ensirakkauden jäljet - ikuisetko

jättäähän se jälkensä, mutta en mä sen perään ole kyllä haikaillut myöhemmissä suhteissa paitsi ehkä silloin aluksi.



Ja nyt 39-vuotiaana taidan olla rakastuneempi kuin silloin teininä koskaan :)

suuren rakkauteni kanssa, ihanaa :)

Tai oikeastaan pidän ensirakkautena ensimmäistä kunnon seurustelusuhdettani, oltiin yhdessä ikävuosina 16-20, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa kyseinen heppu.



Sen sijaan seurustelin pari viikkoa 15 kesäisenä yhden ihanan pojan kanssa jonka sitten jätin kuin nallin kalliolle (alkoi jotenkin pelottamaan koko touhu, olin kai liian nuori). Tätä tyyppiä etsin netistä tasaisin väliajoin, vaan ei ole fb:ssä. Haikailen, että olipa ihana ja saa jotenkin sukat vieläkin pyörimään jalassa. Naimisissa olen tahollani minäkin, äiti-ihminen. Kiva kuulla etten ole ainoa!

Minä olin exäni ensirakkaus, mutta hän ei minun.... ja yli pääsemisessä näyttää tosiaan olevan eroa hyvin paljon. Hän ei kaikesta käyttäytymisestään päätellen kestä sitä, että minä löysin elämäni rakkauden ja olen hänen kanssaan rakentanut vakaan ja harmonisen yhteiselämän. Olen tälle exälle jonkinlainen sokea piste; juuri minä en olisi saanut tulla onnelliseksi, ja juuri minä en olisi saanut tietää totuutta hänen rimpuiluistaan. Itse en osaa enää sanoa, kuka olisi ollut ensirakkauteni. Joidenkin kouluajan ensi-ihastusten kanssa ei koskaan ollut mitään, ja ensimmäistä poikaystävää muistellessani en enää tavoita mitään jälkiä rakkaudentunteista. Elämäni rakkaus on oma mieheni, ollut jo n. 13 vuotta.

En käsitä.

Kun tapasimme 24v sitten olimme molemmat naimisissa, rakastuimme mutta yhdessäolomme oli satunnaista sattuneesta syystä. Kun lopulta olimme tahoillamme eronneet ja vapaita, tapahtuikin jotain mikä vei meidät erilleen 17 vuodeksi. Nyt muutama kuukausi sitten saimme yhteyden toisiimme uudelleen ja on täysin käsittämätöntä miten tunteet on ihan ennallaan. Olemme molemmat vanhenneet ja muuttuneet mutta näemme toisemme edelleen kuten parikymmentä vuotta sitten. MIeletöntä tuntea näin!



Ja taas molemmat naimisissa tahoillaan...

Vuosikymmeniä sitten rakastuin poikaan, joka halusi lopettaa yhdessäolon aika pian. Hän teki sen kauniisti ja vaikutti surulliselta niin tehdessään. Menetys oli minulle kauhea. En ole ketään itkennyt samalla tavalla sen jälkeen. Näimme silloin, tällöin myöhemmin, hän vaikutti olevan minusta edelleen kiinnostunut, mutta ei lähestynyt minua uudestaan. Minä taas en uskaltanut tehdä aloitetta, kun pelkäsin, että joudun uudestaan kokemaan sen saman musertavan surun. Kului vuosia. Otin häneen yhteyttä ja hän vastasi yhteydenottooni. Sen jälkeen en ole ollut hänen kanssaan tekemisissä.

Olen ollut yhdessä nykyisen mieheni kanssa pitkään. Rakastan häntä, hän on minulle hyvä. Kuitenkin näen edelleen unta tuosta ensirakkaudestani. Välillä hän on mielessäni jatkuvasti. Tunnen, että rakastan häntä edelleen, että rakkauteni häntä kohtaan on jotakin suurempaa, "rakkaus-rakkautta". En ikinä haluaisi loukata miestäni. En myöskään tiedä, miten ensirakkauteni nyt suhtautuisi, jos ottaisin yhteyttä. Hänellä on perhe. En kuvittele, että vielä saisin hänet omakseni. Haluaisin kuitenkin tavata hänet ja kysyä, miksi hän silloin halusi lopettaa niin pian. Loukkasinko jotenkin? Haluaisin kertoa hänelle, kuinka tärkeä ihminen hän on ollut elämässäni. Mutta mistä voi tietää, mitä hän ajattelee minusta nykyään? Jos ylipäätään ajattelee ollenkaan. Vanhetessani olen ajatellut myös, että haluaisin kertoa nuo asiat hänelle ennen kuin päiväni päättyvät. Että olen kantanut häntä sydämessäni koko elämäni. Mutta jos taas tulen torjutuksi, jos hän ei enää halua tavatakaan minua? Se sattuu.

taitaa jäädä. Ihan voisi olla minun kirjoittamani stoori tuo ap:n. Vieläkin jos kuvan nään tästä nuoruuden rakkaudesta niin sydän jättää lyöntejä väliin ja jalat menevät veteliksi ;). Poika jätti minut ja olin murtunut, tosin hän tajusi virheensä ja yritti ainakin puoli vuotta saada mua takaisin, en suostunut, ylpeä kun olin. Mekään ei olla fb-kavereita enkä ole mitään yhteyttä ottanut, välillä olen käynyt profiilia katsomassa, siinä se.

mä olen mieheni ensirakkaus ja hän jaksoi odottaa 18 v saadakseen mut :-) Oli toki naimisissa välillä itsekin ja eli omaa elämää, mutta kohtalo toi meidät yhteen myöhemmin.



Itselläkin oli tunteita häneen silloin aikoinaan mutta tukahdutin ne, koska olin juuri kihlautunut tulevan aviomieheni kanssa.

Rakastan miestäni ja en vaihtais.

Mutta Ensirakkaudella on aina tärkeä paikka sydämessäni.

Vaimonsa on mun ystävä, oli jo ennenkuin edes alkivat seurustella.

vaan jotakin sellaista itsestänne, mitä ensirakastuminen aiheutti. Jos ihmistä ei ole tavannut vuosiin, tulee tästä jo jonkinlainen taruolento. Henkilö on turvallisesti tavoittamattomissa ja epätodellinen, jolloin tätä voi käyttää kanavoimaan kaikenlaisia kaipuita yms.



Minä olen samaa mieltä ensirakkauden lähtemättömästä vaikutuksesta. Itsellänikin sydän hyppää ylimääräisen voltin, jos näen henkilön. Olen monta kertaa eron jälkeen nähnytkin (siitä on jo 12 vuotta) ja en millään muotoa haikaile yhteisestä elämästä hänen kanssaan. Tunne johtunee siitä, että ensirakkaus on niin voimakas ja luottavainen. Siihen heittäytyy täysillä ja siinä on niin haavoittuvaisena mukana. Myöhemmät rakkaudet ovat erilaisia. Minäkin olen onnellisesti naimisissa, ollut jo 9 vuotta ja lapsiakin on.

Itselläni on samanlainen tapaus. Ensirakkaus jonka jäi jostain syystä kummittelee aika usein unissani, työmatkallani hän tulee mieleen ja usein huomaan että ajattelen häntä. Facebookista olen tietoja pitkään etsinyt mutta turhaan kunnes jonkun aika sitten löysin hänet. Pyysin hänet kaverikseen ja ollaan kaekusteltu ja näyttäisi siltä että meillä on jotain yhteistä ja olemme ajatelleet toisiamme usein. Minä olen nyt naimisissa ja kolmen lapsen äiti mutta tämä sai ajattelemaan että olenko ihan oikeasti onnellinen. Elämä on sen verran lyhyt että päätimme ensirakkauden kanssa että otamme rauhassa ja katsomme mitä on tulossa :-)

Harmittaa etten ottanut aikaisemmin yhteyttä :-)

.... ja yli pääsemisessä näyttää tosiaan olevan eroa hyvin paljon. Hän ei kaikesta käyttäytymisestään päätellen kestä sitä, että minä löysin elämäni rakkauden ja olen hänen kanssaan rakentanut vakaan ja harmonisen yhteiselämän. Olen tälle exälle jonkinlainen sokea piste; juuri minä en olisi saanut tulla onnelliseksi, ja juuri minä en olisi saanut tietää totuutta hänen rimpuiluistaan.



Itse en osaa enää sanoa, kuka olisi ollut ensirakkauteni. Joidenkin kouluajan ensi-ihastusten kanssa ei koskaan ollut mitään, ja ensimmäistä poikaystävää muistellessani en enää tavoita mitään jälkiä rakkaudentunteista. Elämäni rakkaus on oma mieheni, ollut jo n. 13 vuotta.