Lue keskustelun säännöt.
Mä oon niin vihainen tästä raskaudesta - odottavan kielletyt tunteet
17.01.2011 |
Mua niin ahdistaa tämä raskaana oleminen ja kaikki lapsen tuloon liittyvät muutokset elämässä. Tuntuu siltä, että kadotan itseni prosessissa kokonaan.
Ja kyllä, olemme mieheni kanssa suunnitelleet ja harkinneet raskautta pitkään, mutta nyt kun se on totta, se on alkanut ahdistaa minua koko ajan lisää.
Mies on ihan intona ja iloitsee isäksi tulemisesta, mutta minulla päällimmäisinä on vaan ajatukset siitä, että minä olen se, joka joutuu synnyttämään, hoitamaan lasta, luopumaan koko aikuisesta elämästäni.
Ja älkää sanoko, että kyllä mun ajatukseni muuttuvat, kun saan sen ihanan nyytin syliini. Minusta ei juuri nyt tunnu yhtään ihanalta saada mitään nyyttiä syliini. Eikä varsinkaan mitään parkuvaa ja kakalta haisevaa nyyttiä.
Olen yrittänyt puhua näistä kielletyistä tunteistani, mutta läheiset vaan jauhavat, että kyllä se siitä. Koen, että minut tukahdutetaan äitiyteen. Enkä saa puhua ääneen ahdistuksestani.
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitten kun vauva on syntynyt, voit etsiytyä johonkin mamma-vauva -kerhoon ja lupaan, että muutaman kerhokerran jälkeen siellä joku turauttaa ääneen, että "ei perkele tää on kamalaa ja rankkaa". :D
Eniten kosahtavat ne, jotka lähtevät vauva-arkea kohti vaaleanpunaiset lasit silmillä. Olet ihan oikeassa siinä, että ei se helppoa ole ja elämänmuutos on suuri. Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että ainakin minulle ne ekat 3 kk ovat kaikkein rankinta, siitä se sitten alkaa vähitellen helpottaa. Minulla lapsista pienin on tällä hetkellä 5-kuinen ja vanhin 10-vuotias, eli näkökulmaa ja skaalaa löytyy. Meillä elämä on helpottanut eskari- ja kouluiän tullessa ja tuo 10-vuotias on oikeasti nii-iin helppo omatoimisuudessaan ja "aikuisuudessaan", että vastuun taakka on ihan jotain muuta kuin pikkuvauvan kanssa.
Joillekin se pikkuvauva-arki on ihanin osuus, mutta minä en lukeudu siihen joukkoon. En ole oppinut nauttimaan paskaperseen pesemisestä, hampaiden harjaamisesta tai silmät selässä vahtaamisesta. :D Minä olen parhaimmillani yli 3-vuotiaiden kanssa ja osaan sen itselleni myöntää. Vauvat pysyvät hengissä ja kehittyvät hyvin, mutta itse olen tällainen "isätyyppi" ja puhkean kukkaan sitten kun lapsen kanssa oikeasti pystyy tekemään jotain. :)
Voin varoittaa, että joudut varmasti luopumaan elämästäsi ainakin ekojen 6 kuukauden ajaksi. Toisaalta se menee nopeasti, toisaalta tuntuu että ne päivät eivät lopu ikinä ja "tässäkö tää mun elämä nyt sitten oli". Älä kuitenkaan jää kiinni vauvaan ja tee tilaa myös isälle. Esim. yövalvominen vauvan kanssa on ihan yhtä rankkaa sekä isälle että äidille ja sitä taakkaa kannattaa jakaa. Meillä tämä nuorin nukkuu tasan 30 min kerrallaan, enkä itse osaa siinä ajassa nukkua päiväunia ja hereillä ollessa pitää olla ihan yhtä skarppina ja toimivana kuin töissä. Siksi on vain reilua, että meillä heräillään vuoroöin ja nukutaan päiväunia miehen työpäivän jälkeen. Meillä tämä vauva nimittäin herää yöllä ja valvoo reilun tunnin ja sekä mies että nainen voivat valvoa. Kun vauva alkaa parkua, tuo mies hänet syötettäväksi ja menemme kaikki nukkumaan. Valvomiseen ei tarvita tissejä. *vink vink*
Jakakaa tosiaan työsarkaa kotona, muistakaa sopia riidat ja kertokaa milloin äksyily johtuu vain kovasta väsymyksestä ja ylitsekäyvästä tilanteesta. Huolehtikaa myös toisistanne, hierokaa, sylitelkää, käpertykää kotiin muutamaksi kuukaudeksi. Sitten se maailma alkaa taas avautua ihan uudella tavalla. :)