Luitteko vauvasta homoparin lapsesta?!

_mimmi-82_:

mahta tilanteeseen suhtautua... mutta onhan niitä perheitä vaikka minkälaisia. se oli kokonaisuudessaan hyvä artikkeli. se oli kyllä aika jännä että lapsi kutsui äitiään äiskäksi...ajattelin jutun alussa ettei varmaankaan se äiti juuri ole lapsen kanssa tekemisissä...

No otapa ja lukaise ihan ensiksi juttu, joka on kyseessä. Sitten vasta ala roiskia mielipiteitäsi " äidin rakkauden puutteesta" ja hylkäämiskokemuksista... Äiti on ko. jutun lapsen elämässä mukana, vaikka ei elä lapsen kanssa.



Lisäksi tuo biologiaan vetoaminen on tähän maailman aikaan täysin naurettavaa. Olemme tulleet luonnonvalinnan ajoista jo niin kauas, että on täysin perusteetonta vetää biologia välillä sanojensa tueksi, kun se siihen sopii, mutta vaieta sitten taas sopivassa kolossa.



Miksi muuten homoparien lapset kokisivat sen pahempia hylkäämiskokemuksia, kuin vaikka adoptoidut, avioero- tai sijoituslapsetkaan?! Ja jos väittää, että homopari ottaa jotenkin suuremman riskin kasvattaa epätasapainoinen lapsi, niin miten se perustellaan? Onko niin, että homoparin lapsesta tulee varmasti henkisesti epästabiili, mutta heteroiden lapsista vain noin 30% todennäköisyydellä?!

Vai eikö kuitenkin ole niin, että meillä kaikilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä lastemme elämästä henkisesti vaikeaa, vaikka emme sitä ehkä lasta tehdessämme tule aina ajatelleeksi!?

Ja tässä kohdassa väittäisin myös, että jollain lailla sekä lapsettomuudesta kärsivät että sosiaalisesti lapsettomat varmasti miettivät vanhemmuutensa vähän syvemmän kautta, eli jollain tasolla ovat parempia vanehmpia, kuin perinteisin biologisin menetelmin lapsia naksauttelevat, joille lapsi saattaa tulla vahingossa, vaikka onneksi toisinaan silti haluttuna...



Summa summarum, lapset voivat toisissa perheissä huonosti. Veikkaan kuitenkin huonosti voivia olevan suhteellisesti enemmän " tavallisissa" ydin/uusioperheissä, kuin sateenkaariperheissä.



Toivon, että omat lapseni eivät joudu enää ihmettelemään erilaisten perheiden muotoa kasvaessaan. Toivon, että osaamme mieheni kanssa kasvattaa heille avaran sydämen ja lujan itseluottamuksen.



Vaikka edelleen ihmettelen, miten äiti voi luopua lapsestaan... Edes näin suuren teon tehdessään...

No otapa ja lukaise ihan ensiksi juttu, joka on kyseessä. Sitten vasta ala roiskia mielipiteitäsi " äidin rakkauden puutteesta" ja hylkäämiskokemuksista... Äiti on ko. jutun lapsen elämässä mukana, vaikka ei elä lapsen kanssa.



* Saanko kysyä, että mikä siinä itse jutussa on niin " maagista" , että tämä asia aukeaa minulle jotenkin eri tavalla? Ehkä kokisin kyseiset isät niin sympaattisiksi hahmoiksi, ettei minulla olisi sen luettuani enää sydäntä kommentoida asiaa eteenpäin - tai en enää esittäisi (ihan paikallaan olevia) kysymyksiä? Eli siis kyseenalaistaa ei saa - kaikki pitäisi vain, asiaa sen kummemmin pohtimatta, hyväksyä? Ei se nyt ihan niin mene. Ja uudestaan vielä haluaisin muistuttaa siitä, että tämä asia on todellakin ihan (irl) minunkin elämäni todellisuutta - tai sivuaa sitä, ja kyllä tässä minunkin tuntemassani tapauksessa, äiti on myös mukana lapsen elämässä.



Lisäksi tuo biologiaan vetoaminen on tähän maailman aikaan täysin naurettavaa. Olemme tulleet luonnonvalinnan ajoista jo niin kauas, että on täysin perusteetonta vetää biologia välillä sanojensa tueksi, kun se siihen sopii, mutta vaieta sitten taas sopivassa kolossa.



* Minun mielestäni biologiaan vetoaminen ei todellakaan ole naurettavaa, sen pitäisi olla lähtökohtaisesti kai se tärkein asia - muuten se rajan veto on kyllä todella vaikeaa (aivan kuten voimme tästäkin keskustelusta todeta). Koska ja milloin MINÄ olen vetänyt biologian välillä sanojeni tueksi ja välillä (sopivassa kohdassa - kuten sinä sen ilmaisit) strategisesti " vaiennut" siitä? Silloin kun osoitat kirjoituksesi minulle, ole hyvä ja ota selvää, mitä minä olen sanonut - en voi enkä aio olla kenenkään toisen sanojen " takana" . Vastaan vain omista sanomisistani. Onko se sinun mielestäsi HYVÄ asia, että me olemme näin vieraantuneita luonnonmukaisuudesta, ja kaikesta siitä mikä on ennen ollut " hyvää" ja " oikein" ? Ja tällä en nyt sitten tarkoita, että kaikenlainen edistys olisi ollut pahasta - vain ja ainoastaan sitä, ettei ihan kaikkea tarvitse suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä. Joskus on ihan hyväksi kyseenalaistaakin.



Miksi muuten homoparien lapset kokisivat sen pahempia hylkäämiskokemuksia, kuin vaikka adoptoidut, avioero- tai sijoituslapsetkaan?! Ja jos väittää, että homopari ottaa jotenkin suuremman riskin kasvattaa epätasapainoinen lapsi, niin miten se perustellaan? Onko niin, että homoparin lapsesta tulee varmasti henkisesti epästabiili, mutta heteroiden lapsista vain noin 30% todennäköisyydellä?!



* Jälleen kerran esitän kysymyksen, että olenko minä väittänyt homoparien lasten kokevan PAHEMPIA hylkäämisen kokemuksia, kuin esimerkiksi juuri adoptoidut lapset kokevat? Itse avioerolapsena kuitenkin tiedän millaisia ne kokemukset VOIVAT olla - enkä ketään haluaisi ehdon tahdon siihen tilanteeseen laittaa. Voi toki olla, että kaikki menee hyvinkin - ja sitä todella toivon, näiden lasten puolesta!



Sitä minä kyllä väitän, että homopari ottaa suuremman riskin lapsensa tunnekehityksen suhteen - sitä kuka nyt on epästabiilimpi kuin joku toinen, en lähde tässä arvailemaan. Ja syykin on aivan selvä - ympäristön reagointi lapseen ja hänen tilanteeseensa läpi elämän, ei ehkä ihan kevyt taakka kannettavaksi? Ja kuten jo tuossa aiemmin totesin, mielestäni on idealistista väittää, että tämän yhteiskunnan asenneilmapiiri tästä niin radikaalisti muuttuisi, että täällä koskaan olisi tälläisistä lähtökohdista ponnistavan helppoa olla ja elää. Kysymystä siitä, pitäisikö elämän sitten olla ns. " helppoa" , voimmekin jahkata puoleen ja toiseen toisen pitkän ketjun verran. Viisaaseen vanhemmuuteen kuuluu laittaa lapsen etu aina etusijalle, ja miettiä niitä omia rahkeitaan vanhemmuuteen realistisesti. SE, ETTÄ ON OLEMASSA MYÖSKIN HENKISESTI KYPSYMÄTTÖMIÄ HETEROVANHEMPIA, EI VOI OLLA PUOLUSTUKSENA MILLEKÄÄN. Se ei paranna sen yksittäisen syntymässä olevan lapsen asemaa mihinkään suuntaan - asia pitäisi aina ajatella kuitenkin tapauskohtaisesti.



Summa summarum, lapset voivat toisissa perheissä huonosti. Veikkaan kuitenkin huonosti voivia olevan suhteellisesti enemmän " tavallisissa" ydin/uusioperheissä, kuin sateenkaariperheissä.



* Mihin sinä perustat tuon veikkauksesi?

Siihenkö, ettet sinä tunne montaa todella onnellista heteroparisuhteessa elävää, lapset luonnollisella tavalla saanutta, perhettä?



Mm. 60

Vierailija:

Eräs kahden miehen kasvattamana kasvanut tyttö kertoi

ettei koskaan olisi halunnut elää sellaisessa perheessä. Oli jättänyt tyttöön kauheat traumat.

Nyt varmaan joku fanaatikko tulee ja sanoo, ettei tuollainen voi jättää mitään traumoja, mutta siitä huolimatta tällaisiakin on.

Kyllä ns. tavallisissa perheissä kasvaneilla on sellaisia traumoja, että huh huh. Ei sillä vanhemman/vanhempien SUKUPUOLELLA ole väliä, vaan sillä, että iovat HYVIÄ ja RAKASTAVIA vanhempia.

Olen mies, joka on hoitanut lastaan kymmenen vuotta syntymästä lähtien ilman kenenkään naisen (jatkuvaa) läsnäoloa. Olen kantanut täyttä vastuuta lapseni hyvinvoinnista. Olen rakastanut häntä niin kovaa, että olen osittain tämän rakkauden rampauttama. Kaiken mitä teen, teen lapseni hyväksi. Loukkasit minua syvästi lausunnollasi, jossa totesit, että vain lapsen synnyttänyt nainen voi rakastaa lastaan oikein.

mutta itse en voisi kerta kaikkiaan antaa kantamaani ja synnyttämääni lasta pois - vaikka tapaisinkin häntä kuten tämä biologinen äiti.

hienoa, että peräänkuulutat avointa keskustelua ynnä muuta hienoa: niin minäkin.



Mutta kun... näyttää siltä että muiden keskustelijoiden mielipiteet kelpaavat vain jos ne ovat samat kuin sinun. Suoralta kädeltä teilaat esitetyt vasta-argumentit, koska ne eivät tue sinun kantaasi, rajaat ne siis keskustelun ulkopuolelle toteamalla että ne eivät liity asiaan tai ovat irrelevantteja.



itse näen tilanteen niin, että sinulla on joku juttu nyt josta syystä koet tämän aiheen jotenkin poikkeuksellisen läheisesti ja yleistät nyt omat traumaperäiset(?) kokemuksesi muihin ihmisiin. Esimerkiksi kaipuu isään ja äitiin, yksi kumpaakin ja tietenkin biologiset vanhemmat, ei adoptiovanhempia. Mikä on sinulla se kipupiste tai trauma joka on tehnyt sinulle näin kovan ongelman?



Ihminen on siitä hassu, että se yleistää omat mielipiteensä ja tuntemuksensa helposti kaikkiin muihin. Minä pidän salmiakista, siispä kaikki muutkin pitävät, tai jos eivät pidä, on heissä jotain vikaa (koska he eivät täten ole kuten minä)



Keskustelu helpottuisi jos noudattaisit omia neuvojasi, perustelisit argumenttisi muullakin kuin mutuhuomioilla ja omilla fiiliksilläsi. Ei myöskään ole rakentavaa määrätä että mitkä perustelut kelpaavat: teethän nyt niin että määräät mitä perusteluja saa esittää ja tästä seuraa että vain ne perustelut jotka tukevat omaa näkökulmaasi kelpaavat.

Minusta kukaan ei ole esittänyt yhtään järkevää perustetta sille, että hetero olisi parempi vanhempi kuin homo tai lesbo. Tosin ei päinvastoinkaan. Lisääntyminen ja kyky siihen on hyvin perusteltu, mutta edelleen en katso biologisen kyvyn antavan automaattisesti parempia eväitä johonkin niin monimutkaiseen asiaan kuin lapsen kasvattamiseen.



* Minä olen samaa mieltä kanssasi, zkelvin, tuosta, että sekä homo / lesbo että hetero on yhtä hyvä tai huono vanhempi ts. vanhemmuus on samanlaista eikä siihen vaikuta sukupuolinen suuntautuminen. Enemmänkin minä olen huolissani niistä " lieveilmiöistä" mitä tähän liittyy. Minä en voi uskoa, enkä ymmärtää, että lapsi voisi olla " lahja" toiselta aikuiselta toiselle. En usko siihen, että sukusolu voi koskaan olla anonyymi - vaan se kantaa aina mukanaan geneettistä koodia, jonka mukaan uusi ihminen rakentuu. En voi sille mitään, mutta mielestäni ne ovat surullisia ihmiskohtaloita, jotka eivät saa kasvaa ja kehittyä omien (bio)vanhempiensa kanssa, mielestäni biologia tai äidin rakkaus ei ole toisarvoista. Pelkään myös sitä, että tämä uusi tilanne aiheuttaa pidemmän päälle rakkaudettomuuden kokemuksen lisääntymistä ja lisää pahaa oloa.



Tilanne, jossa naispari ja miespari yhdessä saavat lapsen, olisi siinä mielessä ihanteellinen, että syntyvällä lapsella olisi elämässään sekä isät että äidit - vaikkakaan eivät saman katon alla.



Mm 60

Mutta kun... näyttää siltä että muiden keskustelijoiden mielipiteet kelpaavat vain jos ne ovat samat kuin sinun. Suoralta kädeltä teilaat esitetyt vasta-argumentit, koska ne eivät tue sinun kantaasi, rajaat ne siis keskustelun ulkopuolelle toteamalla että ne eivät liity asiaan tai ovat irrelevantteja.



* Itse en koe asiaa siten, että " teilaisin" muiden eriäviä mielipiteitä suoralta kädeltä - ainakin yritän täällä kovasti pohtia niitä, ja panostaa tähän keskusteluun nimenomaan siltä pohjalta ajatellen, että on mukavaa ja hedelmällistä vaihtaa ajatuksia. Se, että ollaan eri mieltä, on vain positiivista - eihän tästä muuten syntyisi keskustelua ; )? Silti edelleen olen kyllä sitä mieltä, ettei se voi olla peruste millekään asialle, että toisaallakin menee huonosti / menee huonommin. Saattaa kuulostaa karskilta sanoa niin, mutta en voi sille mitään, että nimenomaan juuri se kohta näissä keskusteluissa minua aina turhauttaa. Minun mielestäni se nimittäin vie huomiota pois olennaisesta, eikä auta ratkaisemaan ongelmaa - korjaa, jos olen mielestäsi väärässä?



itse näen tilanteen niin, että sinulla on joku juttu nyt josta syystä koet tämän aiheen jotenkin poikkeuksellisen läheisesti ja yleistät nyt omat traumaperäiset(?) kokemuksesi muihin ihmisiin. Esimerkiksi kaipuu isään ja äitiin, yksi kumpaakin ja tietenkin biologiset vanhemmat, ei adoptiovanhempia. Mikä on sinulla se kipupiste tai trauma joka on tehnyt sinulle näin kovan ongelman?



Ihminen on siitä hassu, että se yleistää omat mielipiteensä ja tuntemuksensa helposti kaikkiin muihin. Minä pidän salmiakista, siispä kaikki muutkin pitävät, tai jos eivät pidä, on heissä jotain vikaa (koska he eivät täten ole kuten minä)



* Olet varmasti oikeassa sanoessasi, että minulla on taustallani sellaisia kokemuksia, joiden ansiosta koen tämän asian erityisen voimakkaasti - tiedostan niiden olemassa olon kyllä, ja niiden antamaan " tietoon" paljolti pohjaan. Olen itse avioerolapsi, lapsuuteni kahden kodin (ja maan - isä eri maassa kuin äiti) välillä reissannut, ja voin kertoa, että se oli jossakin määrin traumaattista. Pitkään olin sitä mieltä etten uskalla tuoda tähän maailmaan ollenkaan lapsia, koska en halua heille samaa kohtaloa - enkä voi olla täysin varma ettei niin silti (minusta riippumattomista syistä) kävisi. Kynnys " hankkia" lapsia omalla kohdallani oli siis suuri, varmisteltu ja harkittu - suoraan sanoen pelottaa se miten (ulkopuolisen silmin) kevyin perustein ihmiset tähän maailmaan lapsia tuovat (koskee niin heteroita kuin lesboja / homojakin). Pelkään, että tulevaisuuden kuva on sellainen missä lasten hätä, hylkäämisen ja rakkaudettomuuden tunteet sekä palloittelu kahden kodin välillä lisääntyvät - kierre on valmis, kun nämä aikuisina ryhtyvät yhtä heppoisin perustein vanhemmuuteen. Eikö sinua ollenkaan tämä ns. kehitys hirvitä?

Millainen tausta sinulla on, mitä vasten sinä tätä kaikkea peilaat?



Keskustelu helpottuisi jos noudattaisit omia neuvojasi, perustelisit argumenttisi muullakin kuin mutuhuomioilla ja omilla fiiliksilläsi. Ei myöskään ole rakentavaa määrätä että mitkä perustelut kelpaavat: teethän nyt niin että määräät mitä perusteluja saa esittää ja tästä seuraa että vain ne perustelut jotka tukevat omaa näkökulmaasi kelpaavat.



* En yritä määrätä yhtään mitään, tuossa edellä jo koitin selvittää syitäni siihen miksi hyvin mieluusti jo jatkaisin eteenpäin.



Miksi muuten koet, että vain ne perustelut kelpaavat jotka tukevat minun näkökantaani? Niille, jotka ovat olleet kanssani samaa mieltä / joiden mielipiteet ovat tukeneet kantaani, en ole kommentoinut tässä ketjussa yhtään mitään. Onko se merkki siitä etten haluaisi kuulla eriäviä mielipiteitä? Selvyyden vuoksi kerrattakoon vielä se, että eriävät mielipiteet ovat ok, ja elinarvoisia tälle (tai mille tahansa) keskustelulle. Kunhan ne esitetään rakentavassa hengessä.



Mm 60

Joka kirjoitit näin:



Olen mies, joka on hoitanut lastaan kymmenen vuotta syntymästä lähtien ilman kenenkään naisen (jatkuvaa) läsnäoloa. Olen kantanut täyttä vastuuta lapseni hyvinvoinnista. Olen rakastanut häntä niin kovaa, että olen osittain tämän rakkauden rampauttama. Kaiken mitä teen, teen lapseni hyväksi. Loukkasit minua syvästi lausunnollasi, jossa totesit, että vain lapsen synnyttänyt nainen voi rakastaa lastaan oikein.



* Olen pahoillani, kun loukkasin tunteitasi - se ei todellakaan ollut tarkoituksenani. Lähdin kirjoittamaan äidin rakkaudesta tietoisena siitä, että se on hyvin, hyvin hyvin vaikea aihe kirjoittaa juuri sen subjektiivisen luonteen vuoksi. Tunne on hyvin henkilökohtainen asia, eikä sen määrä tai laatua voi millään mitata. Sitä oli / on myös todella vaikea kuvata. Se minkä yritin saada siitä välittymään oli se, ettei se tunne voi silti olla vailla mitään merkitystä - jokin suurempi tarkoitus sillä tunteella varmasti on sekä äidille, että lapselle, ja mitä se merkitsee lapselle, jos hän jää siitä tunteesta paitsi?



Tottakai isä (mies) voi olla vanhemmuudessaan aivan yhtä " hyvä" kuin äitikin (nainen) - eikä pelkkä naiseus takaa syvää äidin rakkautta. Siksi tässä asiassa on paljon ns. harmaita alueita. Mutta tässä olisi kyllä mielenkiintoinen tutkimuksen kohde jollekin asiaa laajemmalti ymmärtävälle! Ja siltikin, vaikka se on niin tulkinnan varaista, ei se voi olla vailla merkitystä.



Mm 60

Vierailija:

_mimmi-82_:

mahta tilanteeseen suhtautua... mutta onhan niitä perheitä vaikka minkälaisia. se oli kokonaisuudessaan hyvä artikkeli. se oli kyllä aika jännä että lapsi kutsui äitiään äiskäksi...ajattelin jutun alussa ettei varmaankaan se äiti juuri ole lapsen kanssa tekemisissä...

Mutta haluttiin kai kertoa millä nimillä vauva tulee kutsumaan perhettään. Äiskä varmaankin on sopivan " rento" , äiti voisi olla liian intiimi..?

Ja olipa muuten mahottoman suloinen vauva! :)

Mutta minä olen sitä mieltä että homo pareille ei saisi antaa adoptio oikeutta. Menkööt naimisiin jos haluaa, mutta lapsia niiden ei tartteis saada millään lailla. Ei voi mitään tää on vain mun mielipide

lapsensa elävältä ja laittavat sen koiran syyksi. On äitejä, jotka vetävät mieluummin kännit kuin antavat vauvalle ruokaa. On äitejä, jotka makaavat toisten miesten kanssa ja jättävät vieraan mulkun takia miehensä.

Kaikenlaisia sairasta ja iljettävää näinä päivinä käännetään käytännöksi. Hyi...

homo tai lesbopareille. Mutta. Satuin näkemään

kaupassa homoparin, jolla oli muutaman kuukauden ikäinen

yhteinen vauva. Vauva oli niin mahdottoman suloinen,

vaatteistakin huomasi, miten vanhemmat pistivät parastaan.

Mutta. Äitinä se äidinrakkaus, äidinvaisto ja vain äidit tietävät mitä tarkoita tällä, sitä EI OLE kenelläkään muulla, joka ei ole synnyttänyt

omaa lastaan. Ensikertaa kohtasin itsessäni sen tunteen, että minusta jokainen pieni vauva ja lapsi tarvitsevat mahdollisimman pitkään oman äitinsä lähelleen. AINAHAN se ei ole mahdollista ja toki rakastava isä on silloin hyvä vaihtoehto, mutta se EI ole sama asia. Tämä voi kuullostaa jankkaukseselta, mutta vain äiti voi olla yhteydessä vauvaansa siinä herkkyydessä ja kauneudessaan. Mikään eikä kukaan voi sitä korvata. Valitettavasti minusta tuntui pahalta sen vauvan puolesta.

Minun täytyy nyt tässä kohden todeta, että minä en ymmärrä (en sitten millään tavalla!) tämän keskustelun aggressiivista luonnetta - tai sitä tunnelatautunutta asennetta mikä tässä monella tuntuu olevan. Tottakai asia on henkilökohtainen (ja ehkä arkakin?) monelle asianosaiselle, ja voi tuntua siltä, että ratkaisujaan (elämän valintojaan) saa olla jatkuvasti perustelemassa toisille - joille asia ei ehkä (saatatte olla oikeassa) kuulu.



Mutta silti.

Asioista pitäisi voi puhua. Ihan kaikista asioista, ja ilman ylimääräistä meuhkaamista. Minä en edes enää vaivaudu vastaamaan, 101, tuohon edelliseen kannanottoosi, koska suoraan sanottuna se on ala-arvoista tekstiä - itse yritän pysyä " kiltisti" näissä keskusteluissa, ja pelkään, että jos siihen alan kohta kohdalta vastailla, minulta palaa pinna - ja tekstistä tulee saman tasoista. Ala-arvoisella tarkoitan sitä, että sinä et edes halua lähtökohtaisesti yrittää ymmärtää muita kantoja, todella kuunnella sitä mitä muilla on sanottavanaan - saatika kunnioittaa muiden mielipiteitä / tapaa esittää asioita. Selvennykseksi vielä tämä; MONET ovat sitä mieltä, että yhä vielä on olemassa raja mitä ei haluta tässä kaikessa luonnottomuuden ylistyksessä ylittää (en onneksi ainoastaan minä). Kyse ei ole homofobiasta tmv., vain ja ainoastaan siitä, että ihan kaikkea ei pidä suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä. Oman järjen käyttö on sallittua.



Ja ihan oikeasti - vaikka näitä asioita olisi kuinka vaikea perustella tahansa, niin PLEASE yritetään tehdä se kuitenkin siten, että edes pysytään asiassa! Ei enää näitä " koska taudin hoitokin on luonnotonta, voi tämäkin olla" mielipiteitä, tai " koska heteroperheissäkin lapset saattavat kärsiä, niin tämänkin täytyy olla ok" - tämä loukkaa jo kaikkia hyvän keskustelun perusperiaatteita, ja aiheuttaa vain sen, että asiassa poljetaan paikalla keskityttäessä epäolennaisuuksiin.



Ugh, minä olen nyt puhunut ; ).

Seuraavaksi annan ajan kulua tässä asiassa, ja jään mielenkiinnolla (ja jännityksellä) odottamaan mitä tuleman pitää. Aika oikeastaan vasta voi näyttää miten paljon tämän (villiintyneen) ajan lapset tulevat kärsimään juurettomuudesta (<- anonyymit sukusolut) tai hylkäämisen kokemuksista (<- tämä kyseinen tapaus), ottaen samalla huomioon myöskin se, että lapset ovat aikuisinakin lojaaleja kasvuympäristöilleen (sekä mahdollisesti riippuvaisia siitä) eikä asia kokonaisuudessaan välttämättä koskaan ilmene meille totuudenmukaisena. Kuinka moni meistä on suoraan kertonut vanhemmilleen, jos / kun jokin perustavaa laatua oleva asia mättää? Ei niin helppo asia kuitenkaan.



Mm 60

Esim. allaolevassa lainauksessa esität hyvin tarkat rajaukset sille, millaisilla argumneteilla mielestäsi asiasta olisi suvaittavaa keskustella. Tämä on kuitenkin vapaa keskustelupalsta, ja argumentteja saa esittää vapaasti. Mielestäni esittämäsi " paheksuttavat" argumentit eivät TODELLAKAAN loukkaa mitään hyvän keskustelun periaatteita (vai mitä nimeomaista periaatetta vastaan ne mielestäsi sotivat?). MOnet ihmiset ovat kyseisenlaisia ergumentteja esittäneet, koska ne heidän mielissään ovat verrannollisia ja järkeenkäypiä. Sinun argumenttisi ovat järkeenkäypiä nimenomaan SINUN näkökulmastasi. Tästä kai on kyse - näkökulmien vaihdosta. Kenenkään asia ei ole tulla päällepäsmäröimään muiden keskustelijoiden näkökulmia tyyliin " ei enää näitä argumentteja, koska ne ovat epäolennaisia" . NE ovat hyvinkin olennaisia niille, jotka niitä esittävät, vaikkeivät ehkä sinulle. Hyvän keskustelutavan mukaista olisi ehkä lähinnä keksiä parempi vasta-argumentti.



" Ja ihan oikeasti - vaikka näitä asioita olisi kuinka vaikea perustella tahansa, niin PLEASE yritetään tehdä se kuitenkin siten, että edes pysytään asiassa! Ei enää näitä " koska taudin hoitokin on luonnotonta, voi tämäkin olla" mielipiteitä, tai " koska heteroperheissäkin lapset saattavat kärsiä, niin tämänkin täytyy olla ok" - tämä loukkaa jo kaikkia hyvän keskustelun perusperiaatteita, ja aiheuttaa vain sen, että asiassa poljetaan paikalla keskityttäessä epäolennaisuuksiin. "

Koen sen huonoksi keskusteluksi, ts. keskusteluksi huonossa hengessä (jos niin voi sanoa), että ollaan tahallaan poljettamassa keskustelua paikoillaan - siltä se ainakin alkaa tuntumaan. Eikö me olla jo puitu aika tarkkaan mm. luonnollisuuden näkökulmaa, ja sitä että muissakin perhemalleissa voi olla ongelmia? Tai jos tivataan asioita, joihin on jo montaa kertaa eri muodoissa vastattu - etenkin se, kun kysymyksiä seuraa " ?!" ja tyyli on aggressiivinen. Minä en suoraan sanottuna VIITSI sellaista, minusta on paljon mielekkäämpää jutella asioista leppoisasti, hyvässä hengessä ja TOISTA OSAPUOLTA KUNNIOITTAEN. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta käyttäytyä täytyy osata - me olemme jo kai kaikki aikuisia?



Toinen seikka joka ärsyttää (ja toden teolla ärsyttääkin) on se, että koitetaan alistaa / laittaa alaspäin toista verbaalisesti. Tässä ei ole tarkoitus pönkittää omaa itseä, kokea ylemmyyttä eikä millään asteella " voittaa" . Kyse ei ole (mielestäni) siitä kuka on oikeassa - sillä tästä ei taatusti ole löydettävissä yhtä ainoaa, oikeaa tapaa toimia, on vain eri mielipiteitä, erilaisia omia kokemuksia ja tuntemuksia - niitä on ollut kiva kommentoida ja lukea. Siksi se turhauttaa niin pirusti, ettei päästä eteenpäin; saada YHDESSÄ jotakin uutta aikaiseksi ja luoda uusia oivalluksia!



Mm 60



(Joka edelleen on sitä mieltä, etten voi perustella haluani saada vauva ja olla vanhempi sillä, että joku toinen on vanhemmuuden saralla (eri olosuhteissa) epäonnistunut)

tuotu esiin se seikka, että lapset heteroperheissäkään eivät voi hyvin ja homoparien lapsensaantia perusteltaisiin tällä. Vai olenko ymmärtänyt ihan väärin? Mutta kukaan (homoparit itsekään) kai ei ole perustellut homoparien HALUA saada vauva tällä - en itse ainakaan sellaista ole kuullut. Sillä on kyllä kritisoitu sitä, että homoparien lastensaantia vastustetaan monesti siitä syystä, että lasten koetaan olevan alttiita kiusaamiselle tai tunne- ja seksuaalielämän häiriöille (näille ei käsittääkseni ole minkäänlaista tutkimuksellista perustaa, korjaa jos olen väärässä, mieluusti linkkien kera). KOska lapset eivät heteroperheissäkään ole näiltä ilmiöiltä erityisen turvassa, niin sitä ei usein katsota olennaiseksi syyksi vastustaa esimerkiksi homoparien adoptio-oikeuttakaan.



" Joka edelleen on sitä mieltä, etten voi perustella haluani saada vauva ja olla vanhempi sillä, että joku toinen on vanhemmuuden saralla (eri olosuhteissa) epäonnistunut"

ja puolustuskannalla olon asettumalla heidän asemaansa, siis lähinnä lapsista haaveilevan homoparin asemaan. Toisten ihmisten elämästä ja perhemuodoista on niin helppo keskustella ulkopuolisena, omat lapset jo saaneena henkilönä, jonka ei näistä lisääntymis- ja perheenperustamisasioista ole tarvinnut vääntää peistä ainakaan samalla tavalla kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvien. Kun ei tarvitse ajaa omia oikeuksiaan ja puolustella omaa perheenperustamishalukkuutaan ja vanhemmuuskelpoisuuttaan, niin keskustelua voi helposti käydä ihan kivassa hengessä ja leppoisasti.



Mutta jos mietit omaa suhdettasi lapseesi ja perheeseesi, niin ymmärrät varmasti miksi joitain ihmisiä sinunkin ajamasi keskustelulinja hieman ärsyttää. Tämä asia on NIIIIN tärkeä ja henkilökohtainen, että sitä toivoisi ainakin vastustettavan joillain muilla perusteilla kuin sillä, että " oma äidinrakkauteni on niin voimakas etten voi uskoa että isä voisi sellaista lastaan kohti tuntea" . Heteronaisena en voi esimerkiksi tuohon näkökulmaasi uskoa.