Mä oon niin vihainen tästä raskaudesta - odottavan kielletyt tunteet

minäkin kammoksun raskausaikaa, en osaa ajatella sitä ihanana vaiheena. Haluan lapsen mutta raskausaikaa en kaipaa lainkaan. Raskaus on välttämätön paha jos lapsen haluaa. Välillä tuntuu häpeälliseltä ja itsekkäältä myöntää tätä, mutta niin se vain on. Inohoan raskaana oloa mutta olen valmis sietämään sen koska haluan toisen lapsen.

Mua niin ahdistaa tämä raskaana oleminen ja kaikki lapsen tuloon liittyvät muutokset elämässä. Tuntuu siltä, että kadotan itseni prosessissa kokonaan.

Ja kyllä, olemme mieheni kanssa suunnitelleet ja harkinneet raskautta pitkään, mutta nyt kun se on totta, se on alkanut ahdistaa minua koko ajan lisää.

Mies on ihan intona ja iloitsee isäksi tulemisesta, mutta minulla päällimmäisinä on vaan ajatukset siitä, että minä olen se, joka joutuu synnyttämään, hoitamaan lasta, luopumaan koko aikuisesta elämästäni.

Ja älkää sanoko, että kyllä mun ajatukseni muuttuvat, kun saan sen ihanan nyytin syliini. Minusta ei juuri nyt tunnu yhtään ihanalta saada mitään nyyttiä syliini. Eikä varsinkaan mitään parkuvaa ja kakalta haisevaa nyyttiä.

Olen yrittänyt puhua näistä kielletyistä tunteistani, mutta läheiset vaan jauhavat, että kyllä se siitä. Koen, että minut tukahdutetaan äitiyteen. Enkä saa puhua ääneen ahdistuksestani.

En lukenut ketjun muita viestejä, mutta voin sanoa, että pystyn samastumaan tunteisiisi, vaikken ehkä noin voimakkaasti asiaa koekaan. Raskauteni on alussa, ja suunniteltu oli myöskin - silti ahdistaa ja tuntuu, että elämä katoaa. Miten kerron tämän niille ystävilleni, jotka eivät ehkä halua ollenkaan lapsia?

Uskon kyllä, että äitiyteen kasvaa pikkuhiljaa ja lapsiperhe-elämään tottuu. Mutta silti ahdistaa!

Musta on hienoa ap, miten rohkeasti puhut noista ns. kielletyistä tunteista. Itse en halua mitenkään niitä vähätellä.



Mutta, myöskään pelottelussa ei ole järkeä (siis näissä; enää et vuosiin nuku öitäsi putkeen, ikinä et pääse mihinkään yms.). Eli tsemppauksen vuoksi kerron omat fiilikseni. Itse en ole kokenut, että aikuinen elämäni olisi loppunut lapsen tuloon. Nautin muuttuneesta elämästäni; ne tärkeimmät elementit ovat edelleen mukana. Harrastan liikuntaa, tapaan ystäviäni (lapsen kanssa sekä ilman), hemmottelen itseäni hieroja- & kosmetologikäynneillä, luen... Ymmärrät varmaan pointin. Eli mun mielestä itsestään ei tarvitse eikä pidä luopua.



Parisuhteessa on toki ollut väsymyksestä johtuvia raivopäiviä, mutta noin kokonaisuudessaan se on tiivistynyt ja syventynyt. Kun näen minkälainen isä mieheni on pojallemme, tunteeni häntä kohtaan vain voimistuvat. Otamme kyllä aikaa ihan vain meille kahdelle välillä ja se on ollut todella tärkeää.



Tietenkään kaikki ei mene aina putkeen. Toisilla on vaikeampaa, toisilla helpompaa. Itse ahdistuin eniten juuri niistä pelottelijoista, joiden pääpointti oli saada minut uskomaan, että elämäni on nyt käytännössä ohi ja ikinä en saa enää nukkua ja mieskin toki lähtee kävelemään, kun ei vauva-arkea kestä.



Nyt odotamme toista lastamme ja olemme siitä suunnattoman onnellisia.



Loppuun vielä sen verran, että kävin itsekin ensimmäisen odotuksen aikana samoja tunteita läpi kuin sinä ap. En tietenkään voi sanoa, milloin sinun tuntemuksesi häviävät. Sinä koet asiat, niin kuin koet, eikä se ole väärin. Haluan lähinnä sanoa, että kannattaa välttää myös niitä, jotka haluavat vain masentaa sinua lisää. Kaikkea hyvää odotukseesi ap ja toivon, että löydät jonkun, jonka kanssa voit rehellisesti jakaa ajatuksiasi.

Palasin lukemaan viestiketjua ja huomasin, että on täällä muitakin. Minua ainakin auttaa se ajatus, että saa olla vihainen ja tuntea myös negatiivisia tunteita. Sellainen peittely ja kieltäminen on tosi ankeaa ja saa epäilemään, että onkohan musta äidiksi ollenkaan, kun salassa tunnen jotain muuta kuin pitäisi.



Ap

negatiiviset ja pelon tunteet ottavat ylivallan niin sitten kannattaa ottaa neuvolassa asia puheeksi. Vanhemmuuteen kasvetaan, joillekin tie on vaan takkuisempi kuin toisille.

asti, että mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään. Ja ihan toivottu ja suunniteltu raskaus oli. Vauvan syntymän jälkeen ihmettelin edelleen samaa asiaa ja olin varma, että olin pilannut elämäni.



Sitten kerran yhdellä kauppareissulla - bum - äidinrakkaus iski kuin nyrkillä päähän. Itkua tyrskien kiirehdin kesken kaiken kotiin vauvan ja miehen luo. Puoli tuntia kotona itkin, miten ihana vauva ja mies minulla on, sitten menin hoitamaan ruokaostokset loppuun. Tämän jälkeen elo vauvan kanssa oli huomattavan paljon helpompaa.



Kakkosen odotus ja hoito olikin sitten niin luonnollista etten meinannut uskoa.

Ällöä, mutta söpöä. Ja silti realismiakin.

asti, että mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään. Ja ihan toivottu ja suunniteltu raskaus oli. Vauvan syntymän jälkeen ihmettelin edelleen samaa asiaa ja olin varma, että olin pilannut elämäni. Sitten kerran yhdellä kauppareissulla - bum - äidinrakkaus iski kuin nyrkillä päähän. Itkua tyrskien kiirehdin kesken kaiken kotiin vauvan ja miehen luo. Puoli tuntia kotona itkin, miten ihana vauva ja mies minulla on, sitten menin hoitamaan ruokaostokset loppuun. Tämän jälkeen elo vauvan kanssa oli huomattavan paljon helpompaa. Kakkosen odotus ja hoito olikin sitten niin luonnollista etten meinannut uskoa.

Että on hyvä, että odotus kestää 9kk. Ehtii tottua ajatukseen uudesta ihmisestä. Vaikka toka raskaus oli kauhean odotettu ja olin innostuneen toiveikas suuren osan ajasta, oli silti synkempiäkin hetkiä. Ja vauvan synnyttyä kesti useampi kuukausi, ennenkuin vauva tuntui "omalta". Kun ei hän ollut yhtään edes mun näköinen, vaan yksi-yhteen anoppini ja hänen äitinsä kanssa.



Silti vauvassa piti kiinni syvä velvollisuudentunne, mutta en mä sellaisesta riipaisevasta rakkaudesta ja syvästä onnesta oikein tiedä. Vauvan kanssa on helpompi alkaa luoda suhdetta sitten, kun on jotain vastavuoroisuutta. Siis voihan sitä olla sikiöönkin, mutta ihan eri juttu, kun toinen osaa jo kiintyä äitiin niin riipaisevan luottavaisella, herttaisella ja kokonaisvaltaisella avoimuudella. Se kestää tosin vain hetken...

Jos tuntee, mitä tuntee. Muitten ihmisten ei pitäisi ryhtyä niin voimallisesti painostamalla yrittään muokkaamaan odottajan ajatuksia "oikeaan" suuntaan. Kukin kokee asian omalla tavallaan.

varmaan jotenkin epänormaali :D kun kävin näitä tämän kaltaisia tunteita läpi vasta kolmannessa raskaudessa. Kaikki raskaudet oli aika pienellä aikavälillä, eli lapset todella tiuhaan syntyneitä. Kolmannessa raskaudessa (vaikka sekin suunniteltu, kuten muutkin), tuli niitä tunteita, että mitä ihmettä me ollaan taas tehty? Miten vaikeaksi tässä elämä menee? Miksi me tämä kolmaskin raskaus vielä laitettiin alulle?



Pitkin raskausaikaa kävin näitä tunteita läpi, enkä uskaltanut puhua kellekään. Ois ehkä kannattanut. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä osannut iloita vauvasta ollenkaan moneen ensimmäiseen kuukauteen. Onneksi pääsin sitten jossain vaiheessa vauvan kanssa neuvolan kautta semmoiseen ryhmään, missä vahvistettiin varhaista vuorovaikutusta. Se kun oli kärsinyt masennukseni seurauksena. Kun olisin vaan jo raskausaikana uskaltanut puhua noista kurjista tunteista ääneen.



Ap, teet siis ihan oikein kun otat esille ja puit näitä vaikeita ja vaiettuja tunteita. Jos ne tuntuu kovin paljon pyörivän mielessä, niin ota ihmeessä esille ne neuvolassa. Ettei vaan käy kuten itselleni....

Ennemmin ennen synnytystä mieltä purkamaan kuin masentuminen synnytyksen jälkeen.

jotka kokivat hurmoksen. Katselin vastasyntynyttä tytärtäni kyynelten valuessa poskilla ja ihmettelin onnea joka minut oli kohdannut. Mietin myös, kuinka onnekas olin kun rakastuin lapseeni heti ja kuinka ihanaa on, että nautin vauva-ajasta ja lapsen hoitamisesta täysin rinnoin (kirjaimellisesti :))

Tätä kesti viikon.

Sen jälkeen hormonimyrsky tasaantui ja tajusin mitä oli tapahtunut. Itkin suihkussa menetettyä elämääni, kuten joku aikasempikin vastaaja kirjoitti, ja kaduin syvästi että olin koskaan lapsen tekoa ajatellutkaan. Kun kadulla tai telkkarissa tuli vastaan äitejä, katsoin heitä inhoten ja mietin kuinka en tajunnut ennen mikä suuri tragedia äidiksi tuleminen on.

Nyt vauvani on 6kk ja fiilikset alkavat hiljalleen tasoittua. Olen tottunut "elämän menetykseen" ja saanut toisaalta vanhaa elämääni vähän takaisinkin. Kaikki ei loppunutkaan vauvan tuloon, vaikka toisaalta kaikki muuttui. Asiat vaan muuttuivat helpommaksi, kun vauva kasvoi vähän isommaksi.

Mua ärsyttää just nää kommentit!

Ei kaikki naiset koe mitään onnen hurmaa saadessaan kitisevän nyytin syliinsä. Eikä siitä pidä tuntea pahaa mieltä. Ennemmin ihmettelen niitä mammoja, jotka kokevat jotain ihme hurmosta.

Noi negatiiviset tunteet haihtuu normaalilta äidiltä pois siinä vaiheessa, kun sen oman lapsen saa vihdoin syliin ja pääsee hoivaamaan sitä. Sen jälkeen mikään ankea asia ei tunnu enää miltään. Äidiksi kasvamiseen kuuluu se, että hyväksyy elämään muutokset eikä enää osaa edes kaivata sitä entistä elämää.

Minulla on sellainen tilanne, että esikoinen oli toivottu ja odotettu ja raskaus meni kaikin puolin hyvin. Totta kai raskausaikanakin käytiin miehen kanssa asioita läpi siitä miten elämä tulee muuttumaan. Ja pikkulapsi perheitä on paljon lähipiirissä eli paljon olen nähnyt/kuullut mitä se on pikkuvauvojen kanssa. Eli ruusunpunia ei laseissa ollut ennen esikoisen syntymää.



Mutta sitten kun vauva syntyi, iski ihan kamala baby blues ja sitä kautta oltiin melko lähellä masennustakin. Minulle koko vauvavuosi meni käsitellessä sitä, että nyt minussa on kiinni pieni avuton ihminen, oliko tämä tässä, miten minusta on tähän, voiko vielä perua jne... Koko vauvanvuoden lapsenhoidon opettelun ohella (sitä se koko vuosi oli minulle) käsittelin myös henkisesti sitä, että minusta on tullut äiti. Ja ne tunteet eivät todellakaan olleet positiivisia läheskään aina.



Itse en siis osannut ajatella sitä tunteiden tulvaa ollenkaan etukäteen vaikka niin luulin. Sinun kohdallasi, ap, voi olla niin, että kun olet osan entisen elämän luopumisen tuskasta käynyt jo raskausaikana, niin se arki ei sitten olekaan enää niin kamalaa.



Nyt minulla tuhisee parikuinen tuolla kopassa ja tämän toisen kanssa kaikki on ollut erilaista. Ensinnäkin raskaus oli kaikin puolin kamala verrattuna esikkoon. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henkisesti kävin nyt etukäteen ajatuksia, että olenko hullu kun teen toisen ja miten pärjään kahden kanssa jne. Sitten kun toinen syntyi, niin olin jo valmiiksi käsitellyt asiat. Se äitiysvaihde solahti helposti päälle, mikä esikoisen kanssa meni varmaan vuosi taistellessa, ja kaikki on ollut niin paljon helpompaa.



Mutta summa summarum, älä välitä näistä jeesustelijoista, jotka ovat ilmeisesti itse jotain super-äiti -tyyppiä, joille äitiys on tullut tuosta noin vain ilman mitään kriisejä. Väitän nimittäin, että suurimmalle osalle naisista se ei ole niin helppoa. Siitä vain ei puhuta juuri sen takia, että heti tulee lastillinen kuraa niskaan. Mutta eihän sen äidiksi kasvamisen pidäkään olla helppoa. Se on varmaan ihmisen elämässä suurin yksittäinen muutos, tulla vanhemmaksi. Kyllä sitä saa ja pitääkin kriiseillä.

Mitä sitä kieltämään.

läheiset on usein huonoja käsittelemään tuollaisia tunteita joita "ei saa" olla. Varaa aika neuvolapsykologilta. Jaksaa kuunnella ja saat selvitellä tunteitasi. Olet rehellinen ja prosessoit elämänmuutosta jo etukäteen. Luultavasti elämä yllättää positiivisesti, mutta kyllä sinulla on oikeus pohtia asioita syvältä.

kielteiset tunteesi. Ne kun ovat melkoinen tabu yhteiskunnassamme.



Sinuna hakisin nyt ammattiapua. En siksi, että epäilisin sinun olevan sekoamassa tms., vaan siksi että saisit vapaasti jossain purkaa tuota kuormaasi. Jos pidät fiilikset sisälläsi, eikä sinua kuunnella, niin tuosta voi kehittyä vaikka synnytyksen jälkeinen masennus.



Puhu asiasta vaikka aluksi neuvolassa, jos pääsisit vaikka neuvolapsykologin kanssa juttelemaan.



Tsemppiä.

Itselläni äidiksi tulon kriisi ja "oman" elämän menettämisen surutyö kesti siihen asti kun vauva täytti 1 v. Ilmeisesti kuuluu asiaan, vaikkei nyt yhtään lohduta.



Arvaa mitä, juuri kun elämä siinä 1 v synttäreiden kohdalla tai vähän jälkeen alkoi helpottaa, aloin haaveilla TOISESTA lapsesta ja vauva syntyykin kesällä. Välillä ajattelen, että mitä olen mennyt tekemään. Sinulle lohdutukseksi, että yhden lapsen kanssa on se hyvä puoli, että se sentään nukkuu joskus ja saat omaa aikaa. Itse olen mm. tehnyt gradun näinä aikoina, eli kyllä sitä omaa aikaa on. Minua taas hirvittää tällä hetkellä se, että kun niitä lapsia on kaksi, ei sitä omaa aikaa ole ainakaan ekaan vuoteen YHTÄÄN. Kun meidän esikoinen ei ainakaan ole näitä jotka nukkuu 12 h yöunia, joten ei kai voi olettaa että kakkonenkaan olisi ja saisin ne vaikka joka ilta klo 20 nukkumaan ilman että herätys olisi sitten aamulla klo 5. Sori tää viestin loppu meni vähän ot, mutta yritän sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, enkä usko että me kaksi olemme ainoita näiden tunteiden kanssa.

Itselläni äidiksi tulon kriisi ja "oman" elämän menettämisen surutyö kesti siihen asti kun vauva täytti 1 v. Ilmeisesti kuuluu asiaan, vaikkei nyt yhtään lohduta. Arvaa mitä, juuri kun elämä siinä 1 v synttäreiden kohdalla tai vähän jälkeen alkoi helpottaa, aloin haaveilla TOISESTA lapsesta ja vauva syntyykin kesällä. Välillä ajattelen, että mitä olen mennyt tekemään. Sinulle lohdutukseksi, että yhden lapsen kanssa on se hyvä puoli, että se sentään nukkuu joskus ja saat omaa aikaa. Itse olen mm. tehnyt gradun näinä aikoina, eli kyllä sitä omaa aikaa on. Minua taas hirvittää tällä hetkellä se, että kun niitä lapsia on kaksi, ei sitä omaa aikaa ole ainakaan ekaan vuoteen YHTÄÄN. Kun meidän esikoinen ei ainakaan ole näitä jotka nukkuu 12 h yöunia, joten ei kai voi olettaa että kakkonenkaan olisi ja saisin ne vaikka joka ilta klo 20 nukkumaan ilman että herätys olisi sitten aamulla klo 5. Sori tää viestin loppu meni vähän ot, mutta yritän sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, enkä usko että me kaksi olemme ainoita näiden tunteiden kanssa.

Semmoinen vielä, että saattaa olla hyvä että tiedostat tunteesi ja ahdistuksesi jo etukäteen, koska mulla kaikki iskeytyi päin naamaa vasta kun vauva oli syntynyt. Ehkä sinulle muutos ei sitten olekaan niin kamala kuin etukäteen pelkäät, kun olet jo prosessoinut asiaa odotusaikana. Itse vaan rallattelin läpi helpon raskauden, ja sitten vauva syntyi ja kriisi oli valmis.

muistan kyllä nuo tunteet esikoisen odotuksen ajalta! En ole koskaan ollut mikään "emo"tyyppinen ihminen ja vauvaa alettiin tehdä järkipohjalta kun ikää alkoi olla tarpeeksi. Välillä jaksoin innostua vähän jostakin mutta sitten taas enimmäkseen ahdisti. Mulla itsellä kyllä tunteet muuttui sen vauvan tulon myötä pikkuhiljaa, ei mulla mitään suurta ensirakastumista ollut mutta pikkuhiljaa muutos tapahtui. Muistan kyllä alkuun suihkussa itkeneeni "menetetyn" elämän perään tietämättä vielä silloin että saan uuden, paljon sisältörikkaamman tilalle. Nykyään minulla on kaksi lasta, 6- ja 9-vuotiaat, rakkainta maailmassa.



Anna lupa tunteillesi, yritä jutella neuvolassa, ei tuo mitenkään harvinaista ja outoa ole. Niistä selviää ja ne tulevat vielä muuttumaan kun kasvat pikkuhiljaa äidiksi vaikkei se nyt siltä tunnukaan.



Tsemppiä!

äidiksi kasvaminen on kivuliasta ja joskus aika kaukana odottavan äidin ihanteesta. ;) On olemassa sanonta, että niillä joilla on (henkisesti) raskas odotusaika, on vauva-aika helpompaa ja ainakin itse koen että omalla kohdallani näin on ollut. Raskausaikana kun kohtasi rehellisesti omat tuneensa niin lapsen synnyttyä niitä ei enää tarvinnut jauhaa ja arki olikin paljon parempaa kuin olin kuvitellut.



Oletko lukenut raskausajan kirjallisuutta? Niissä puhutaan tästä "pimeästäkin" puolesta jonkin verran. Erityisesti sellainen kirja kuin raskausajan kriisit on hyvä ja helppotajuinen teos ( on oppikirja) jossa asioista kirjoitetaan just niin kuin ne on.