Voi ei mua ahistaa! Esikoinen tulossa ja sukulaiset lässyttää

Isovanhempien hössötyksen suhteen olin tosi tiukkis, varsinkin anopin suhteen, koska asuu ihan naapurissa ja on poikansa kanssa hyvin läheinen.



Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisin ehkä voinut antaa isovanhempienkin nauttia tulevasta vauvasta oma tavallaan, vauva kasvoi kuitenkin minun masussa, eikä hössötyskään sitä tosiasiaa voi muuttaa.



Toisaalta raskausaikana herkistyy kaikille kommenteille ja anopit ovat ilkeydessään pahimmillaan omaa luokkaansa. Joten ehkä oli hyvä, että suojelin itseäni ja hekkää raskausaikaa.



Ensimmäsen lapsen kohdalla olin todella euforinen, kaikki kliseet kaplenivat mennen tunnen tuntemusteni rinnalla.



Toisen lapsen kohdalla en tuntenut samoin ja pelkäsin kauan, jo lapsen synnyttyä vielä, etten olisi toiselle lapselle yhtä hyvä äiti kuin ensimmäselle.



Euforia ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa äitiä. Tunnut olevan analyyttinen järkityyppi ja olet varmasti myös sellainen äitinä.



Jokainen on omanlaisensa äiti, joten siitä ei kannata ottaa paineita. Mikäli sinulla on vähänkään tuuria, pystyt yhden lapsen kanssa kyllä suht hyvin liikkumaan esim. kahviloissa ja kylässä esim. työkavereiden luona.



Raskausjooga ja meditaatio auttaa varmasti löytämään myös hieman henkisemmän puolen, josta ei vauvan kanssa ole ainakaan haittaa.



Iloa odotukseen!

Mun mielestä ap on ihanan symppis tuossa hämmennyksessään. En tajua, miksi jotkut hermostuvat niin kovasti. Ettekö oikeasti tunnista (tai muista?) noita tunteita esikoisenne raskausajalta? Minä ainakin tunnistan itseni ap:n sepustuksista ja ahistuksesta. :)

Ap: Hyvin se menee. Se vauva on ihana, ja sinäkin ehdit hyvin työelämään takaisin vauvavapaiden jälkeen. Luultavasti saat vielä asuinpaikkasi muista äideistä uusia kavereita itsellesi. En tiedä, missä asut, mutta vauvakerhoja järjestävät esim. MLL, leikkipuistot, seurakunnat, urheiluyhdistykset yms. Googlaa ja mene mukaan.

Älä huoli! Kokemuksen äänellä.

Olen siis hoitovapaalla ja vauva on nyt 10kk. Tunsin myös ennen vauvan tuloa ahdistusta uran katkeamisesta, putoamisesta asiantuntija-asemastani jonkinlaiseen 50-lukulaiseen pesuainemainokseen jne. Mutta kuten joku täällä viisaasti sanoikin, niin älä käsikirjoita elämääsi valmiiksi, koska elämä ja ajatuksesi eivät kuitenkaan mene niinkuin olet kuvitellut. Voihan olla, että toteat että lapsen hankinta oli kamala virhe ja odotat vain että se äkkiä kasvaa ja saat olla taas rauhassa. Todennäköisesti niin ei käy, vaan sinulle käy kuten suurimmalle osalle äideistä koulutukseen ja ura-asemaan katsomatta - rakastut lapseesi jossain vaiheessa silmittömästi ja tajuat, että hän on ihan oikea ihminen, joka on tullut teille asumaan ja josta et luopuisi mistään hinnasta. Hän ei ole mikään "se lapsiasia" vaan ihan oikea ihminen, joka tarvitsee sinua enemmän kuin mitään.



Minun piti pitää lyhyt äitiysloma, mutta muutin mieleni. Elämä on lyhyt ja haluan olla lapseni kanssa kotona ainakin tämän alkuajan tiiviisti. Minulla on vakipaikka töissä ja uskon että pääsen mukaan oravanpyörään ihan hyvin takaisin, vaikka hyppäänkin hetkeksi siitä sivuun.



Minäkin analysoin ja murehdin melkeinpä asiaa kuin asiaa, ja voin vakuuttaa että murehdin myös tätä "lapsiasiaa", mutta kun se elämänmuutos tulee omalle kohdalle vieläpä vähän vanhemmalla iällä, niin se kaikki vaan hyökyy yli ja analysoinnille jää vähemmän aikaa. Kamala klishee, mutta anna elämän viedä ja ota vastaan mitä tulee, koska tämä on oikeasti ainutlaatuinen tilanne sinulle. Vaikka saisit myöhemmin lisää lapsia, niin tämä on se ainutkertainen hetki kun sinusta tulee äiti. Ja kaikki muuttuu.

ja jos ympärillä on paljon hehkutusta, eivät omat epäilyt ja negatiiviset tunteet löydä kuulijaa.



Anna itsellesi lupa muodostaa oma käsityksesi mikä on odotuksessa ja äitiydessä tärkeää ja miten haluat lapsen kanssa toimia. Se suojaa sinua myöhemmin ristiriidoilta kun neuvoja pukkaa ja kaikki ovat eri linjoilla kuin omat ajatuksesi :)

jos heitä on kielletty esim kertomasta eteenpäin. Toisekseen elämänmuutokset ovat pelottavia, hämmentäviä. Kolmanneksi, ap:n ajatuksissa ei ole montakaan ajatusta, jotka olisivat vieraita esikoistaan odottaville. Ne ajatuksia ja pelkoja onkin hyvä käsitellä. Neljänneksi, ei tarvitse tuntea vauvakuumetta, jotta olisi kyllin hyvä vanhempi. Viidenneksi, harva kokee sitä euforiaa edes heti lapsen synnyttyä tai edes muutaman viikon sisällä. Siihen lapseen voi myös kiintyä hitaammin, erityisesti ne vanhemmat, jotka kiintyvät muihinkin ihmisiin hitaammin. Kuudenneksi, kaikkien ei tarvitse pitää mammaseurasta. Seitsemänneksi olen itse kovin onnellinen, että olen saanut lapsen jo pelkästään siitä syystä, että jälleen on ollut mahdollisuus tutustua luontevasti monen eri alan edustajiin ja niin erilaisiin ihmisiin. siellä hiekkalaatikolla kun saattaa kokoontua lastenhoitaja, gynekologi, rokkari, autonasentaja, asianajaja, teologi yms, niin ihan oikeasti sitten yläasteen en ole yhtä monipuolisesti ollut ihmisten kanssa tekemisissä kuin hiekkalaatikolla lasten kanssa. Ajatuksia on vaihdettu ja monta uutta asiaa olen oppinut. ja keskustelu ja tutustuminen on ollut helppoa: kehuu toisen lapsen vaatetusta ja kysyy, mistä on sen hankkinut. Tällä "iskurepliikillä" olen saanut monta hyvää uutta ystävää, joiden kanssa emme tosiaankaan puhu vaipanvaihdosta.

olla vähän samanlainen kuin minä? Mun on aika vaikea sopeutua tietynlaisiin muutoksiin. Tiedostan sen itse, ja minusta minulla on oikeus olla tällainen kuin olen. Asian (siis sen, että olen jonkin verran muutosvastainen) tajuaminen ja hyväksyminen on helpottanut elämää. Aina olen kuitenkin lopulta sopeutunut, tavalla tai toisella. :)



Minusta sinun ei siis ole mikään pakko hehkutella vauvaonnea. Ole vain oma realistinen itsesi. On meitä muitakin! Minusta vanhempien ei tarvitse väen vängällä koettaa muuttua joksikin lapsen myötä. Riittää, kun lapsi saa rakkautta ja hyvää hoitoa.

Ei ole mitenkään epänormaaleja ajatuksia. Ja varmasti lapsen saaminen on teille suuri elämänmuutos, johon liittyy paljon kysymysmerkkejä.



Koittakaa olla stressaamatta suuresti noista sukulaisista. Ette te heille enää mitään voi, ja jossain vaiheessa kai se raskausuutinen olisi levinnyt joka tapauksessa. Helppo ehkä sanoa, mutta ihan oikeasti raskausaika ja pikkuvauva-aika menee nopeasti, eikä sen jälkeen enää sukulaisia paljon kiinnosta :D.



Sitten raskaus ja lapsen saaminen. Raskausaikana se tuntuu kuin suurelta vuorelta, josta suurin piirtein tietää mitä on tulossa, mutta ei näe sen huipun ohi. Ja tosiaan on varmasti ihan yleistä, että tuntuu kuin asioita vain tapahtuu, ja itse ihmettelee ehkä että miltä tässä pitäisi tuntua. Itse koitin raskausaikana tarkoituksella herätellä vauva-ajatuksia, koska ei minullakaan mitään vauvakuumetta ollut. Katselin vauvalehtiä ja bongailin sieltä sellaisia "meidän vauvan" näköisiä lapsia. Synnytystapa-arvioin aikoihin ihmettelin itsekseni, että ihanko tosiaan minä tulen sen lapsen synnyttämään, vaikka koen oloni ihan samanlaiseksi kuin ennen raskautta, en ole muuttunut miksikään emohahmoksi.



Tosiasiassa koko raskauden ajan valmistautuu pikkuhiljaa siihen synnytykseen, tietoisesti tai tiedostamatta. Ei tule mitään dramaattista muutosta, sitä on sama ihminen edelleen, mutta keho muuttuu. Ennen raskautta pelkäsin synnytystä ja ajattelin, että en ehkä kestäisi sitä. Synnytyksen lähetessä hain kirjastosta jonkun "luonnollinen kivunlievitys" nimisen kirjan, ja lueskelin sitä. Olo oli yllättävän rauhallinen. Synnytys meni hyvin, kyllä siinäkin välillä oli sellainen olo että "asioita tapahtuu minulle", mutta... Mitenkähän sen sanoisi, tajusin että minun keho on myös yhtäläinen osa minua. Vaikka minä en ajattelisi vauvaa koko ajan tai ihan pystyisi kuvittelemaan että minulle oikeasti on tulossa vauva, minun keho hoitaa vauvan joka hetki ja minun keho myös hoitaa sen synnytyksen.



Sinulla on ollut kaksi keskenmenopelästystä, joten ei minusta ole mitenkään ihme jos lapsi ei vielä ole sinulle konkretisoitunut. Minulle lapsi ei ollut vielä synnytyksessäkään oikeastaan konkretisoitunut, en osannut ajatella että hänelle voisi käydä jotain, keskityin vain itseeni. En ajatellut että olen synnyttämässä esikoistani, vaan piti nyt vain hoitaa tämä homma :). Ei minulla ollut oikeastaan mitään tunnesidettä lapseen siinä vaiheessa, ajattelin myöhemmin että jos olisikin siinä tilanteessa sanottu että kiitos synnytyksestä, lapsen vanhemmat tulevat hakemaan hänet, näkemiin, en olisi varmaankaan osannut edes kokea menettäneeni jotain. Olisin varmaan vain onnitellut itseäni hyvin menneestä synnytyksestä. Synnytyksen jälkeen lapsen syliin saaminen oli jotenkin epätodellinen tilanne, olin kyllä ihan tajuissani, mutta ei siinäkään mitään humahdusta tullut. Suihkussa käydessä en ajatellut lasta montakaan kertaa, siellähän se on isänsä sylissä. Vuodeosastolla kuitenkin nukuin koko ajan vauva vieressäni, en meinannut raaskia nukuttaa häntä niihin pieniin vauvasänkyihin ollenkaan. Silti hän oli jotenkin vähän vieras, tilanne oli uusi. Olin ylpeä vauvastani mutta en vielä kokenut itseäni oikeastaan äidiksi. Kuitenkin vuodeosastolla ei oikeastaan keskitytä mihinkään muuhun kuin siihen vauvaan, joten siinä on hyvin aikaa tutustua.



Nyt lapsi on kaksivuotias, ja pakko sanoa, en vieläkään tunne sitä häikäisevää rakkautta. Lapsi on ihana, veikeä ja täydellinen pieni. Hän nukkuu edelleen aika monena yönä meidän välissä. Tuntuu kuin hän olisi ollut täällä aina. Tuntuu että se vuori, jota kiipesin (tai jota minua kuljetettiin) silloin raskausaikana, on takana enkä näe sinne enää. En muista millaista oli ennen lasta, ja kuitenkin elämä jatkuu ihan samanlaisena. Raskausaika on muistoissa aikana, jolloin olin poikkeuksellisen huomion kohteena. Synnytyksestä on hyvät muistot, tein sen, selvisin siitä. Pikkulapsiaikana saatoin keskittyä vain vauvaan, ajattelin välillä miten kamalaa olisi jos ei olisi tätä ihanaa äitiysvapaata vaan joutuisi parin viikon päästä synnytyksestä jo miettimään töitä. Silloin pienen vauvan kanssa päivät tuntuivat toistavan toisiaan, mutta sekin vuosi meni todella nopeasti. Nyt elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennen lasta, paitsi että on tämä lapsi täällä meidän ilonamme. Elämäntilanteet muuttuu, välillä tuntuu siltä että "maailma loppuu", eli ei näe sen seuraavan vuorenhuipun yli, mutta mikään vaihe ei ole ikuinen.

Nyt se alkaa. Sukulaiset ja tuttavat alkavat tunkea sua myytiseen mammamuottiin. Mikään ei enää ole yksityistä vaan ihan joka ikinen vastaantulija saa tulla lässyttämään sun mahalle tai vaikka myöhemmin arvostella miten olet lapsen pukenut tms. Äiti on tilivelvollinen tekemisistään ja lapsen kavatuksesta kaikille. Vaihtoehtoja on paljon, mutta tule huomaamaan, että tapoja olla äiti on lopulota vaan yksi: ei kyllin hyvä, koskaan. Lopulta olet itse suurin kriitikkosi, kun sisäistät tämän kaiken paskan.



Lapsi on oikeesti kiva, varsinkin jos sillä sattuu olemaan hyvä päivä, mutta se äitiys johon meidät pakotetaan on ihan perseestä. Kotona on yksinäistä, vaikka mies joptain tekisikin kaikki pienen elämän kannalta isot ratkaisut teet kuitekin yksin, kun ei se mies ehdi perehtyä asioihin kuitekaan. Eikä sitä sitlä kukaan muu edes oikeastaan odota kuin ehkä sinä.



Kotona on eritetty olo ja tuntuu, että muu elämä menee ohitse, kun sitten palaa töihin menee lapsen lapsuus ohitse, aina on joku syy tuntea syyllisyyttä.



Keksipä keinä välttää kaikki nämä äitiyden nurjat puolet (puhumattakaan yövalvomisista ja haljenneistä rinnanpäistä yms) niin olet Nobelin palkinnon ansainnut.

Minulla nyt 3 kk esikoinen ja ikää meikäläisellä 33v. Arvasin vauva-arjen olevan rankkaa, mutta en näin rankkaa. Oma minuuteni on jäänyt taka-alalle, elän pääasiassa vain vauvaa varten. Se on ollut oikeastaan aikamoinen shokki, miten intensiivistä tämä äidin ja vauvan yhteiselo on. Rankinta on vauvan valveillaoloajat, kun häntä tietysti pitää viihdyttää eikä tässä vaiheessa vielä saa kovin vastakaikua vauvan suunnalta. Toki hymyjä tulee jo, mutta ei viihdy ollenkaan yksin sitterissä tai leikkimatolla, hän kaipaa jatkuvaa huomiota ja tokihan se on ymmärrettävää ja normaaliakin tässä vaiheessa. Huomaan joskus ajattelevani, kun kuulen ympäriltä raskausuutisia, että voi voi eivät tiedä mihin soppaan ovat nyt lusikkansa sotkeneet.. Kuitenkaan kaikesta rankkuudesta, väsymyksestä, selkä- ja hartiasäryistä ja oman ajan puutteesta huolimatta en ikinä vaihtaisi tätä äitiyttä entiseen elämääni. Kyllä sitä vaan lastaan niin palavasti rakastaa, että kaikki muu on toissijaista. Ihan parhaita ovat ne hetket, kun vauva on nukahtanut sikeästi yöunilleen ja voin mennä pusuttelemaan ja nuuhkimaan häntä ilman että hän havahtuu hereille. Kuiskin vauvan korvaan, että äiti rakastaa pikku enkeliä :)

.



Tsemppiä ja onnea! Tuntematon ahdistaa aina, mutta tulet huomaamaan, äitiys on ihaninta mitä olet koskaan kokenut.

Nyt se alkaa. Sukulaiset ja tuttavat alkavat tunkea sua myytiseen mammamuottiin. Mikään ei enää ole yksityistä vaan ihan joka ikinen vastaantulija saa tulla lässyttämään sun mahalle tai vaikka myöhemmin arvostella miten olet lapsen pukenut tms. Äiti on tilivelvollinen tekemisistään ja lapsen kavatuksesta kaikille. Vaihtoehtoja on paljon, mutta tule huomaamaan, että tapoja olla äiti on lopulota vaan yksi: ei kyllin hyvä, koskaan. Lopulta olet itse suurin kriitikkosi, kun sisäistät tämän kaiken paskan.

Lapsi on oikeesti kiva, varsinkin jos sillä sattuu olemaan hyvä päivä, mutta se äitiys johon meidät pakotetaan on ihan perseestä. Kotona on yksinäistä, vaikka mies joptain tekisikin kaikki pienen elämän kannalta isot ratkaisut teet kuitekin yksin, kun ei se mies ehdi perehtyä asioihin kuitekaan. Eikä sitä sitlä kukaan muu edes oikeastaan odota kuin ehkä sinä.

Kotona on eritetty olo ja tuntuu, että muu elämä menee ohitse, kun sitten palaa töihin menee lapsen lapsuus ohitse, aina on joku syy tuntea syyllisyyttä.

Keksipä keinä välttää kaikki nämä äitiyden nurjat puolet (puhumattakaan yövalvomisista ja haljenneistä rinnanpäistä yms) niin olet Nobelin palkinnon ansainnut.

Ja voisin varmasti saada sen Nobelin palkinnon.

En kokenut mitään nurjaa puolta. Hyrisin onnesta. Nautin vauvasta. Nautin vauva-arjesta. Nautin kaikesta. En tietenkään unohtanut miestäni - päinvastoin minä jouduin sitä seksiä vonkaamaan...

Sain esikoiseni 30-vuotiaana, joten tiesin toisella kerralla a) mihin soppaan lusikkani työnsin ja b) että sitä vapautta ei voi toista kertaa menettää. Myönnän että esikoisen kanssa ajatukset olivat vähän samankaltaiset, mutta ikä, elämänkokemus ja tieto siitä, että tämä on nyt todellakin viimeinen vauvani (ja suuri rakkaus lapsen isään) tekivät vauva-ajasta (tämä toisen kanssa) ihanan.

Vaikka olen vaativissa asiantuntijatehtävissä pörssiyrityksessä, oli aivan ihanaa jääädä kotiin ja käpertyä vauvan kanssa kotiin.

Yritä antaa puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Elä päivä kerrallaan. Ja nauti elämästäsi, ap! Hyvää raskautta.

Jos sun ystäväpiiri koostuu lähinnä työkavereista, niin silloinhan on jo korkea aika tehdä siihen jotain muutoksia! Sehän on riski muutenkin. Mitä, jos menettäisit vaikka työpaikan, muuttaisitte muualle tai mitä vaan. Olisithan silloinkin muutoksen edessä? Pienen lapsen kanssa on itse asiassa paljon helpompi tutustua muihin. Tärkeintä on vaan, että sulla itsellä on positiivinen, iloinen asenne - muuten voit jäädä yksin. Ja älä aliarvioi meitä äitejä, tää palsta ei ehkä ole se paras paikka:) Elämässä täytyy muutenkin uskaltaa tehdä muutoksia, jos ei voi hyvin. Esim. asuinpaikkaa voi vaihtaa ja täytyykin vaihtaa elämäntilanteen mukaan. Ei niin, että lapsen myötä täytyis muutta rivariin, vaan siis sellaiseen paikkaan, missä viihdyt sen lapsen kanssa, missä keksit päivisin tekemistä ja missä tapaat ihmisiä. Ja se isäkin voi joutua muuttamaan niitä työkuvioita, voi tuntua nyt mahdottomalta, mutta onnistuu kyllä, jos perheen hyvinvointi sitä vaatii. Mutta sen näkee sitten. Pääasia, että puhutte keskenänne tunteistanne. Jos koet olevasi nyt hyvä työssäsi, niin usko että tulet olemaan vielä paljon arvokkaampi äitinä. Äitinä olet korvaamaton:)

Avasin yön nukuttani koneen ja päätin kurkata, että onko keskusteluni aloitus saanut enää kommentteja. Ja tulipa hyvä mieli, kun huomasin, että illan hämärtyessä linjoilla olikin ollut hengenheimolaisia. Sain paljon uusia näkökulmia ja mietittävää.

Joku täällä oli onnistunut kiteyttämään yhden todella tärkeän asian: kun muut ovat ihan innoissaan ja onnesta kukkuloillaan niin niille minun epävarmuuttani sisältäville negatiivisille tunteille ei tosiaan ole ymmärtäjiä. On varmaan helpompi sanoa, että kyllä se siitä, kuin lähteä kanssani pohtimaan, että mistä ne tunteet oikein tulevat.

Kiitos teille äideille kannustuksesta!

Ap

Pelkäät tulevaa.Ite viime kädessä päätät miten vietät aikasi vauvaan kaa.5 lapsen äitinä enempi pelotti kuinka taloidellisesti pärjää. Olen ollu pitkiäkin aikoja kotona.Vauva mullistaa ja vie sydämmen ku ensi katseen näät.Sitten jos sinusta tuntuu et seinät kaatuu päälle,eihän sun heti tartte päätöstä töihin palaamisesta tehä,Ota äitiysvapaa,tutustu itseesi vauvasi kanss ja päivä kerrallaan,En sano että luopuisit mistään omista menoista.Täällä aina vauhkotaan et jättää niin nuoren,vaikka hetkes isovanhemmille.kyllä jos netti ja suuta on käyttää niin avoimissa puistoissa,ym paikoissa tapaat muita kivoja ihmisiä.Hyvää odotusta sinulle ja ota rauhallisesti.Kyllä elämä kantaa

Tunsin myös ennen vauvan tuloa ahdistusta uran katkeamisesta, putoamisesta asiantuntija-asemastani jonkinlaiseen 50-lukulaiseen pesuainemainokseen jne.

Toi on ihan aiheellinen pelko. Mun mies kuvitteli, että musta tulee lapsen myötä superäiti, joka liihottaa kodin hengettärenä, silittää paidan aamulla valmiiksi ja tekee eväät salkkuun odottamaan. Ja musta tuli kärttyinen mamma, joka valittaa yksinäisyyttään ja miehen pitkiä työpäiviä, koti on kuin kaatopaikka ja lapsi parkuu kaiken aikaa...

Tuo on kyllä ihan normaalia, että pohtii asioita etukäteen. Sinä lienet älyllisesti suuntautunut, sinulla on kapasiteettiä miettiä äitiyteen liittyviä asioita monesta eri näkökulmasta.



Kannattaa tutustua Väestöliiton tarjontaan. Esimerkiksi muutama vuosi sitten julkaistu "Äitiyden kielletyt tunteet" pohtivat juuri sitä näkökulmaa, että kaikki ei olekaan niin auvoista.



SUomessa ja jos lukee tämän av-palstan juttuja, niin tunne yhden muotin vanhemmuudesta vahvistuu koko ajan. On kovin voimakkaasti sellainen tunne, että äitinä pitää olla tietynlainen ja jos oma äitiys onkin kovin erilaista, niin tuntuu vaikealta.



Minä myöskin kehotan vauvan syntymän jälkeen menemään vauvakerhoihin ja vastaaviin. Isommilla paikkakunnilla tarjontaa on valtavasti ja niistä tosiaan voi löytää hengenheimolaisia. Ei ole vain yhtä tapaa olla äiti. Samoin minusta on mukava jos voi tutustua naapuruston perheisiin, ne samat tulevat sitten kuitenkin vastaan päiväkodissa, leikkipihoilla, harrastuksissa ja koulussa. On valtavaksi eduksi jos tuntee lasten kavereiden vanhempia. Tutustuminen käy yleensä aika helposti.



Äitiyteen ja raskaana olemiseen liittyy se, että läheiset käyvät läpi sinun raskauden myötä läpi omaa vanhemmuuttansa. Isovanhemmille se tietenkin tulee ihan likelle, mutta mulle on käynyt kummassakin raskaudessa niin, että joku kaukaisempi kolleega tai jopa asiakas on kertonut jotain vanhemmuudestaan tai lapsistaan ihan vain sen minun raskauteni vuoksi.



Kannattaa vielä muistaa sekin, että kaikilla rakkaus omiin jälkeläisiin ei syty ihan heti synnytyksen jälkeen, vaan se kasvaa huolen ja hoivan myötä.



Äitiyttä voi toteuttaa monella eri tavalla. Voihan teidän perheessä olla sekin malli, että äiti käy töissä ja isä on vauvavuoden kotona. Suomessa harvinaista, mutta kyllä senkin pystyy siis järjestämään.

enkä ole todellakaan mikään vauvakuumeinen. Tunnen suorastaan myötähäpeää naisia kohtaan, jotka raskaana hierovat mahaansa ja ovat niin onnellisia. Itse en siihen pysty. Olen ns. järki-ihminen ja pyrin suhtautumaan tähän raskauteen ja lapseen saantiin elämäkokemuksena. Tuleehan sekin nyt sitten tehtyä. Tulevat isovanhemmat ja muut sukulaiset ovat enemmän sekaisin. Itse emme ole miehen kanssa ostaneet yhtään mitään, emmekä ole toistaiseksi kuin vain ajatuksen tasolla valmistautunu tulevaan käytännönasioissa.



Uskon kuitenkin vakaasti, että luonto ohjaa minut oikeaan suuntaan. Toki kotiin jääminen pelottaa ja uskon, että tulen moneen kertaan tylsistymään. Mutta niin monet ovat selvinneet lapsen saamisesta ja vauva-ajasta ennen minua ja tulevat selviämään myöhemminkin.

ja jos ympärillä on paljon hehkutusta, eivät omat epäilyt ja negatiiviset tunteet löydä kuulijaa. Anna itsellesi lupa muodostaa oma käsityksesi mikä on odotuksessa ja äitiydessä tärkeää ja miten haluat lapsen kanssa toimia. Se suojaa sinua myöhemmin ristiriidoilta kun neuvoja pukkaa ja kaikki ovat eri linjoilla kuin omat ajatuksesi :)

ja jos ympärillä on paljon hehkutusta, eivät omat epäilyt ja negatiiviset tunteet löydä kuulijaa. Anna itsellesi lupa muodostaa oma käsityksesi mikä on odotuksessa ja äitiydessä tärkeää ja miten haluat lapsen kanssa toimia. Se suojaa sinua myöhemmin ristiriidoilta kun neuvoja pukkaa ja kaikki ovat eri linjoilla kuin omat ajatuksesi :)

ja minusta on vain hyvä asia että pohdit näitä jo raskausaikana.



Nimenomaan esikoisen odotusaika on sitä aikaa, jolloin nämä kysymykset nousevat mieleen ja niitä on aikaa pohtia (jos myöhemmin hoidat yhtä aikaa taaperoa ja vauvaa niin et jouda siihen :)).



Sukulaiset... no rooli omiin vanhempiin ja puolison vanhempiin on suuressa myllerryksessä odotusaikana ja silloinkin kun vauva on talossa. Myöhemmin sekin on helpompaa, usko pois!



Kun lapsi on nelivuotias voitte viedä hänet viikonlopuksi mummolaan eikä teidän tarvitse kuunnella isovanhempien loputonta paasausta siitä kuinka usein voi antaa tissiä, mitä D-vitamiinivalmistetta te saitte lapsena ja ettekö ole huomanneet että lapsella on vaippaihottumaa...



Tsemppiä odotukseen, synnytykseen ja vauva-arkeen, ne ovat kuitenkin pieni jakso elämässä, lapsihan teille on tulossa eikä vauva!

Tosi virkistävä keskustelunavaus :-)