Minkä olette kokeneet vanhemmuudessa vaikeimmaksi?

ovat läsnä aika lailla koko ajan.



Olen 4v pojan äiti ja se on kyllä raskasta huomata että tämä äidin pieni silmäterä ja kullanmuru osaa olla kaikkea muuta kuin pieni kullanmuru. Osaa olla niin raivostuttavan huonokäytöksinen, suorastaan ilonpilaaja välillä. Se tuntuu pahalta.



mutta mä en rupee masentuun tällaisista asioista, tää on normaalia elämää, monilla on asiat oikeasti huonosti :(

tosi helppoa ja ihanaa. Vauva heräili toki öisin 4-6 kertaa ja päivisin nukkui 30 minuutin torkkuja, mutta kun itsekin nukuin aina kun vauvakin, jaksoin hyvin.



Rankempaa on ollut, kun vauva lähti liikkeelle (konttaamaan).



Ehkä rankinta on ollut tähän asti hyväksyä kodin jatkuva kaaos, kun lapsi levittää kaiken lattialle. Lapsi on nyt 1v2kk.

ja vauva-aika oli niin kamalaa, ettei toisesta vielä ajatustakaan. Lapsi oli helppo, pahimpana aikana herätteli kyllä 1,5h välein syömään, mutta rauhoittui itsestään siinä 7kk kieppeillä. Mutta pysyvältä tuntuva uniongelma jäi: en saa nukuttua, vaikka lapsi nukkuu jo yönsä hyvin. Tästä seuraa masennusta, alakuloisuutta, en saa mitään tehtyä ja tuntuu että vaan lihon kotona.



Se on rankinta.



Rankkaa myös se oman itsensä täysi syrjäyttäminen. Joku tuolla kirjoitti, kuinka käsittämättömästi pitää raahata tavaraa kotiin. Ei tosiaan voi viettää paastopäiviä kuten ennen, vaan komerot pitää olla täynnä ruokaa lapselle, piste. Ei vaan voi olla ostamatta ruokaa.



Väsymys on johtanut parisuhdeongelmiin, mies on muuten täysillä tässä mukana, mutta minä en koe itseäni enää mitenkään seksuaaliseksi ja se ahdistaa.



Lastani rakastan, mutta en koe vieläkään mitään huimaa äidin rakkautta. Joskus yllätän itseni pohtimasta, että pelastaisinko palavata talosta mieheni vai lapseni, jos pitäisi valita. Ja huomaan, etten mitenkään automaattisesti valitse lastani. Sekin ahdistaa ja pelottaa, mutta koen olevani hyvä äiti. Ehkä olen vain väsynyt.



AP:lle: 1-v kieppeillä helpotti siten, että lapsi oppi lusikoimaan itse ruokansa, ja sen ajan voi itse vaikka syödä/täyttää tiskikonetta tai jotain. Siihen asti se on sellasta hemmetin ruokintashowta, kun pitää viihdyttää ja survoa lusikkaa suuhun.



Lisäksi kun oppi kävelemään, niin viihtyy jo paremmin kun liikkuminen on helppoa ja luontevaa, ja itselläkin säästyy niskat jatkuvalta kantamiselta.



Odottelen edelleen niitä sanoja ja puhetta. Luulen, että se voi olla se viimeinen syvän rakkauden tuoda, että saa oikeasti kontaktin tuohon olentoon, joka muuttanut täysin elämäni ja minut, eikä tosiaan pelkästään ruusuisen hyvään suuntaan.

ja isomman lapsen kohdalla kouluongelmat, siellä kun meno on aika hirveää ja mieli pahoittuu säännöllisesti, vaikka varsinaisesta kiusaamisesta ei liene olekaan kysymys. Lapsen luokalla on muutama niin iloinen velikulta, että ei mitään rajaa. Tönivät ja uhkailevat, haukkuvat ja nimittelevät ihan estoitta, eikä opettajia ilmeisesti tottele kukaan. Ja sinne on pakko lähettää oma lapsensa joka aamu :-(

ensimmäiset kuukaudet esikoiskaksosten kanssa. Elämä oli selviytymistä. Puolen tunnin unet/vrk ja stressi että syökö ne tarpeeksi.



Uhmaikä on päivittäin r a i v o s t u t t a v a a, mutta ei niin vaikeata, etteikö tuntisi selvityvänsä.



Toivottavasti näistä ei tule puoliksikaan niin pahoja teini-iässä kuin itse olin. Sille ei sitten varmaan vedä vertoja mikään...

Äidinrakkaus syntyi varmaan siinä 3kk synnytyksestä, kun huomasin että mähän pärjään ja oikeastaan ihan hyvin. Samalla kun vauvat alkoivat hymyillä ja seurustella niin päivät helpottuivat.



Väsymys on alkanut helpottaa kahden ikävuoden jälkeen kun alkoivat nukkua. Nyt on aikaa parisuhteelle...

Lapsesi tulee syliisi ja sanoo "rakastan sinua".

kun ei vaan aina jaksa vääntää joka asiasta ja sitten se vie pohjan niiltä kerroilta kun jaksaisi. Raskasta on se, että kaikki kiva päättyy aina huutoon.

Valvoisin vaikka kuukauden putkeen, jos noi kaksi teiniä olisivat päivän nahistelematta ja marisematta. Koen teinien kanssa elämisen todella raskaaksi. Kasvatusvastuu on minulla, koska lasten biologinen isä kuoli 5 v sitten. Nykyinen avomieheni ei uskalla ottaa komentajan roolia tytöilleni ja sen takia minä olenkin se paskaämpäri teinien tunteille ja kuohahduksille. Voimille ottaa :-(

Silloin vauva-aikana ne rikkinäiset yöt, sitten alkoi temppuilu ruoan kanssa, sit uhmaikä, kouluun meno ja siellä yhtsun toista juttua. Nyt on mennyt aika hyvin jo jokusen aikaa, eikös ala hampaiden oikomahoito joita lapsi vastustaa suurella voimalla ....



Mutta ihaniakin hetkiä on vaikka kuinka paljon: silloin vauvana eka hymy, kun lapsi tarttuu sormeenkiinni, ekat samat ja askeleet, huiman vitsikkäät puheet hiukan myöhemmin, fyysisten taitojen oppiminen (fillari; luistelu jne), lukemaan oppiminen jne... Ja sen parempaa ei olekaan kun lapsi sanoo että äiti sä olet ihana!

En puhu nyt uhmaiästä enkä siitä, että lapsi lyö hanttiin tai on eri mieltä. En puhu kiukuttelusta tai huonosta päivästä tai huonotuulisuudesta.



Tätä on vaikea selittää ulkopuoliselle, joka ei ole näkemässä tilanteita.



Meille tuli muutosten runsaus ihan liiaksi asti muutama vuosi sitten. Siihen asti herttainen, kiltti lapsi, jonka kanssa asiat hoituivat aina neuvottelemalla ym fiksusti ja komennoksi riitti napakka sanominen - hän muuttui. Hänestä tuli pahantuulinen, tyytymätön, kiukkuinen.



Vuosia on mennyt ja lapsi on nyt pieni koululainen eikä tilanne ole palautunut.

Tilanteet eivät ole ennakoitavissa. Minulla ei ole keinoja laittaa sitä pahantuulisuutta poikki, kun mikään ei tehoa eikä auta.



Tottakai niitä hyviä päiviä on ja hyviä jaksoja, mutta nyt on takana koko viikon kestänyt pahantuulisuus ja kiukuttelu, möykkääminen, valittaminen, ei tee läksyjä, kiukuttelee kun pitää syödä, ärjyy ja mäyhää kaiken aikaa. Ei kiroile, ei haistettele tms., mutta on todella rasittava.



Se on raskasta.



Toinen asia minkä vanhemmuudessa olen kokenut vaikeaksi on avun hakeminen tai avun pyytäminen. Sitä ei voi tehdä, jos haluaa lapsensa itsellään pitää eikä halua lastensuojelua huostaanottouhkineen - heillä kun on aina se viimeinen kortti, millä perustella huostaanottoa, älkääkä tulko muuta väittämään!!

Minulla ei aikaisemmin ollut avun hakemiseen ja vastaanottamiseen kynnystä, ajattelin että olen hyvä vanhempi ja meillä on peruasiat kunnossa, noihin muutosten aikoihin vielä luotin "systeemiin" ja yritin saada meille jotain apua, että lapsen paha olo, huonotuulisuus, jatkuva kiukuttelu jne hellittäisi ja minä saisin apua ja neuvoja tilanteisiin.

sain semmoisen "avun" etten toiste luota mihinkään instanssiin enkä tahoon.



Nyt lapsi on puhunut höpöjä opelle. En tiedä mihin se johtaa.

Läksyjen teossa on ongelmia, ei suostu tekemään. Kun sitten temppuilee yhden läksyn tai tehtävän ja tekee sen väärin ja sanon siitä, saa kiukuttelukohtauksen, valuu lattialle huutamaan... nyt laitoin opelle viestiä tekemättömistä läksyistä ja ope on ilmeisesti keskustellut lapsen kanssa. Opella on käsitys, että minä vaadin lapselta täydellistä virheetöntä suoritusta ja vaadin että tulee oppia ja osata, suoritua.. lapsen mukaan ope oli kysynyt, suuttuuko äiti jos tekee väärin ja lapsi oli vastannut myöntävästi. Just joo! Kun en suutu, vaan lapsi itse hermostuu rääkymään pitkin pöytää, kun sanon, että vastaus on väärin. autan ja neuvon, ei ota vastaan, ei kuuntele, kiukutelee ja valittaa.. ja se kiukuttelu ja möykkä suututtaa, siihen minä suutun.



Kohta kait ope kysyy: antaako äiti sulle selkään, lyökö äiti? ja lapsi vastaa joooo. Ja sitten tulee puhelu, että lapsi on haettu suoraan koulusta jonnekin sijoitukseen. En pidä sitä lainkaan yliampuvana tai mahdottomana, kun open asenne tuntuu olevan, että vaadin ja odotan lapselta enemmän kuin mihin tämä pystyisi.



sekava selostus.

Nämä ovat vaikeimpia asioita tämän päivän vanhemmuudessa.

Elikkäs meillä on 2 tyttöä, esikoinen kohta 3 ja kuopus 4,5 kk. Rankinta tosiaan nuo valvomiset ja kanniskelu, mutta itsellä ahdistus helpottanut pikkuhiljaa sitä myötä, kun lapsi on alkanut enemmän ottaa kontakstia äitiin; hymyilemään ym. Ja kuopusta odottaessa en TODELLAKAAN ollut unohtanut valvomista ja ahdistuksen tunnetta, jonka oleilu neljän seinän sisällä aiheutti jo esikoisen vauva-aikana. Tiesin tuon ajan kuitenkin menevän ohi muutamassa kuukaudessa ja siksikin olin valmis hankkimaan toisen lapsen.



Voimia ja jaksamisia sinulle, AP!

jolla on oikeus sekä lyödä ja kuristaa lasta että kieltää lapselta perheneuvola-apu. Tällöin äidin oikeudeksi jää kuunnella niin neutraalina kuin se äitinä on mahdollista, mitä lapsi kertoo isänsä häntä kohdelleen ja tulla sitten haukutuksi oikeudessa manipuloinnista isän pahoinpitelytutkinnasta ja perheneuvolakiellosta riippumatta.

oikeasti _läsnä_ oleminen on mulle tosi vaikeaa.



Tiedostan ongelmani, ja välillä koen kamalaakin syyllisyyttä asiasta (eikö mua kiinnosta omien lasteni seura, olenko niin itsekäs ja itsekeskeinen)

mutta siis edelleen mulle on tosi vaikeaa olla lasten kanssa, ja varsinkin olla läsnä.



Niin helposti lipsahdan vaan siihen, että touhuan omiani, luen, siivoilen, katson telkkaria, olen netissä, keskustelen ystävieni kanssa, ja lapset vaan menee siinä sivussa, touhuavat omiaan, pelailevat itsekseen yms.



Toisinaan pakotan itseni tietoisesti tekemään lasten kanssa edes jotain, esim. luen heille, pelaan lautapeliä tms. mutta tottapuhuakseni tällaista tapahtuu ihan liian harvoin, ehkä kerran tai kaksi viikossa. Enkä silloinkaan oikeasti ole täysillä mukana.



Ja muutenkin vuorovaikutus tuntuu olevan sitä, että muksut mankuu ja minä vaan kiellän tai hoputan ja hoen että ei nyt ei nyt.



Mutta yritän edelleen "tehdä parannusta", tiedän, että tämä tulee olemaan sellainen asia, josta kannan sitten lasten tultua isommaksi valtavaa syyllisyyttä, kun kannan sitä jo nytkin. Saati sitten kun pesä on tyhjä ja kotona hiljaista ja mahdollisuus lasten kanssa olemiseen auttamattomasti mennyttä elämää.

raskainta on tähän vaiheeseen ollu mun oman itseni väsymys. Lapsi ei ole siis valvottanut, nukkuu yönsä hyvin ja isä auttaa lapsen hoidossa todella paljon, syöttää öisin sun muuta. Itse en vain saa nukuttua, enkä tiedä mistä se johtuu. Nuku yössä maksimissaan sen 3 tuntia ja tätä on jatkunut viimiset 3 kuukautta ja alan olemaan rättiväsynyt, 4 kertaa viikossa otan unta helpottavan pillerin, mutta niitäkään en haluaisi syödä etten vaa jää koukkuun niihin. Niitten avulla saan unta, mutta ne 3 päivää kun unet jää taas saamatta olen kuin peppuun ammuttu karhu. Lapselle en kiukuttele, mutta miehelle pakkaa tultua äksyilemään välillä aika turhan päiväisistäkin asioista ja se vaikuttaa parisuhteeseen. Pitäisi varmaan ottaa asia neuvolassa puheeksi, mutta koen olevani jollai tavalla huono kun en jaksa päiviä, enkä halua puhua siitä kenellekkkää. Puoltoista kuukautta meni siihenkin, että mies sai suostuteltua mut lääkäriin hakemaan edes jonkinlaista helpotusta yöuniin..

kun ei vaan aina jaksa vääntää joka asiasta ja sitten se vie pohjan niiltä kerroilta kun jaksaisi.

Raskasta on se, että kaikki kiva päättyy aina huutoon.

Onneksi hänellä on myös isänsä.



Olen kokenut rasitteeksi myös lasten luontaisen arvaamattomuuden. Lapsi voi yhtäkkiä sanoa vieraiden ihmisten kuullen jotain sellaista, josta saa aivan väärän käsityksen perheestämme tai elämästämme. Jotain, mitä hän on kenenkään tietämättä ajatellut joskus omassa mielessään, tai minkä hän vain on käsittänyt väärin. Tällaista ei tapahdu tietenkään usein, mutta silti joskus, eikä sitä voi mitenkään ennalta estää, koska ei voi mistään tietää mitä lapsi saa päähänsä lausua ilmoille.



Enimmäkseen en ole kokenut äitiyttä raskaaksi, vaan etuoikeudeksi saada jakaa arki myös hienon, pienen ihmisen kanssa.

Kun lapsi kasvaa, hänen ruokahuoltonsa vie uskomattoman paljon aikaa. Jos ei siihen mennessä ole ollut säännöllistä ateriarytmiä, niin sitten se on tehtävä. Ei voi vain elää niin, että kaapissa on pari banaania, viiliä jne. vaan on oltava täysipainoisia aterioita salaatteineen jne.



Ja se tavaran roudaaminen kaupasta. Uskomatonta, miten paljon perhe voi kuluttaa.

arvomaailman tasolla



- ihmiset ei auta ellei ole hyvä puoliso ja auttavia ystäviä/ sukua



- ilman tukiverkostoa vaikeaa tulee olemaan vanhemmuus kovien arvojen ja yksin pärjäämisen pakkoa korostavasa SUOMESSA henkisesti( jaksamisen näkökulmasta)

Se on ongelma, että lapset tarvitsevat sitä että joku on kiinnostunut niistä ja niitten jutuista. Se on mulle tosi hankalaa eikä se tunnu koskaan oikein loppuvan. Vanhin on sentään jo 16. Pitää vaan sisulla yrittää.

Eli hankalimmalta koen lasten kanssa sen että omat tarpeet ovat jääneet taka-alalle.



Joskus on tuntunut siltä että kaipaa aikuista seuraa jos on ollut paljon kotona ja ei ole ollut sopivia äitikavereita (ollut muutto ja vanhat tutut töissä, erityisesti kun itse ollut kolmannella kierroksella kotona ja uusiin pelkästään pienten lasten äiteihin ei ole jaksanut enää tutustua) tai lapset olleet kipeitä (ei ole voinut nähdä muita tai mennä mihinkään).



Lisäksi ajoittain on kaivannut enemmän omia menoja ja harrastuksia, mutta kun mies on rakentanut ja myöhemmin lasten harrastukset vieneet ajan, niin omat menot jääneet vähäisiksi. Välillä iloitsisi jos ehtisi koiran kanssa edes tunnin lenkille jossakin välillä illalla.



Toisaalta iloa vanhemmuudesta olen kokenut kyllä. Lapsen kanssa helpotti minusta myös 1v tienoilla. Toisaalta vauvakin on tuntunut helpolta, varsinkin jos vauvan kanssa on päässyt liikkumaan. Minulle helpointa on ollut aina se aika kun lapsen kanssa pääsee liikkumaan jonnekin ja puuhastelemaan jotain (esikoisen ollessa vauva tein pitkiä lenkkejä vauva vaunuissa, lasten kasvaessa ollaan käyty luistelemassa, uimassa ja lumilautailemassa). Minulle ilmeisesti vaikeinta on olla kiinnisidottuna kotiin:(