Minkä olette kokeneet vanhemmuudessa vaikeimmaksi?

vaikka nekin raskaita ovat, ja minulla kaksi lasta kolmesta ovat olleet todella huonoja nukkujia:(. Nuorin kohta 5-v heräilee vieläkin ajoittain.



Minusta rankinta on kuitenkin oman ajan totaalinen puute ellei työssä olemista lasketa. Se ettei tukiverkkoja juuri ole, joutuu pärjäämään yksin vaikka olisi sairaanakin.



Ainainen jaksaminen päivästä toiseen: ruokaa- siivoilua-kaupassa käyntiä - varusteiden hankkimista - läksyissä auttamista -nukuttamista... Sitä että pitää JAKSAA olla vahva ja järkevä vuodesta toiseen.... Pitää aikatauluja, nousta aamuisin että lapset ehtivät kouluun. Hoitaa oma työnsä siinä sivussa.



Omaan itseen ei juuri ole mielestäni aikaa. Eikä parisuhteeseenkaan.



Luulen että useimmat hankkivat toisen ja kolmannen lapsen koska kuvittelevat että vain se vauva-aika on raskainta. Minusta raskaita aikoja tulee myös myöhemmin. Esim. jos on oppimishäiriöinen lapsi niin koulunkäynti voi olla tällaiselle lapselle (ja vanhemmalle) todella raskasta. Tulee ongelmia kiusaamisten ja kavereiden kanssa...



Toisaalta isommat lapset antavat enemmän takaisin. Esim. 5-vuotiaani on todella rakastettava lapsi.

En koe olevani masentunut. Olen vain niin väsynyt, sillä kahteen kuukauteen en ole nukkunut edes kolmea tuntia putkeen. Mies on aika laiska auttamaan ja paljon työmatkoilla. Esim. ensi viikolla hän on neljä yötä pois. Minulla on herännyt kyllä suojeluvaisto lasta kohtaan. Haluan pitää hänestä mahdollisimman hyvää huolta ja pitää hänet tyytyväisenä ja onnellisena, mutta ns. äidinrakkautta en ole kokenut. En myöskään ymmärrä kun puhutaan kuplasta, jonka sisällä äiti ja vauva ensimmäiset kuukaudet elävät. Välillä toki ahdistaa vietävästi kun ajattelen, että tätä on edessä vielä kuukausitolkulla. Missä iässä teidän lapsenne alkoivat viihtyä hetkittäin yksin? Entä missä iässä he saivat jonkinlaisen unirytmin? Miten saitte päivänne kulumaan? Näiden neljän seinän sisällä on joskus niin ahdistavaa ja koen lähtemisen jonnekin melko raskaaksi.

Se suojeluvaisto on juuri sitä äidinrakkautta sillä tasolla mitä voit itseltäsi odottaa. Tottakai jos tahdot, voit yliromantisoida tilanteita ja kuulla niitä enkelten laulua, mutta minäkin noudatin sinun tapaasi ja hyvin on kolmen lapsen kanssa mennyt. Ota tunteet sellasena kun ne ovat, jos väsyttää niin makaat sängyssä koko päivän vauvan kanssa, jos vituttaa niin antaa vituttaa ja kun vihdoin saat lapsen nukkumaan ja sydämessä kutittaa kun katsot pientä ihmistä jonka olet saanut aikaiseksi niin nautit siitä tunteesta. Älä odota itseltäsi mitään, olet paras äiti juuri itsenäsi, jos menetät sen nyt ja hyppäät johonkin rooliin niin kompastut jossain vaiheessa.

Ja sen kuplan ymmärtää vasta sitten, kun on puoli vuotta nukkunut täysiä unia.

..jatkuva huoli erityislapsesta, jonka ongelmat painottuvat sosiaaliseen vuorovaikutukseen muiden lasten kanssa :(. Päivittäin pelkään ketä hän on purrut, toisaalta hänkin joutuu usein kiusatuksi ja se tuntuu ihan yhtä pahalta. Lapsi on sillä tavalla raskas että on kiltti, ihana jne. niin kauan kun hänen toimintaansa ohjataan sataprosenttisesti...kun kääntää katseensa hetkeksikin pois, on hampaat kiinni toisessa muksussa...:(

ja unohtaako tämän ajan kauheuden, kun moni tekee toisenkin lapsen..? Missä vaiheessa vanhemmuus palkitsee? Entä missä vaiheessa teille syntyi ns. äidinrakkaus?

Ei sen nyt noin raskasta pitäisi olla, joten voisiko olla, että olet masentunut? Ilo vanhemmuudesta tuli heti, kun sairaalan ovi sulkeutui selän takana.

sanoisin, että vaikeinta vanhemmuudessa on se, että lasten oma isä ei ole mielestäni tarpeeksi kiinnostunut omista lapsistaan ja perheestään. Minusta tuntuu niin pahalta olla naimisissa ja silti yksinhuoltaja. :(



Tuosta vauva-ajasta sananen. Sanoisin, että kaikkien (kolmen) lapsen kohdalla alkoi helpottaa, kun lapsi täytti vuoden. Vauvoja on myös hyvin erilaisia: yhden vauva-ajan on kokenut hyvin raskaana ja toisen hyvin helppona ja palkitsevana.

kun pitää unohtaa omat tarpeensa ja laittaa lapsen tarpeet etusijalle. Myös riittävien aktiviteettien tarjoaminen lapselle tuntuu haastavalta, koska olen luonteeltani aika passiivinen.

olleet kovin vatsavaivaisia ja itkuisia ensi kuukaudet. Se hyssyttely, kanniskelu ja yöaikaan itkeminen on todella raskasta. Esikoinen oli muutenkin äärettömän huono nukkuja, valvotti 2,5 ekaa vuotta eli heräili vielä taaperoiässäkin 1-5 kertaa joka ikinen yö.



Eli kyllä se valvominen on minusta haasteellisinta aikaa, jos sitä joutuu kokemaan kuukausitolkulla.



En osaa sanoa esim. murrosiän haasteista vielä, kun vasta ne vuodet ovat edessä. Odotan nyt kolmatta lasta ja tällä hetkellä suurin huolenaiheeni on ajan käyttö ja sen jakaminen kolmen lapsen kesken. Meidän esikoinen on siis pian 10v ja nuorempi täyttää 3 vuotta.

ja unohtaako tämän ajan kauheuden, kun moni tekee toisenkin lapsen..? Missä vaiheessa vanhemmuus palkitsee? Entä missä vaiheessa teille syntyi ns. äidinrakkaus?

sitämukaa kun lapsi on kasvanut. Minulla on kouluikäinen lapsi ja minä olen sitä mieltä, että minun lapseni on maailman fiksuin ja ihanin ja kaikkea mahdollista hyvää ;) Palkitseehan se vanhemmuus jo tässä vaiheessa ja jo paljon aiemminkin. Itse en halunnut toista lasta koska ekan vauva-aika oli niin raskas.

Esikoisen kanssa niitä oli vähemmän, mutta kuopus valvotti ja se ahdisti. Olen tosi huono heräämään öisin. Onneksi nyt kun lapset 3v. ja 7v. ei enää juurikaan tarvitse herätä öisin ja yleensä mies hoitaa sen puolen.

Mutta kyllä olen lapsistani iloinnut jo ihan heti alkutaipaleella, vaikka toisen vauva-aikana taisin olla lievästi masentunut...näin jälkikäteen sen tajuan ja myönnän.

Toinen vaikea asia on se, että miten aamuisin on hermostumatta kiukutteleviin ja hitaisiin lapsiin, kun pitäisi mennä hoitoon ja töihin. Se asian kanssa työskentelen joka aamu, plääh. Muuten ne hermot pitääkin, mutta ei aamuisin.

Ja tuo aika kun lapset lentää pesästä pois voi olla vaikeaa minullekin, luulisin. Nyt jo menee vatsa sekaisin, kun ajattelen syksyä, kun esikoinen aloittaa koulun ja alkaa entistä enemmän itsenäistyä...Vanhemmuus on yhtä luopumisen tuskaa, mutta toisaalta parasta mitä vaan voi olla.

saakka. Mutta ehdottomasti rankinta on tosiaankin yövalvomiset ym. unenpuute ja "koiranunen" nukkuminen silloinkin, kun saa nukkua. Seuraavaksi rankinta on oman ajan/rauhan vähyys.



Kuopusta (4kk) en koe ollenkaan rankaksi, mutta kaksoset (nyt 4v) ovat olleet jotain aivan mahdotonta (ja varsinkin valvomisen suhteen). Lasten yöt ovat rauhoittuneet kaikilla eri tahtiin (esikoisella tasan 3-vuotiaana, kaksosilla nyt pikkuhiljaa, vauvasta en vielä tiedä). Esikoinen on nyt 7v ja odotan sitä, että kaksosetkin olisi edes eskarilaisia. Silloin muksut itsenäistyy huomattavasti, tekevät lähes kaiken itse (välipalat, pukemiset, pesut osittain, jne.). Toisaalta nautin nyt vielä tuosta ihanasta vauvasta, joka on jotain ihan muuta kuin edelliset. Melkeinpä haluaisin pitää tämän vauvana :)

Vaikka oli koliikkivauva, joka valvotti kaiket yöt iltapäivästä lähtien ja vaikka oli vilkas ja mahdoton aina, niin murrosiässä ne keinot todellakin loppuivat ja täytyi kutsua lastensuojelu apuun.

mutta vaikka koinkin suurta iloa lapsesta ihan alusta saakka, niin n. 2-4 kuukauden kohdalla minulla oli vaikea vaihe, jolloin hormonien tuottama ahdistus, vastuun paino oman ajan ja vapauden menettäminen iskivät kunnolla päälle, ja olin aika surkeana. Tämä helpotti kuitenkin todella nopeasti! 6 kk kohdalla tuli selkeä muutos parempaan ja 10 kk kohdalla toinen. Varsinkin tuosta 10 kk alkaen olen ollut todella onnellinen, paljon onnellisempi kuin enne lasta (enkä siis ollut onneton ennenkään :) Tsemppiä, yritä jaksaa! Asiat paranee tuosta paljon! Ja jos ei, niin hae apua, sitä on kyllä saatavilla.

ja unohtaako tämän ajan kauheuden, kun moni tekee toisenkin lapsen..? Missä vaiheessa vanhemmuus palkitsee? Entä missä vaiheessa teille syntyi ns. äidinrakkaus?

En koe olevani masentunut. Olen vain niin väsynyt, sillä kahteen kuukauteen en ole nukkunut edes kolmea tuntia putkeen. Mies on aika laiska auttamaan ja paljon työmatkoilla. Esim. ensi viikolla hän on neljä yötä pois. Minulla on herännyt kyllä suojeluvaisto lasta kohtaan. Haluan pitää hänestä mahdollisimman hyvää huolta ja pitää hänet tyytyväisenä ja onnellisena, mutta ns. äidinrakkautta en ole kokenut. En myöskään ymmärrä kun puhutaan kuplasta, jonka sisällä äiti ja vauva ensimmäiset kuukaudet elävät. Välillä toki ahdistaa vietävästi kun ajattelen, että tätä on edessä vielä kuukausitolkulla. Missä iässä teidän lapsenne alkoivat viihtyä hetkittäin yksin? Entä missä iässä he saivat jonkinlaisen unirytmin? Miten saitte päivänne kulumaan? Näiden neljän seinän sisällä on joskus niin ahdistavaa ja koen lähtemisen jonnekin melko raskaaksi.

alle kaksivuotiaita.



Koen valvomisen todella raskaaksi. Ehkä puolen vuoden iässä helpotti, kun lapsi liikkui ja otti kontaktia ihan eri tavoin. Oli tekemistä pysyä perässä ja lapsen persoonallisuus näkyi entistä enemmän. En myöskään enää imettänyt, joten tunsin olevani 2vapaampi" ja pystyin tekemään enemmän omia, minulle tärkeitä ja voimaa antavia juttuja. Siitä lähtien on ollut koko ajan henkisesti helpompaa ja hauskempaa. Nykyisin naperon kanssa voi jo jutella.



Toinen on vasta muutaman kuukauden ja koen rankimmaksi juuri alkuvaiheen, kun lapsi tarvitsee pelkkää hoivaa, ja on sidoksissa lapseen 24/7. En ole hoivatyyppiö muutenkaan.



Toisaalta ensimmäiset sosiaaliset hymyt ja naurut ilahduttavat.



Äidinrakkaus syntyi jo odotusaikana ja tuntuu, että vahvistuu päivä päivältä.



Ole itsellesi armollinen. Äitiyteen saa liittyä myös kielteisiä tunteita, se on ihan normaalia.



En tiedä, milloin sinulla helpottaa, mutta uskon vakaasti, että viimeistään puolentoista vuoden ikäistä lasta ei vaan voi olla rakastamatta.



Mä ajattelen niin, että mulle on suotu maailman tärkein tehtävä, pitää pienistä huolta. Ja yritän selvitä siitä parhaani mukaan joka päivä. Mutta välillä se on TODELLA raskasta.

-Tietää, mikä on milloinkin oikein, miten rohkaista, miten rankaista, jne.?

- Suhteellisen terveellisten, vaihtelevien (lämpimien) aterioiden valmistus kahdesti päivässä

-Pelko siitä, että lapsille sattuu jotain tai jokin ei olekaan kunnossa (toinen lapsi sairastunut kerran hengenvaarallisesti, toisella synnynnäinen vamma)

koen vanhemmuudessa vaikeimmaksi lapseni sairauden josta ei voi parantua, johtaa kuolemaan. Antaisin mitä vain jos minulla olisi terve lapsi. Joskus koin nuo valvomiset vaikeiksi ja toki tulen kokemaan aina, mutta pientä se on tämän kokemuksen rinnalla.

Tuollaista tuskaa en osaa edes kuvitella.

mutta jos suhteessa omaan lapseen peilaan, niin vaikeinta on silloin kun reilusti kouluikäinen puhetta ymmärtävä älykäs lapseni toimii tuhannen selityksen jälkeen oman päänsä mukaan > uhmaa auktoriteetteja.



Ilo vanhemmuudessa on päälimmäisin tunne. Ilon ja onnen tunteesta vain on melkoisen lyhyt matka epätoivon syövereihin.



Lapsen kanssa ei ala koskaan "helpottamaan", ongelmat vain muuttuvat ja monimutkaistuvat. Mutta ilo vanhemmuudesta löytyy etenkin sitten, kun saa nukuttua!

koen vanhemmuudessa vaikeimmaksi lapseni sairauden josta ei voi parantua, johtaa kuolemaan. Antaisin mitä vain jos minulla olisi terve lapsi. Joskus koin nuo valvomiset vaikeiksi ja toki tulen kokemaan aina, mutta pientä se on tämän kokemuksen rinnalla.

Oikeasti, jos haette apua uskosta, raamatusta.

Jumala kutsuu teitä, otatteko kutsun vastaan?