Miten ihmeessä lapset voi olla ujoja ja arkoja?

Nyky-yhteiskunnassa sille on vähemmän tarvetta, mutta jos taas mennään johonkin megakatastrofiin, ehkä käy niin kuin siinä yhdessä leffassa jossa henkiin jäi kaksi tyyppiä - toinen joka ei pelännyt mitään ja toinen joka pelkäsi kaikkea.

joka paikan höyliä...onneksi on olemassa erilaisia ihmisiä ja itse suosin ehdottomasti näitä hiljaisempia jotka osaavat jopa kuunnellakin muita. Muutenkin on ihan tervettä lapselle seurata ensin ympäristöään ja sitten vasta hypätä ns mukaan.

http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=827…



"Syntynyt selviytyjäksi

Julkaistu 17.12.2009 12.53



Pienen pojan syntymäpäivillä 3-vuotias vieras potki 1-vuotiaan vieraan nurkkaan, löi 2-vuo­tiasta päivänsankaria, ja istui muun ajan keräämässä talon lelut itselleen omiin leikkeihinsä. Tämä ei ole ennen kuulumatonta, 3-vuo­tiaalle voi sattua huono päivä. Huomiota he­rätti äidin käytös. Hän ei eleelläkään hillinnyt poikaansa. ”Syntynyt selviytyjäksi” kertoi hänen pieni hymynsä, kun hän katseli pojan mellastusta.



Hän ei varmaankaan ollut huono kasvattaja. Nykyaika vain on hukannut tajun siitä, miten käyttäytyy selviytyjä, ja milloin puhutaan aggressiosta. Kun aloitin luennoijan urani 30-vuotta sitten, koski suurin osa luentopyynnöistä aggressiivisuutta. Kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempien illoissa haluttiin kuulla, miten suitsia lapsen aggressiivisuutta ja ohjata hänet sosiaalisen käytöksen poluille. 20 vuoteen en ole enää saanut yhtään tällaista pyyntöä. Ilmeisesti ongelma saatiin silloin hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja aggressio hävitettyä.



Ensimmäisistä puistoleikeistä saakka vanhemmilla on huoli lapsen sosiaalisesta kehityksestä. Varsinaisesti ei kuitenkaan kanneta huolta sosiaalisuudesta, vaan siitä, miten lapsi selviää muista lapsista, ettei vain jää alakynteen. Pieni aggressio ei kasvattajia niinkään huoleta, mutta oikea sosiaalinen käytös, toisin sanoen lapsi, joka myöntyy, jättää tilaa toiselle, luovuttaa tälle lelunsa, sen sijaan huolettaa. Merkithän viittaavat luuseriin!



Huoli ei ole vain vanhempien. Pyysin jokin aika sitten opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita lopputentissä kertoman, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemisen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä. Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin, eivät riko koulun sääntöjä ovat nykykoulun suurin haaste? ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma oli mennyt hyvin perille.



Kun tämä kasvatus sitten tuottaa hedelmää, istumme me aikuiset joukolla alas paheksumaan ja päivittelemään. Huudamme yhteisöllisyyttä apuun ja ihmettelemme, mihin se on kadonnut. Se ei ole kadonnut, vaan se ei ole syntynyt. Yhteisöllisyys tulee kasvattaa ihmiseen, eikä se ole kaikkein yksinkertaisin kasvatustehtävä. Ihminen kun ei ole luonnostaan toisen huomioonottava ja hänen oikeuksiaan kunnioittava. Jos näin olisi, ei heikompien puolustamiseksi tarvittaisi lainsäädäntöä, vaan se hoituisi itsestään. Jos ihminen saa elää ”luontonsa mukaisesti”, tulee käyttöön viidakon laki ja omien oikeuksien valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus.



Jokainen vanhempi haluaisi, että hänen lapsensa olisi pärjääjä, ja ellei nyt menestyjä, niin ainakin selviytyjä. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoo, että hänen lapsellaan olisi turvanaan yhteisö, jossa ketään ei sorreta, jossa ei jatkuvasti kilpailla, ja joka tukee silloin, kun kilpailussa jääkin rannalle. Hänen lapsensa on se menestyjä, muut saavat muodostaa sen yhteisön. Tämä on kuitenkin mahdoton yhtälö. Ei ihme, jos kaikki ovat lopulta hämmentyneitä ja hukassa.



Liisa Keltikangas-Järvinen

psykologian professori

Helsingin yliopisto"

Jos mennään kauppaan, kylään tms roikutaan kynsin, hampain äidin/isän helmassa kiinni ja huudetaan niin että kitarisat paistaa

Meidän ujo/arka lapsi on kaukana tuosta.. Joo, pitää kädestä kiinni mutta hiljaa on kun on uusi paikka kyseessä.

Yleensä ne kitarista punaisina huutavat on enemmän hemmoteltuja ipanoita jotka ei halua tehdä jotain..

En tiedä, onko luontaista, mutta lapsena sain selkäsaunoja ja nuhteita paljon.

Aikuisena pelkään uusia tilanteita ja työpaikkoja liikaakin, minua ahdistaa etukäteen kaikki uusi. Se on erittäin kuluttavaa.

että kyse on tietenkin molemmista: synnynnäisistä taipumuksista ja niihin suhtautumisesta. Eli nämä väitteet siitä, että sisaruksilla on *tismalleen* sama kasvatus ei pidä paikkaansa. Erilaisilla taipumuksilla varustettuihin lapsiin suhtaudutaan eri tavoin, ja tämä tuottaa erilaisia lapsia.



Rautalankaesimerkki: ujoilla taipumuksilla varustettu lapsi syntyy ujoille vanhemmille, ja taipumusta vahvistetaan. Sama lapsi rohkeilla vanhemmilla tuottaisi joiltakin osin erilaisen lopputuloksen.

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Ujo+lapsi+voi+olla+tosi+selviytyj%C…





"Ujo lapsi voi olla tosi selviytyjä



Aktiivisuutta ihailevassa maailmassa arat ja vetäytyvät lapset jäävät usein touhuajien jalkoihin



Ujous on ihmisen synnynnäistä temperamenttia, eikä sitä pidä väkisin muuttaa



Julkaistu: 15.11.2002 lehdessä osastolla Oma elämä

A A



Eeva-Kaarina Aronen



Hiljainen syrjäänvetäytyjä ei ole muodissa koulussa eikä työelämässä. Itseä korostavaa touhuamista arvokkaampaa on kuitenkin kyky sietää stressiä ja selviytyä.



Levottomista, meluavista ja keskittymään kykenemättömistä lapsista puhutaan nykyisin paljon ja heidän ongelmiaan pohditaan. Kuitenkin aktiiviset, jopa yliaktiiviset lapset ovat hyväksytympiä kuin hiljaiset syrjäänvetäytyjät.



Itseään esiin tuovaa, touhukasta aikuista ihaillaan. Vetäytyjää taas pidetään jotenkin ongelmallisena. Pitääkö ujoa ihmistä siis ruveta muuttamaan?



Ei missään nimessä, sanoo psykologian professori, psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen.



"Ujoa ihmistä ei muuteta. Mutta hän itse voi vaikuttaa käyttäytymiseensä. Ujous ja syrjäänvetäytyminen ovat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, ja niillä on biologinen pohja."



"Väitetään, että jopa kolmannes valkoihoisesta väestöstä on varustettu sellaisella fysiologialla, joka altistaa heidät kaiken uuden ja yllättävän edessä varautuneisuuteen."



Temperamentti on persoonallisuuden synnynnäinen, biologinen pohja, ihmisen synnynnäinen valmius toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se ei kerro sitä, mitä ihminen tekee eikä sitä, miksi hän tekee, vaan sen, miten hän jonkin asian tekee, Keltikangas-Järvinen määrittelee.



Temperamentti selittää sen, että jokainen lapsi on jo syntyessään yksilö, omalla temperamentillaan varustettu.



Temperamenttiin kuuluu esimerkiksi sellaisia asioita kuin unirytmi, taipumus positiiviseen tai negatiiviseen mielialaan, aktiivisuus, kiinnostus muista ihmisistä. Yksi temperamentin peruspiirteitä on tapa, miten ihminen suhtautuu uuteen ja yllättävään.



Miten sitten pystytään erottamaan häiriö normaalista varautuneisuudesta ja syrjäänvetäytymisestä?



"Tietty temperamentti saattaa altistaa joillekin häiriöille. Mutta kun puhutaan sinänsä temperamentista, puhutaan aina normaaleista yksilöiden välisistä eroista", Keltikangas-Järvinen täsmentää.



"Ihmiset vain ovat oikeasti erilaisia. Häiriössä on kyse eri asiasta. Jos ihminen ei ole vaikkapa puhunut puoleen vuoteen koulutovereidensa kanssa, eikä kukaan tiedä edes hänen nimeään, ei kyse ole syrjäänvetäytyvästä temperamentista vaan häiriöstä."



Temperamentilla ei ole myöskään mitään tekemistä älykkyyden kanssa, eikä se ole yhteydessä ihmisen selviytymiseen. Ujo ihminen voi olla myös hyvin sosiaalinen, eli hän tulee hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa, Keltikangas-Järvinen huomauttaa.



Vasta siitä, millaisen persoonallisuuden ympäristö tietystä synnynnäisestä temperamentista rakentaa, seuraa se, minkälainen stressinsietäjä ja selviytyjä ihmisestä tulee.



Nyky-yhteiskunnassa hiljaisuutta ja omissa oloissaan olemista on alettu pitää ongelmallisena. Merkillinen sosiaalisen aktiivisuuden vaatimus on koko ajan kasvanut.



Lapseltakin aletaan vaatia kykyä tulla toimeen erilaisissa ryhmissä ennen kuin hän on siihen kehityksellisesti valmis, ja tilanteet aiheuttavat pelkkää stressiä.



Mitä pikkulapsen stressi sitten on? "Erään määritelmän mukaan se on sitä, että ympäristön vaatimukset ovat vääränlaiset lapsen temperamentin suhteen. Saattaa olla, että lapselle huono ympäristö saattaa olla vaikka kuinka loistava, mutta se on silti



Lapsen pitäisi antaa olla sellainen kuin hän on. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän saa käyttäytyä miten tahansa, Keltikangas-Järvinen muistuttaa.



Me kaikki tarvitsemme koko elämän ajan kykyä sietää stressiä ja kykyä selviytyä. Miten arkaa lasta rohkaistaan sellaiseksi?



"Ensinnäkin ihmisellä pitäisi jo lapsesta saakka olla tunne, että hän on arvokas ja arvostettu sellaisenaan, että hän saa olla ujo."



"Ujosta lapsesta ei tehdä rohkeampaa sillä, että sanotaan: Ole rohkeampi! Katso miten muut leikkivät, sinä et uskalla tehdä mitään. Näin osoitetaan lapselle, että hän on jollakin epämääräisellä tavalla huonompi kuin muut lapset."



Selviytymiskeinot ulos ujoudesta ovat periaatteessa hyvin yksinkertaisia.



Annetaan lapselle aikaa sopeutua uusiin tilanteisiin. Hyväksytään hänen hitautensa. Ei viedä lasta ylivoimaisiin tilanteisiin, jos niitä on mahdollisuus välttää.



"Jos lapsi pelkää hirvittävästi kaksivuotiaana musiikkileikkikouluun menoa, niin miksi viedä? Ei siinä mitään ihmeellistä menetetä. Viedään kolmevuotiaana. Kun vaikeisiin tilanteisiin joudutaan - eihän lasta voi tynnyriinkään eristää, ollaan niissä



"Sitten kun on pakko lähteä, ollaan lapsen turvana ja totutetaan häntä uuteen tilanteeseen vähän kerrallaan. Hyväksytään se, että hän saa aluksi kiehnätä sylissä ja annetaan ymmärtää, että näin saa olla. Kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, jokainen lähtee leikkimään muiden kanssa. Sosiaalisuus on ihmisen biologinen tarve."





Professori Liisa Keltikangas-Järvinen, professori Katri Räikkönen ja post grad. opiskelija Sampsa Puttonen ovat tutkimuksissaan Helsingin yliopiston psykologian laitoksessa käsitelleet ihmisen synnynnäistä temperamenttia ja stressinsietokykyä.

Muistetaan myös se, että sosiaalisuus EI ole yhtäkuin sosiaaliset taidot!



"Onko työpaikan äänekkäin aina sosiaalisesti taitavin?



Maanantai 6.9.2010 klo 16.23



Työelämän vaikeimpiin ongelmiin kuuluu narsismi, josta ei niinkään kärsi narsistinen ihminen itse vaan ympäristö, esittää professori Liisa Keltikangas-Järvinen.



Sosiaalisuutta pidetään perinteisesti "hyvän ihmisen" merkkinä. Onko sosiaalisuutta se, että ihminen on aina seuran keskipiste, ottaa tilan ja työntää muut syrjään, kyselee professori Liisa Keltikangas-Järvinen tänään julkistettava kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot.



Kirja selventää sosiaalisuuden ja sosiaalisten taitojen eroja.



Professorin mukaan sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, joka liittyy haluun olla ihmisten kanssa. Sosiaaliset taidot taas ovat opittuja ja tarkoittavat kykyä olla muiden kanssa.



Sosiaaliset taidot taas eivät vaadi pohjakseen mitään tiettyä temperamenttia. Ujolla ihmisellä voi olla erinomaiset sosiaaliset taidot, ja ujous liittyy empatiaan ja herkkyyteen ymmärtää toisia ihmisiä.



"Yhteiskunnassa on monia kuplia, jotka pelkällä olemassaolollaan saavat tietyillä ominaisuuksilla varustetut ihmiset tuntemaan itsensä huonoiksi", Keltikangas-Järvinen väittää.



Keltikangas-Järvisen mukaan sosiaalisten taitojen kääntöpuolella on aggressiivisuus, joka taas liittyy narsismiin. Ihmissuhteiden ja työelämän vaikeimpiin ongelmiin kuuluu narsismi, josta ei niinkään kärsi narsistinen ihminen itse vaan ympäristö. "





http://www.iltalehti.fi/perhe/2010090612302852_pr.shtml

on luonnekysymys, samassa perheessäkin voi olla erilaisita lapsia, joten turhaa haet vanhemmista ym. syytä.