Lue keskustelun säännöt.
Voi ei mua ahistaa! Esikoinen tulossa ja sukulaiset lässyttää
28.12.2010 |
Miten voikin näin ahdistaa!?!
Kerroimme juuri jouluaattona vanhemmillemme, että meille on nyt sitten esikoinen tulossa. Toivoimme, että asiasta ei nyt sitten niin kovasti huudeltaisi, kun ollaan vasta viidennellä kuulla ja töissäkään ei ole vielä asiaa tuotu julki. Alkuraskaudesta lapsi oli mennä kaksi kertaa kesken verenvuotojen takia ja vieläkin on epävarma olo, että tuleeko tästä mitään.
Lisäksi minä voin ihan suoraan sanoa, että en ole koskaan kokenut mitään vauvakuumetta, mutta nyt päätimme puolison kanssa tähän lapsentekoon ryhtyä, kun ikääkin alkaa kohta olla molemmilla 38 ja joskus se lapsi pitää tehdä jos sellaisen haluaa.
Minulle on tosi iso asia joutua jäämään töistä kotiin. Olen tottunut vauhdikkaaseen työelämään, tapaamaan paljon ihmisiä päivittäin. Kotona kökkiminen ei ole oikein minun juttuni, kun lähinaapurustossa ei ole oikein saman ikäisiä perheitäkään. Enkä oikein jaksa uskoa, että jostain asukaspuistosta löyddän oikein samanhenkistä keskusteluseuraa: harvemmin vauvaperheiden äidit haluavat keskustella mistään kovinkaan syvällisestä aiheesta, joka Ei liity lapsiin. Ja minä puolestani tarvitsisin jotain ihan muita aiheita.
Mieheni on toki täysillä mukana ja kovin innoissaan lapsesta (enemmän kuin minä), mutta hänellä on juuri työelämässä todella kiire ja etenemisputki päällä. Mikä tarkoittaa, että vaikka minä jään lapsen kanssa sitten kotiin, miestä tulemme näkemään illalla kello 20-22 kun hän tulee töistä ja menee nukkumaan.
Ja nyt sitten, kun kerroimme tuleville isovanhemmille, alkoi kauhea höösäys ja lässyttäminen, että kyllä sitten äitinä ymmärrät ja tunnet niin suurta rakkautta ja jokainen pulautuskin tuntuu maailman mahtavimmalta asialta... Joo-joo. Siis ahdistaa vaan enemmän.
Mulla on sellainen olo, että olen ihan ahdistettu nurkkaan. Mulla on mielessä vaan kaikkia lapsen saantiin liittyviä haasteita ja omalle sopeutumiselle ei jää nyt yhtään tilaa, kun omat vanhemmat ja appivanhemmat vaahtoavat kuinka ihanaa nyt kaikki on.
Joku varmaan taas tulee viisastelemaan, että olen vain epävbarma ensiäiti tai että tällaineen nainen ei ansaitse lastaan. Olen kyllä sitä mieltä, että lukuunottamatta tätä lapsiasiaa, olen hyvinkin tasapainoinen ihminen, jolla on kaikki perusasiat kunnossa: koti, parisuhde, työpaikka, riittävästi varallisuutta.
Nyt vain ehdistaa, kun kaikki asiat tuntuvat vaan tapahtuvan mulle. Olen niin realisti, että en edes osaa kehitellä mitään vauvaeuforiaa, josta nyt ammentaisin.
Sattuisiko täällä olemaan ketään hengenheimolaista? Miten olette selvinneet? Miten pidätte tulevat isovanhemmat järjestyksessä? Miten saatte omaa tilaa ja aikaa sulatella muutoksia?
Kommentit (68)
Mä liityin internetissä odottajien ryhmään, jossa sai kirjoitella rekisteröitymättä. Se oli mulle todellinen henkireikä. Minä en todellisessa elämässä ois ikinä, ihan itsesuojeluvaiston estämänä, kertonut kenellekään niitä kaikkein kypsymättömimpiä, itsekeskeisimpiä ja kummallisimpia ajatuksiani, joita raskausaikana kävin läpi (kaikkein vähiten jossain perhevalmennusryhmässä naamatusten vieraiden ihmisten kanssa).
Kuitenkin oman kasvun kannalta ne on tärkeä päästä purkamaan jonnekin jotta niistä tulee näkyviä ja niitä voi käsitellä. Sä ap löydät noita odotusryhmiä googlesta laittamalla sinne esimerkiksi huhtikuulaiset 2011 tai toukokuulaiset 2011 (tai huhtikuun odottajat 2011 tms), riippuen milloin sun la on.
Mulle toi nettiryhmä oli äärimmiäsen tärkeä siksikin, että koin esikoista odottaessani olevani äärimmäisen yksin, tavalla jota en ole koskaan kokenut vaikka olen esimerkiksi asunut yksin ulkomailla ja muutenkin pärjännyt oman pääni kanssa. Mieheni kohdalla raskaus laukaisi hänen oman kasvukriisinsä, ei hänellä ollut käsitystä siitä miltä minusta tuntuu eikä valmiuksia tukea minua. Lisäksi hän oli toisella paikkakunnalla töissä. Miehellä ei ole vanhempia elossa, ja oma äitini taas sairastui vakavasti raskauteni alussa, eikä hänellä ollut voimia iloista tästä lapsesta. Mä en saanut tukea mistään ja koin että odotin lasta jotenkin väärällä tavalla, koska olin niin kaukana niistä neuvolan esitteiden naisista, jotka on kuvissa niin onnellisia isosta vatsastaan että näyttivät lähinnä autistisilta ja itseensä käpertyneiltä. Koska omassa odottajien ryhmässäni oli vain ensimmäisen lapsensa saavia, sai siellä olla niin inhorealistinen omasta elämästään kuin halusi, eikä kukaan tullut kasvattamaan,moralisoimaan tai tuomitsemaan etukäteen huonoksi äidiksi.Se oli tärkeää. Myöhemmin teimme tuosta kaikille avoimesta ryhmästä suljetun nettiryhmän, ja kokosin sitten omasta kaupungistani ryhmään osallistujista ihan tosielämässä tapailevan ryhmän. Tuo ryhmä on meille osallistujille edelleen hyvin tärkeä, ja sinne ovat olleet tervetulleita muutkin, jotka kokevat tarvitsevansa vertaistukea mut joilla ei ennestään ole äitikavereita joiden kanssa asioita käsitellä. Vastaavia ryhmiä on varmasti ympäri Suomea, mut koska niitä voi olla aika vaikea löytää, niin netti korvaa sellaisen aika hyvin.
Mä koin äitiyden myötä, että mulle avautui aivan uusi maailma. Tajusin selkästi äitiyden paradoksin; kun ulkopuolisista näyttää, että naisen elämä lapsen jälkeen kutistuu ja hänestä tulee "vain" äiti, naisen oma sisäinen maailma laajenee, hän löytää itsestään voimavaroja ja tunteita joita ei tiennyt olevan olemassa. Äitiys toi mulle sellaisen huikean, intensiivisen elossa olemisen ja hetkessä elämisen tunteen, josta en ennen ollut tiennyt yhtään mitään.
Jos sulla ap on vähänkään onnea matkassa, sä olet lapsen myötä astumassa rikkaampaan ja ystävällisempään maailmaan, jossa saat aivan ainutlaatuisen tilaisuuden kasvaa ja käyttää sellaisia puolia itsestäsi, mitä ilman lasta harvemmin edes tiedostaa. Jokainen on omalla tavallaan äiti (eihän muuta mahdollisuutta olekaan :)) ja se hyvin ahdas äitiyden kuva jota mediassakin usein tarjotaan, on aivan epärealistinen enkä mä ymmärrä ketä se palvelee ja miksi sitä niin kiihkeästi pidetään yllä.
8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla. Kaikki eivät ole äidillisiä hahmoja ennen lapsen syntymää, Sinusta tulee omanlainen äiti. Minulla oli samanlaisia tunteita ennen esikoisen syntymää. Edelleenkään en halua olla jonkun äidin kaveri vain siksi että äitejä ollaan, olen löytänyt muutamia äitikavereita kuitenkin.
Parhaiten olemustani kuvaa eräs tapahtuma leikkipuistossa, olin siellä kahden lapseni kanssa. Vieras lapsi katseli minua päästä varpaisiin ja meni sitten kysymään äidiltään : Onko tuo nainen noiden lasten äiti? Tykkäsin tuosta kysymyksestä!
Onnea, pärjäät varmasti!
luonteen lisäksi vaikuttaa pohdiskelun määrään. Itse olen huomannut että parikymppisinä perheen perustaneilta (näihin kuulun itsekin) lasten saaminen tulee luontevammin, kuin itsestään. Pari tuttavaani jotka ovat saaneet esikoisensa nelikymppisinä, ovat tosiaan kokeneet maailman mullistuneen ja toisaalta ottaneet jotkut "pikkuasiatkin",esim imetysongelmat raskaasti.
Tuttu asia minullekin on tuo ahdistuminen isovanhempien hössötyksestä. Se on välillä tosi rasittavaa. Teidän kohdallanne siinä ehkä vaikuttaa vielä se, että olette ainokaisina heidän ainut mahdollisuutensa saada lapsenlapsia, ja koska teillä on jo tuon verran ikää he ovat ehkä jo ehtineet jännätä saavatko kokea isovanhemmuutta lainkaan. Koita jaksaa heitä, kyllä se tilanne varmaan ajan myötä rauhoittuu.
Tsemppiä odotukssen!
Olet osannut kiteyttää juuri sitä paradoksia, jota päässäni käyn läpi. Toivottavasti tästä keskustelusta on apua muillekin. Minä ainakin saan uutta näkökulmaa.
Ap
mutta jospa vaikealla hetkellä voisi ajatella niin, että teillä on kaikki kunnossa eikä mitään syytä miksi teille kävisi vauvaperheenä jotenkin huonosti. Se että isovanhemmat tai sisarukset ei ole arjessa hoitoapuna on kuitenkin aika pieni juttu kokonaisuutta ajatellen, olette terveitä, lapsia on tulossa vain yksi ;), teillä on taloudellinen tilanne vakaa... Monella on kaikki nämä asiat huonosti ja silti saattaa käydä niin, että lapsiperheenä pärjätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeinen pisara oli tuo miten voit tuomita "asukaspuiston äidit".OMG
Ei kaikkien tarvitse olla niin mammammaa ja masuasukki ihquu.
Kyllä meitä täyspäisiäkin on olemassa, mutta ei uskalleta pitää kauheaa meteliä itsestämme, koska meidät kivitetään kuoliaaksi kaikissa mammakerhoissa ja sosiaalisissa medioissa.
Ei se odotusaika tai edes vauva-aikakaan vielä ole sitä maailman mahtavinta hommaa, mutta sitten kun lapset alkaa olla 4v ja yli, niin ne on oikeesti hauskoja ja niiden kanssa alkaan viihtymään ihan eritavalla.
Tietysti äitinä sitä omaa pullukkaa rakastaa alusta asti, mutta ei sen takia tarvitse vääntäytyä jonnekkin hiekkalaatikko porukkaan tekohymy huulilla vääntämään kakkavaippajuttuja.
Mulla on kolme lasta, enkä ole koskaan pitänyt raskausajan lässytyksistä.
Mahantaputtelijoita olen ihan suoraan varoittanut koskemasta.
ja mua ärsyttää se kaikenmaailman lässytys. Enkä voi itselleni mitään, mutta mua jopa ärsyttää ihan normi kysymykset työpaikalla "oletko voinut hyvin?". Tiedän, että hyvää vain tarkoittavat, mutta ihan kuin olisin joku sairas. Olen ihan normaali ihminen raskaudesta huolimatta...
Itselläni oli vähän samanlaisia ajatuksia kun odotin esikoistani 3 vuotta sitten ja mietin epävarmana, miten selviän kun en enää "pääse" töihin ja tavallaan oli edessä hyppy tuntemattomaan. Ehdin olla työelämässä pitkään ennen kuin sain esikoiseni ja yhtäkkiä koko elämä mullistuisi.
Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin ja uskon, että sinullakin ap kaikki sujuu loistavasti. Mikään pakko ei ole olla kolmea vuotta kotona. Itse olin kaksi, ja voi että kun oli ihana palata taas töihin. Nyt esikoinen on kolme ja elämä on taas ihanan leppoisaa... pojan kanssa on tosi kiva touhuta nyt kun hän on vanhempi. Meille on tosiaan nyt tulossa toinen ja enää mua ei pelota yhtään niin paljon. Sitäpaitsi lapsiperheen elämä on mun mielestä kuitenkin aika mukavaa :) Se avaa monia uusia ovia!
Enää en ota paineita, jos en pystykään olemaan kolmea vuotta kotona. Ajattelen että elämä saa mennä omalla painollaan.
Olen varma ap että teillä sujuu kaikki hienosti. Tottakai suuret muutokset pelottavat ja minusta on outoa, että olet saanut täällä hyvinkin ilkeitä vastauksia. Et todellakaan ole millään lailla epäkypsä äidiksi, päinvastoin. Eikä kaikkien todellakaan tarvitse olla sellaisia hössöttäviä mammoja, jotenkin kumma ajatus tuollainen että se pulautuskin on maailman ihmeellisin asia. Ei tosiaan ole. Niin kuin ei ne kakkavaipatkaan.
Toisaalta taas tulevat isovanhemmat ovat oikeassa: se rakkaus lapseen on ihmeellinen asia :)
äitiysloma on myhyt aika, joten pääset varsin pian takaisin töihin ja aikuiskontakteihin. Ei kukaan pakota sinua kotiin jäämään.
Itse aloitin työt esikoisen ollessa 6 viikkoa vanha! Nuorena yrittäjänä oli into piukassa ja lapsi kulki mukana. Kakkosen kanssa olin kotona reilu 3 kk. Nyt jälkeenpäin ajatellen olisi sitä voinut pidemmänkin pätkän ottaa rennosti.
Niille isovanhemmille voi sanoa että lopettavat lässytyksen ja antavat sinulel rauhan miettiä asioita itseksesi. Mutta älä pilaa heiltä sitâ iloa mitä lapsenlapsi tuo!