Luitteko vauvasta homoparin lapsesta?!

Näinhän se on, kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti. Toisaalta, homopari on varmasti pariskunta, joka siihen on voinut ruveta kaikista painavimmin perustein - koska se ei helposti tapahdu, useimmille ei koskaan. Suurimmasta osasta naisia lapsen kantaminen ja " luovuttaminen" etenkään homoparille ei tuntune luontevalta KOSKAAN, joten kyseisen perhemallin räjähdysmäinen yleistyminen ei liene kovin realistinen uhkakuva.



Ja taas toisaalta: suurimmassa osassa maailmaa vanhemmuus otetaan vastaan hyvinkin kevyin perustein. Ehkäisyvälineitä ei ole saatavissa, niitä ei uskonnollisista tai kulttuurisista syistä voida/haluta käyttää. lisääntyminen tapahtuu naisilla hyvin nuorella iällä, kammottavissa taoludellisissa ja sosiaalisissa oloissa. Maailmasta löytyy kovia ihmiskohtaloita, eikä homoparin lapsena kasvaminen kuulune kärkikymmenikköön, jos suhteellisuudentajunsa osaa arvioinneissaan säilyttää. Ja traumansa on meillä kaikilla, jos ei vanhemman puuttumisesta niin jostain muusta syntyneitä. Kaikelta ei voi varjella, eikä tarvitsekaan. Elämä on laiffii.

Tästä aiheesta on todella vaikeaa puhua, koska se ei ole mitään konkreettista / kouriin tuntuvaa materiaa, vaan se on tunne. Sellainen tunne jota ei voimakkuudessaan varmasti ylitä mikään muu tunne tässä maailmassa.



Minulla on kaksi omaa (bio)lasta, jotka olen mahassani kantanut ja synnyttänyt, hoivannut ne ihan pikkuvauva-ajat - ja joita kohtaan tunnen VALTAVAA ÄIDIN RAKKAUTTA. Nimike sinänsä on aika harhaan johtava, sillä se ei ole ollenkaan sellaista " hiljaista" , pinnan alla olevaa rakkautta jota voit tuntea esimerkiksi jotakin toista aikuista kohtaan tai vaikka vanhempiasi kohtaan - se on enemmänkin sellainen pakottava, puristava HUOLI. Huoli siitä, että sille omalle pikkuiselle avuttomalle rakkaalle tapahtuu jotakin todella pahaa silloin kun et ole paikalla (mm. töissä käyminen on ajoittain henkisesti vaikeaa tämän huolen takia), huoli siitä, että jos jotakin sattuisi tapahtumaan - tiedät ettet selviäisi siitä. Niin tärkeä hän on - ja tunnet sen joka solullasi. Rakkautta joka fyysisesti koskee!



Tämän kaltainen rakkaus ei synny ilman " kasvukipuja" . Jos minulle olisi (ilman tätä (bio)äidiksi tulemisen kokemusta) annettu syliin vauva ja tietäisin, että hän on minun ' for keeps' , en tuntisi samalla tavalla. Rakastaisin, hellisin ja aikaa myöten kasvaisen kiinni häneen - mutta en tuntisi samalla tavalla. Tämä puristava tunne, ts. " äidin rakkaus" , syntyi minussa silloin, kun synnytyssalissa (pitkän jo yhdessä kuljetun taipaleen jälkeen; raskausaika ja piiiitkä, kivulias synnytys takana) sain hänet syliini ja tajusin, että tämä pieni avuton olento on minun lapseni ja olen hänestä vastuussa - jos en minä hänestä huolta kanna ja häntä rakasta, niin kuka sitten. Ja minä rakastin. Rakastin niin, että sattui ja rakastan edelleen - samalla siihen rakkauteen kietoutui huoli. Ja minusta tuli leijonaemo (vaikka perusluonteeni on aivan toisenlainen). Halusin vain suojella ja pitää turvassa ja rakastaa. Varmasti osansa tuon tunteen syntymiselle oli raskaus- ja synnytyshormoneilla - se 9 kk kasvattaa äitiä äitiyteen.



Jokin biologinen (jälkeläisten selviämisen kannalta tärkeä!) funktio tuolla äidin rakkauden syntymisellä täytyy olla - ja uskon, että se on myös todella tärkeä vauvalle. Aiheesta on itseasiassa tehty tutkimustakin (en nyt kyllä tähän hätään löydä, että missä sellainen olisi luettavissa), vauva tuntee oman äitinsä kosketuksen ja tavan pidellä häntä jo ihan vastasyntyneenä - luonnonmukainen symbioosi on syntynyt. Päinvastoin ajateltuna, jos vauvana jää tätä tunnetta vaille, ei siitä voi seurata lapsen kehitystä ajatellen hyvää.



Ihmettelen myöskin sitä miten on biologisesti edes mahdollista, että miehelle syntyisi tälläinen vastaavanlainen tunne (vietti), kuin äidin rakkaus on? Kuinka hän voisi koskaan siis täysin korvata sitä puuttuvaa äitiä? Etenkin, kun otetaan sekin asia huomioon, että parisuhteen malli (nykyisellään) ja ylipäätään läsnäoleva isyys on tämän yhteiskuntarakenteen aikaan saamaa, ei välttämättä ihmisen luonnollista (lajityypillistä) käyttäytymistä.



Mm 60 pohdiskelee tätä dilemmaa edelleen...

Kuinka monen esim. avioerolapsen tilanne on yhtä hyvä?! Ja jos oikein kaivetaan, niin mikä oikeutus on siis heteroavioparilla tehdä lapsia, koska heillekin voi ero tulla?! Ja pahimmassa tapauksessa vanhemmat katkeroituvat vielä niin, että käyttävät lasta eronsa välikappaleina... Eipä ole harvinaista myöskään lapsen täydellinen hylkääminen ko. tilanteessa.



Enemmän arveluttavaa on mielestäni yksinäisen naisen lapsenhankinta. Lapsen elämässä tärkeintä on turvallisuus, joka on yksinäisen ihmisen vaikea samalla tavoin tarjota, kuin parisuhteessa elävien.

Vierailija:

tuota, kuka määrää että lapsella on oikeus isään ja äitiin? Missä tämä lukee? Kuka sen on keksinyt? Perustelepa miksi lapsella tulisi olla yksi naisäiti ja yksi miesisä? odotan mielenkiinnolla.

Et ole tullut ajatelleeksi, että tuo on ihan biologinen fakta jota kukaan ei ole keksinyt..? Lapsi syntyy, kun isä (mies) ja äiti (nainen) yhdistävät sukusolunsa. Siksi lapsella tulisi molemmat olla, koska ilman molempia lapsi ei voi olla edes olemassa!

isättömyydestä ja lapsen kaipauksesta. Lehtijutun lapsellahan nimenomaan ovat asiat aivan mahtavasti; kolme rakastavaa, osallistuvaa ja huolehtivaa vanhempaa mukana arjessa! Eikö mikään kelpaa? Naisparien ja yksinäisten naisten vanhemmuutta kritisoidaan, kun tehdään tieten tahhtoen mukamas juurettomia lapsia, mutta ei sitten kelpaa sekään, jos lapsella on äidin lisäksi peräti kaksikin isää. Miksi nämä meuhkaajat eivät vaan tunnustaudu homofoobikoiksi ja antaisivat muiden olla rauhassa.

kirjoitit:

" Ja VAIKKA KUINKA mm. tautien hoito tmv. olisi yhtä luonnotonta, ja sitä silti tapahtuu, on se silti paljon helpompaa hyväksyä, kuin tämä - nämä asiat eivät ole siinä mielessä " samalla viivalla" tai edes verrattavissa keskenään."



Siis kenen mielestä helpompi hyväksyä, sinunko? Missä faktatieto ja stakesin tutkimukset asiasta?!



Lisäksi kirjoitit:

" Tämän kaltainen rakkaus ei synny ilman " kasvukipuja" . Jos minulle olisi (ilman tätä (bio)äidiksi tulemisen kokemusta) annettu syliin vauva ja tietäisin, että hän on minun ' for keeps' , en tuntisi samalla tavalla. Rakastaisin, hellisin ja aikaa myöten kasvaisen kiinni häneen - mutta en tuntisi samalla tavalla. Tämä puristava tunne, ts. " äidin rakkaus" , syntyi minussa silloin, kun synnytyssalissa (pitkän jo yhdessä kuljetun taipaleen jälkeen; raskausaika ja piiiitkä, kivulias synnytys takana) sain hänet syliini ja tajusin, että tämä pieni avuton olento on minun lapseni ja olen hänestä vastuussa - jos en minä hänestä huolta kanna ja häntä rakasta, niin kuka sitten. Ja minä rakastin. Rakastin niin, että sattui ja rakastan edelleen - samalla siihen rakkauteen kietoutui huoli. Ja minusta tuli leijonaemo (vaikka perusluonteeni on aivan toisenlainen). Halusin vain suojella ja pitää turvassa ja rakastaa. Varmasti osansa tuon tunteen syntymiselle oli raskaus- ja synnytyshormoneilla - se 9 kk kasvattaa äitiä äitiyteen. "



No niin, siinäpä olikin puolueeton vertaus biovanhemmuus vs. adoptiovanhemmuus. Kannattaa varmaan kertoa tämä ihan viralliselle tahollekin, ettei esim. adoptiovanhemmille jää väärä harhaluulo, että heillä on oikeaa äidirakkautta kehissä, tai että he ovat huolissaan lapsesta, koska tämähän ei voi olla totta, kun ei takana ole sitä 9kk yhteistä raskausaikaa. Mahtavaa argumentointia kerrassaan! :D



Eli huomaatkos, sinunkin argumentointi on tunnepohjaista, vaikka kuinka yrittäisit hienoin sanankääntein ja luonnollisuuteen vedoten muuta väittää.

Sinä et hyväksy homoperheitä. Ok. Hyväksytkö kuitenkin meidät muut, jotka hyväksymme? Vai pitääkö meidän jostain syystä perustella kantamme pätevämmin, koska kyse on " epäluonnollisuudesta" ?!

(Kuka muuten on väittänyt, ettei kautta maailmansivu olisi ollut tälläisiä perheitä? Vai tekeekö asian luonnolliseksi joku muu? Lainsäädäntö? Jumalan sana? Jos kyse on puhtaasti biologiasta, niin esim. 60 ei VOI olla tosissaan, että juuri tämä on se luonnottomuus, mitä ei kestä, mutta kaikki muu sotkeentuminen on ok. Esim. lapsikuolleisuushan pitäisi silloin vain hyväksyä...)

eikö täällä todellakaan pystytä perustelemaan mielipiteitä muulla kuin iänikuisella luonnollisuudella?

esim. naisäiti+miesisä on ainoa oikea koska se on luonnolinen juttu. No mitenkä luonnollista on lapsettomuushoidot? Miten luonnollista on se, että vaikeavammaiset pidetään hengissä puoliväkisin? Miten luonnollista on syödä tehtaissa tuotettua tehoruokaa ja huristella peltilehmän kanssa pitkin moottoriteitä? Miten luonnollista on raskauden ehkäisy?



Luonnollinen on ihan täysin turha sana, koska luonnollista on kaikki mitä tässä maailmassa on. Ihminen on osa luontoa, niin myös ihmisen keksimät asiat ja tekemät teot. Siispä homoparit ovat luonnollisia, koska niitä on olemassa. Pedofiliakin on luonnollista koska sitä esiintyy (eikä tää nyt tarkoita että se pitää hyväksyä osana elämää)



Keksikää jotain parempia perusteluja siis!

Eksyin ihan sattumoisin tänne ja olin kyllä aika yllättynyt monesta ilkeämielisestä kommentista! Olen näköjään toinen täällä kirjoittanut lesboäitien kasvatti. Synnyin kyllä heteroliittoon, mutta isä lähti lätkimään jo ennen syntymääni eikä ole sen jälkeen tavattu kuin kerta nyt aikuisena (hän on kuin kuka tahansa ventovieras minulle). Biologinen äitini tapasi toisen äitini ollessani 1v ja siitä asti hän on ollut minulle oma vanhempi. Olen mielestäni ihan normaali nuori nainen, äiti ja vieläpä onnellisesti heteroaviollitossa maailman ihanimman miehen kanssa. Elämäni olisi ihanaa jos ei tarvitsisi lukea kamalia kommentteja siitä, kuinka epäonnistunut ihminen olen muiden mielestä vain sen takia että minulla on kaksi äitiä (ja lapsillani tuplamummot). Haluan vain kysyä, miksi? Miksi ajattelette elmäni olevan niin huonoa? Minulla oli hyvä lapsuus ja lämpimät välit molempiin vanhempiini (lue äiteihini). En todellakaan ymmärrä sitä, miten joku voi kieltää homoja ja lesboja hannkimasta lapsia VAIN homouden perusteella. Ajatelkaa vähän ennen kuin loukkaatte muita homojen lapsia tällä palstalla ja muualla vielä enemmän! Toivottavasti ette ole myös rasisteja ym. En haluaisi olla kenenkään teidän ilkeästi kirjoittaneen lapsi!!!

Sinä sentään tunnet oman biologisen äitisi, ja olet saanut mahdollisuuden tavata isäsi - tiedät siis omat juuresi. Onko se vouhottamista, jos tahtoisi taata kaikille lapsille samat oikeudet?



Lapsen saaminen ei voi olla vain aikuisen subjektiivinen oikeus, kyllä siinä täytyy myös miettiä sen syntyvän lapsen parasta ja oikeuksia.

Vierailija:

Sinä sentään tunnet oman biologisen äitisi, ja olet saanut mahdollisuuden tavata isäsi - tiedät siis omat juuresi. Onko se vouhottamista, jos tahtoisi taata kaikille lapsille samat oikeudet?

Lapsen saaminen ei voi olla vain aikuisen subjektiivinen oikeus, kyllä siinä täytyy myös miettiä sen syntyvän lapsen parasta ja oikeuksia.

Minä toivoisin, että joku nyt konkreettisesti määrittelisi syntyvän lapsen parhaan ja ne kuuluisat oikeudet. Jos nyt rajataan pois tästä keskustelusta lapsen " lahjoittaminen" jollekin toiselle ja puhutaan vaikkapa nyt adoptiosta, niin millä tavalla esimerkiksi homoparille adoptoitu lapsi menettää jotain oikeuksistaan, jos hänellä on rakastavat vanhemmat, jotka huolehtivat hänestä ja tarjoavat ne rajat ja rakkauden, jota lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi?

Ja eikö jokaisella hedelmöityshoidolla alkuunsaatetulla lapsellakin ole mahdollisuus selvittää biologiset vanhempansa (ainakin uuden lain mukaan)?

Joskus tulee mieleen, että biologinen vanhemmuus on aika kovassa kurssissa todelliseen vanhemmuuteen - joka on rooli, tehtävä, kutsumus - verrattuna.

Minun on tietenkin vaikea tietää, miltä klinikalta alkunsa saaneesta lapsesta tuntuu, mutta en tavannut biologista isääni sen takia, että halusin tietää mistä juureni tulevat vaan ihan toisesta syystä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi ollut helpompaa tietää, että on saanut alkunsa klinikan lahjasoluilla, jotka joku ystävällinen on lahjoittanut eikä niin, että joutuu miettimään miksi biologinen vanhempi hylkäsi. Saatan tietysti olla väärässäkin. Biologia ja vanhemmuus ovat kuitenkin eri asioita ja niihin voivat vain asianomaiset itse vastata. Itse en ole koskaan kokenut kuuluvani millään lailla biologisen isäni " heimoon" tai halunnut kiperästi tietää minkälainen ihminen hän on. Sitä olisin kyllä toivonut että toinen todellinen vanhempani eli sos.äitini olisi voinut minut adoptoida. Käsittääkseni nämä biologia-asiat kuuluvat kuitenkin enemmän meidän heteroiden piiriin tai ainakin itse olen saanut mediasta sellaisen kuvan, että suurin osa lahjasolujen käyttäjistä ja kaikki adoptioperheet ovat heteroperheitä. Mutta se asia mikä tässä palstalla on ikävästi tullut esiin on se, että homoja ei haluta hyväksyä vanhemmiksi vain ja ainoastaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. En vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka näin ajattelevat. Itse en koe olevani jotenkin omia äitejäni parempi vanhempi vain koska satun olemaan hetero! Mutta vaikka kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä niin se kyllä pitää tajuta, että jos kerran tuntee niin suurta huolta homojen lapsista niin paras tapa auttaa meitä on lopettaa tuo kamala piikittely. Et voi tietää miltä se tuntuu. Kuvittele vaan jos joku haukkusi päin naamaa omia (toivottavasti) rakkaita vanhempiasi. Joskus on parempi olla sanomatta mitään jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

hedelmöityshoitolakihan juuri muutettiin niin että kaikilla (myös naiparien) lapsilla on oikeus saada tietää luovuttajan henkilöllisyys ja hakeutua vaikka tapaamaan tätä aikuisena, jos sen tarpeelliseksi katsoo

Uppp