Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka asut kaukana suvustasi- miten kestät ikävän?
12.01.2011 |
Itse asun 300km päässä, nykyisellä paikkakunnallani ei ole ainuttakaan sukulaistani, toki on mieheni,lapseni ja muutama ystävä. Kaipaan usein sukuani,vaikka käymmekin kerran kuussa kylässä ja välillä käyn viikonkin visiitillä. Miten lievitätte ikävää? Väillä ajatuksissani pyörii muutto kotikunnille, mutta viihtyisinkö kuitenkaan kovin hyvin, kun nuorempana olen alkujaankin lähtenyt pikku kaupungista suurempaan..
Kommentit (101)
Omalla kohdalla sana olisi ehkä kaipaus ennemmin kuin ikävä.
Useita kertoja vuodessa niitä hetkiä tulee, jolloin kaipaisi seurustelua synnyinperheen kanssa. Mulla on aina ollut kiva perhe ja läheiset välit, vaikka pian vuosikymmenen olenkin asunut 3000-6500 km:n päässä heistä. Onneksi yhteydenpitokeinoja on nykyaikana useita. Kerran vuodessa olemme yrittäneet myös tavata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Happiness is having a large, loving, caring, close-knit family in another city.
Olen viimeiset parikymmentä vuotta asunut noin 600-700 km päässä sukulaisistani, enkä ole tajunnut, että minun pitäisi jatkuvasti ikävöidä heitä. Tapaan vanhempani noin kolmesti vuodessa ja yleensä silloin viivyn siellä viikon-pari.
Minkä ikävän?
Mulla on kaikki mitä tarvitsen täällä missä asun (mies,lapset,ystäviä). En kaipaa sukulaisia.Meillä muutenkin suku asuu eripuolilla maata,osa ulkomailla.
[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 10:01"]Miksi aina sanotaan että ripustautuu perheeseen. Ei itsenäsity. Ei katkaise napanuoraa jne... Jos haluaa olla tekemisissä omien vanhempien kanssa ja nähdä heitä sekä pitää yhteyttä ?
Ymmärrän kyllä että ihmiset ovat erilaisia. Toiselle perhe ja suku merkitsee enemmän. Voi olla itsenäinen, vaikka olisi tekemisissä vanhempiensa, sisarustensa tai sukulaisten kanssa. Ei itsenäistyminen ole eroa heistä.
[/quote]Terve yhteyden pito on ok.
Sairasta on se ,että joku suvusta yrittää hallita ja pakottaa pitämään yhteyttä lähes joka viikko. Ja jos joku ei ehdi /halua niin se välittömästi käännetään katkeruudeksi ,vaikka henkilö on itse luulosairas.Hän kokee ilmeisesti kaikki asiat liittyvän itseensä tavalla tai toisella,reppana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 10:01"]
Miksi aina sanotaan että ripustautuu perheeseen. Ei itsenäsity. Ei katkaise napanuoraa jne... Jos haluaa olla tekemisissä omien vanhempien kanssa ja nähdä heitä sekä pitää yhteyttä ? Ymmärrän kyllä että ihmiset ovat erilaisia. Toiselle perhe ja suku merkitsee enemmän. Voi olla itsenäinen, vaikka olisi tekemisissä vanhempiensa, sisarustensa tai sukulaisten kanssa. Ei itsenäistyminen ole eroa heistä.
[/quote]
Katsos ollaan Suomessa. Täällähän jotkut vanhemmat melkeinpä heittävät lapsensa ulos kun lapsi täyttää 18. Ja monet lapsetkin tuntuvat ajattelevan, että mitä pikimmin vanhemmista eroon sitä parempi. Huh.
Tuli tosi surullinen olo, kun luki tätä ketjua. Vanha ketju ja luin ensimmäisen sivun ja sitten tämän viimeisen sivun. Halusin vertailla olisiko viime vuosina asenteissa tapahtunut pehmenemistä, mutta niin ei ollut käynyt. Hassua, että Suomessa ajatellaan, että oma perhe on suorastaan taakka. Kuitenkin kaikki tutkimuksetkin osoittavat, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Oma perhe on kuitenkin se läheisin loppujen lopuksi. Jos ei kaipaa omia vanhempiaan, niin siitä on jotain tosi outoa, elämälle vierasta.
Täällä useimmat vakuuttelevat aivan kuin itsestäänselvyytenä, ettei todellakaan ole ikävä läheisiä. Ja jos jollakin on ikävä, niin sitä pidetään lapsellisena ja kerrotaan, että itsenäistyminen on kesken.
Suomalaisilla on mennyt muutama juttu sekaisin. Itsenäisyys ei tarkoita sitä, että jätetään kotiperhe totaalisesti taakse. Se on jotain aivan muuta. Minulle se on omia tavoitteita, unelmia, omannäköistä elämää, mutta silti oma kotiperhe on hyvin tärkeä.
Ymmärrän sen ettei kaikki kaipaa omia vanhempiaann tai sukulaisiaan. Ei kaikilla ole läheiset välit. Siihen voi olla monet syyt. Alkoholismi, väkivalta yms.
Itse ikävöin ja kaipaan ja tarvitsen omia vanhempia. Arvostan heitä enemmän kun asun kaukana heistä. Äiti on minulle maailman tärekin ihminen. Voin silti sanoa olevani itsenäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoli omista vanhenevista vanhemmista on suuri, mutta pidämme yhteyttä melkein päivittäin esim. Skypen avulla.
Asun Ruotsissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 12 kirjoitti ihan kuin minusta
En ymmärrä, miksi Suomessa on jotenkin ylpeyden aihe olla etäisissä tai jopa huonoissa väleissä sukuna ja lapsuudenperheensä kansa. Mielestäni sellainen olisi noloa ja kielisi huonoista sosiaalisista taidoista ja kyvystä olla käsittelemättä mahdollisia lapsuuden ikäviä kokemuksia. Ei ihme, että yksinäisyys on maassamme valtava ongelma.
Tietty jos vanhempani olisivat väkivaltaisia pedofiilejä tms. olisin katkaissut heihin välit, mutta muuten en vain ymmärrä!
Haluatteko, että omat lapsennekin etääntyvät teistä ja sisaruksistaan ja sitten kaikki on yksin ja av-palsta ainoa sosiaalisen elämän edustaja elämässä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun 50km sisällä kaikista sukulaisistani enkä silti ole nähnyt heistä varmaan ketään vuoteen. En ole läheinen sukulaisten kanssa. Miksi pitäisi olla? Perhettäni näen muutaman kerran kuukaudessa
Harmillista että niin moni ei tunnu kaipaavan sukuaan. Itselläni kun kaipuu on vahvistunut vuosien saatossa pitkän välimatkan vuoksi. Yksilöllistähän tämä.
Olen asunut ulkomailla jo kauan ja jo Suomessa ollessa iskee haikeus. Ajattelen kuinka helppoa ja jollakin lailla turvallista olisi asua lähellä sukua, turvaverkko ulottuvilla. Palatessani tämänhetkiseen kotimaahani tunnen ikävää noin viikon ja itkenkin usein. Se menee kuitenkin ohi kun pääsee taas arkeen kiinni. Arvostan sukuani todella paljon enemmän tämän välimatkan takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on mulla ainakin ikävä sisaruksiani, mikä on mielestäni ihan normaalia, vaikka aikuinen olenkin. Mielelläni tapaisin myös isovanhempiani useammin, koska ei heidän maallinen taivallus enää useaa kymmentä vuotta kestä. Äitini kanssa olen läheinen ja ikävöin kyllä usein. Isää en niinkään, koska emme ole kovin läheisiä.
Käyn lapsuudenkodissani n. 6 kertaa vuodessa ja kesällä olen vähän pitemmän ajan. Veli asuu toisella puolella suomea ja hänen luonaan käyn kerran vuodessa, hän käy sitten moikkaamassa työmatkojen yhteydessä, mitä on joskus muutama vuodessa nykyiselle paikkakunnalleni, joskus ei ollenkaan. En tuossa välissä kyllä ikävöi heistä ketään, mutta mukava on toki nähdä. Ehkä se oma perhe syrjäyttää tuon lähisuvun?
[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:30"]
En ymmärrä, miksi Suomessa on jotenkin ylpeyden aihe olla etäisissä tai jopa huonoissa väleissä sukuna ja lapsuudenperheensä kansa. Mielestäni sellainen olisi noloa ja kielisi huonoista sosiaalisista taidoista ja kyvystä olla käsittelemättä mahdollisia lapsuuden ikäviä kokemuksia.
[/quote]
Anteeksi mutta mitä vittua? Tai no ihan sama. Olet varmaan niitä äitejä joiden lapset eivät pidä yhteyttä koska olet sietämätön kusipää ja sitten vingut täällä kuinka se on jotenkin lasten syy kun eivät pidä yhteyttä. Onneksi ihmisten ei ole pakko olla tekemisissä kenenkään kanssa jonka kanssa eivät halua olla tekemisissä.
Mä asun yli 8000km päässä perheestäni (siis vanhemmat, sisarukset, ym), Aasiassa.
Kuten jo moni muukin on sanonut, ei tosiaan ole aina helppoa, mutta toisaalta harvoista yhteisistä hetkistä tulee jotenkin parempia ja tärkeämpiä. Ei juurikaan riidellä, kun tavataan, vaan keskitytään lämminhenkiseen yhdessäoloon. Se harmittaa, että veli tuntuu jäävän hiukan etäiseksi, kun toivoisin väliemme vain tiivistyvän.
Jotenkin tämä tilanne on itseasiassa parantanut välejä. Ennen riideltiin milloin mistäkin, ja todella hankaliakin hetkiä koettiin. Lähteminen on aina kuitenkin vaikeaa, oli se sitten täältä tai sieltä. Siihen ei totu ikinä, joten sydän on palasina muutaman kerran vuodessa.
Lähitulevaisuudessa on ratkaistava, jäämmekö mieheni kanssa tänne, vai muutammeko esim. Suomeen. Jos lähdemme, tänne jäisi sitten puolestaan miehen perhe, ystävät, työkaverit jne. Itsellänikin on Suomessa kuitenkin melko ulkopuolinen olo, kulttuurin ja tapojen kannalta.
[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 11:10"]
[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:30"]
En ymmärrä, miksi Suomessa on jotenkin ylpeyden aihe olla etäisissä tai jopa huonoissa väleissä sukuna ja lapsuudenperheensä kansa. Mielestäni sellainen olisi noloa ja kielisi huonoista sosiaalisista taidoista ja kyvystä olla käsittelemättä mahdollisia lapsuuden ikäviä kokemuksia.
[/quote]
Anteeksi mutta mitä vittua? Tai no ihan sama. Olet varmaan niitä äitejä joiden lapset eivät pidä yhteyttä koska olet sietämätön kusipää ja sitten vingut täällä kuinka se on jotenkin lasten syy kun eivät pidä yhteyttä. Onneksi ihmisten ei ole pakko olla tekemisissä kenenkään kanssa jonka kanssa eivät halua olla tekemisissä.
[/quote]
Jos olet oppinut kielekäyttösi suvultasi, ymmärrän kyllä, että haluat pitää heihin etäisyyttä.
Ei, en ole kuvailemasi kaltaine ihminen. En myöskään vingu ongelmistani av-palstalla anonyymeille. Koska minulla on ystävät ja perhe, joihin tukeutua ja jotka tuketuvat minuun. Ihanaa.
Inhoan av-palstan vakiolyhennettä wt. Mutta tuli mieleen, että yksi harvoista wt-asioista, jotka tiedän, on aikuisen ihmisen dramaattinen kiukuttelu ja välien poikki laittaminen perheen ja suvun kanssa. Se on kyllä myös merkki mt-ongelmista.
Minä ikävöin äitiä, isääni ja velejäni. Asun kaukana heistä, näen kuitenkin heitä kuukausittain. Silti ikävä on kova. Haaveilen kotiseudulle muutosta usein. Miehen töiden takia se ei onnistu.
Olenko onnellinen näin, hänen kanssa tällä. Vai olisinko onnellisempi kotiseudulla. Sitä en osaa sanoa. Rakas mieheni on lähellä rakas perheeni ei. Kumman lähelllä haluan olla... Haluaisin ajatella että ei niitä vanhempia menetä, vaikka joka kuukausi ei näkisikään. Tuntuu siltä silti. Ehkä nämä on kasvukipuja, jotka menet ohi. Ehkä josksu on pakko muuttaa takaisin perheeni luokse. Tärkeintä olisi kuitenkin etten menetä miestäni, enkä perhettä, vanhempiani ja veljeäni.