Sinä joka asut kaukana suvustasi- miten kestät ikävän?

että asun tarkoituksella siitä mahdollisimman kaukana. Ei tuu ikävä.

Ihmisiä ja perheitä/sukuja on erilaisia, omaani ei ole koskaan ollut ikävä. Haaveilin kotoamuutosta jo kauan ennen kuin sain lukion loppuun. Sitten muutein niin kauas kuin pippuri kasvaa (ulkomaille) ja kotona kävin kerran vuodessa jos sitäkään. Suomeen muutettuani olen asunut 400 km:n päässä suvustani ja oikeastaan pidän yhteyttä vain äitiini. Ei ole ikävä, ei. Ärsyttää kun joskus ihmisten on tätä vaikea ymmärtää, mutta täällä onneksi samankaltaisia kuin minä. Ei kaikille "perhe" ole se suku, itselleni se ainakin on ihan meidän oma perhe miesten ja lasten kanssa.

Tässä ketjussa näyttää parveilevan ne joita omat vanhemmat ja sisarukset ei kiinnosta pennin vertaa ja mitä kauempana sen parempi. Kyllä minä kaipaisin sukuani jos kaukana asuisin. Mun juuret on tässä kaupungissa, samoin kaikki lähimmät sukulaiset. Olis kamalaa asua jossain satojen kilometrien päässä.

Laukkasi koko ikänsä kaikki lomat vanhempiensa nurkissa ja pohti yökaudet sukulaisten mielipiteitä siihen ja tähän.



Kasvatti omat tyttärensä samanlaisiksi läheisriippuvaisiksi. Nämä eivät ikinä itsenäistyneet. Vanhempi vietti melkein koko äitiyslomankin äitinsä helmoissa, eikä saanut edes vaippaa vaihdettua ilman äidin eri käskyä. Saparot päässä vielä nelikymppisenäkin.

vaikka meillä on hyvät välit. Asun n. 200 km päässä vanhemmistani ja n. 500 km päässä siskon ja veljen perheistä. Enemmän nuo lapset ikävöi serkuksiaan, mikä on tietysti ihanaa (siis se että heillä läheiset välit) ja se harmittaa itseäkin eniten, kun emme esim. kaikille synttäreille jaksa puolin ja toisin reissata ns. tavallisina viikonloppuina.



Soittelen kyllä paljon siskoni ja äitini kanssa. Jos asuisimme lähekkäin, tekisimme kyllä varmasti enemmän asioita yhdessä (esim. kaupungilla käyminen), mutta nyt teen niitä asioita ystävien kanssa.

Laukkasi koko ikänsä kaikki lomat vanhempiensa nurkissa ja pohti yökaudet sukulaisten mielipiteitä siihen ja tähän.

Kasvatti omat tyttärensä samanlaisiksi läheisriippuvaisiksi. Nämä eivät ikinä itsenäistyneet. Vanhempi vietti melkein koko äitiyslomankin äitinsä helmoissa, eikä saanut edes vaippaa vaihdettua ilman äidin eri käskyä. Saparot päässä vielä nelikymppisenäkin.

sinunlaisesi naakka, joka lähtee kotoaan ovet paukkuen ja kaikki muu on läheisriippuvuutta. Onneksi meillä joillakin on mukava suku, jonka kanssa on kiva olla yhteyksissä ja tehdä juttuja yhdessä, eikä tarvitse kärvistellä jossain lapsuudentraumoissa vielä nelikymppisenä.

Että yhteiset lomareissut, yökyläilyt joulun aikaan yms. korvaavat kyllä sitä, ettei näe kovin usein. Kuinkahan paljon sitä loppujen lopuksi tulisi vietettyä aikaa esim. siskon perheen luona jos he asuivat naapurissa? Silloin se kyläily olisi varmasti aika erilaista, tunti pari kerrallaan. Nyt kun menemme sinne esim. pitkäksi viikonlopuksi, teemme kaikkea kivaa yhdessä aamusta iltaan. Sama lapsuudenystävien kanssa. Ystävien kanssa vaan vaatii vähän viitseliäisyyttä puolin ja toisin, ettei yhteydenpito lopu kokonaan.

Olen asunut jo 12 vuotta ulkomailla. Juttelen monta kertaa viikossa äitini ja siskoni kanssa puhelimessa, skypessä, tekstiviesteillä ja sähköpostilla. Samoin tekee mieheni. Ei mulla ole mitään erityistä tarvetta jutella naamasta naamaan, ihan samalla tavalla sitä tuntee ne läheisiksi muutenkin. Käydään Suomessa n. kerran vuodessa ja joskus harvoin joku käy meillä.

mutta kestän hyvin: sukulaiset ovat AINA asuneet kaukana (paitsi omat vanhemmat), siihen on tottunut. Ystävät ja perhetutut ovat paljon läheisempiä minulle.

Toki joitain sukulaisia asuu myös pk-seudulla.

Soittelen päivittäin äitini kanssa ja näen heitä n.4-5kertaa vuodessa.

En pode varsinaista ikävää ikinä, mutta haluan silti soitella päivittäin ja näin tuntuu kuin ei edes asuisi niin kaukana toisista.

jotka asutte kauempana vanhemmista tai ystävistä tmv ja mietitte muuttoa takas sinne, niin miksi ette muuta?

jotka asutte kauempana vanhemmista tai ystävistä tmv ja mietitte muuttoa takas sinne, niin miksi ette muuta?

ja meilä vanhin poika on siinä iässä, että asuu enää pari vuotta kotona, joten odotellaan ainakin siihen asti, että muuttaa omilleen.

Koska ainakin minulle vanhemmat ja sisarukset ovat perhettä, sukulaiset sitten ovat tätejä, setiä, serkkuja, isovanhempia yms.



Ero perheestä on vaikeampi kestää kuin ero sukulaisista.

No, en minäkään mitään ikävää pode sukulaisia kohtaan, vaikka näen vanhempiakin vain kerran vuodessa. Sähän näet heitä kyllä todella usein, joten enpä tiedä miten tuota tuosta enää lievittäis.

eikä kaduta. Asunto- ja työasiat onneksi järjestyivät, muuten olisi ollut hankalampaa.

jotka asutte kauempana vanhemmista tai ystävistä tmv ja mietitte muuttoa takas sinne, niin miksi ette muuta?

Muita sukulaisia en varsinaisesti ikävöi, mutta äitiä ja isää kyllä. Asuvat n. 300 km päässä. Onneksi nähdään aika usein ja soitellaan melkein joka päivä. Olen asunut 5v muualla.

Olen asunut nyt pari vuotta eri maassa, kaukana suvusta. Suomessa tulee käytyä pari kertaa vuodessa. Välillä iskee ikävä mutta enemmän mulla on jotenkin helpottunut olo kun ei tarvitse olla niin paljoa 'tekemisissä'. Kuulostaa varmaan pahalta, vaikka mulla ihana perhe ja suureksi osaksi ihana sukukin on. Enemmän on ikävä ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2011 klo 11:40"]

Itse asun 300km päässä, nykyisellä paikkakunnallani ei ole ainuttakaan sukulaistani, toki on mieheni,lapseni ja muutama ystävä. Kaipaan usein sukuani,vaikka käymmekin kerran kuussa kylässä ja välillä käyn viikonkin visiitillä. Miten lievitätte ikävää? Väillä ajatuksissani pyörii muutto kotikunnille, mutta viihtyisinkö kuitenkaan kovin hyvin, kun nuorempana olen alkujaankin lähtenyt pikku kaupungista suurempaan..

[/quote]  300 km on lyhyt matka , itsellä n 800 km Hgistä. Voit käydä viikonloppuisin mikäli taloudellinen tilanne sallii. Itse käyn 2 kertaa vuodessa n. 6 viikkoa yhteensä.

Samanlaisia mietteitä, muutin lapseni kanssa pikkukaupungista suurempaan vaihtoehtojen, työ- ja harrastusmahdollisuuksien ja luullakseni kaikin puolin paremman elämän perässä. Kotikaupunkiin, 150km päähän, jäivät todella läheinen äitini sekä muutama tärkeä ystävä. Ikävöin sinne jääneitä, vaikka tapaamme 2-3 kertaakin kuussa ja lapseni ikävöi paljon entisiä koulukavereitaan, uusia yhtä läheisiä kun ei ole tullut. Mietin jäädäkö tänne vai mennäänkö takaisin, vaikka välimatkahan ei tosiaan kovin pitkä ole vaikka estääkin esim viikottaisen tapaamisen. Aikaisemmin, 5vuotta kaukana asuessani en tottunut tilanteeseen ja muutin takaisin. Lapsi sai kasvaa isovanhemman lähellä ja nyt olemme sitten kuitenkin kauempana ala-astelaisen kanssa. Pidän kaupunkina ja elinympäristönä nykyisestä huomattavasti enemmän, mutta oma kaipuu näitä läheisiä kohtaan ja syyllisyyskin ainoan lapsenlapsen ja isovanhemman kauemmas viemisestä mietityttävät vähänväliä. Totutaankohan tähän vai palataan takaisin, vaikka vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia,mitä hakemaan lähdin, onkin löytynyt.

Minulla on valimatkaa lapsuudenperheeseeni (aitiini) 2000 kilometria. Tahan mennessa olen vieraillut vuosittain, mutta aion harventaa valia nyt. Kasvoin alkoholistiperheessa ja isa teki itsemurhan, en kaipaa paluuta samoihin tunnelmiin. Noin kerran kuussa tai parissa kirjoitan vakinaisen sahkopostin tuolle naiselle jota en oikeastaan edes tunne, eika hankaan tieda minusta paljoa. Sen siita saa kun kasvattaa lapsensa etaisella ja kylmalla otteella.

Vain suvun puute haittaa joskus, kun naen miten miehen suku puhaltaa yhteen hiileen. Toisaalta en katso itseani kummankaan vanhempieni suvun jaseneksi - isan puolella olo on ulkopuolinen kun aiti vihasi tata suvun puolta, olen kuin musta lammas vaikka itse en ole mitaan tehnyt, ja aidin suku on niin kyrailevaista sakkia etten edes tieda serkkujeni nimia, sinne ei siis ole asiaa. Pitaydyn siis miehen suvussa, tulevat lapsetkin saavat kasvaa tahan, tuskin tulevat edes suomea puhumaan.