Kuinka onnistuu alkoholistin aikuisen lapsen joulu?

syyllisyyttä olen kokenut elämäni aikana ihan tarpeeksi.

Niin tuttuja tarinoita :( Samalla kamalan surullista ja jotenkin helpottavaa huomata, että en ole ainoa, jolla on tuollainen lapsuuden perhe...

Läheisriippuvaiset omaiset auttaa alkoholistia jatkamaan juomistaan niin kauan kuin hiljaisesti hyväksyvät alkoholistin toilailut joulunakin sanomatta tai tekemättä mitään. Surullista.

Ei ole kyse siitä, että toilailut hyväksytään sanomatta tai tekemättä mitään, millään vain ei ole vaikutusta alkoholistiin, jonka viinan himo on tärkeämpi kuin oma perhe.

Dilemma tässäkin tapauksessa on enemmän siis se, ettei ilmeisesti ole muuta mahdollisuutta kuin antaa alkoholisti-isän "viedä" suhteeni myös äitiini, koska en voi perheineni tavata äitiäni ilman isän läsnäoloa. Kai olen sitten täysin avuton tekemään mitään, kun narsisti-isäni pitää äidin kotona, vaikka äitini aina valittelee kuinka ei tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kaikki eivät ole tarpeeksi vahvoja lähtemään tuollaisesta suhteesta, ja 40 vuoden itsetunnon lyttäys ei varmaankaan ole omiaan antamaan äidilleni energiaa tapella vastaankaan.

Niin tutulta kuulostaa AP! Itselläni on myös sama tilanne. Joka jouluinen stressi nyt jo päällä joulun sujumisesta ja alkoholisti-isäni järjestämistä kohtauksista.



Äitini on maailman ihanin ihminen, alistunut tosin surkeaan kohtaloonsa. Liikaakin. Isäni on narsistinen alkoholisti, jonka mielestä hänellä ei ole koskaan alkoholiongelmaa ollutkaan. Joka ilta, oli arki tai pyhä, joulu tai juhannus, isäni vetää minimissään (!) puolikkaan euro-koskenkorvan ja röökaa leivinuunin edessä muutaman askin tupakkaa. Jos tuo ei ole alkoholismia, mikä sitten? Ja tätä on jatkunut jo reilusti yli 10 vuotta.



Kaiken pitää mennä aina hänen tahtonsa mukaan ja siten, kunhan se hänelle riittää ja on sopivaa. Kaikki aikataulut ja ruokarytmit on yhden ihmisen mielivaltaisessa päätäntävallassa, muiden toiveilla tai pyynnöillä ei ole mitään merkitystä, ei edes jouluna. Demokratiaa lapsuudenperheessäni ei ole koskaan tunnettu.

Isäni kaiken lisäksi vihaa joulua, hän ei edes osta äidilleni yhtään lahjaa (tämä minua säälittää ihan hirveästi ja joudunkin sen vuoksi panostamaan äidin lahjoihin oikein urakalla). Lapsilleen hän antaa minimaalisen summan rahaa. Naureskelee muiden lähettämille joulukorteille, ja joulusta nauttiville "hulluille" ja on itse päättänyt että joulukuusta ei lapsuudenkodissani ole, vaikka kaikki muut (5kpl) sitä tahtoisivat. Repii äidin vaivalla laittamia joulukoristeita ja yrittää pilata kaikkien muiden joulumielen keinolla millä hyvänsä.



Äidin vuoksi yritän niellä tuon kaiken kurjuuden. Ajattelen, että koska hän joutuu sietämään tuota inhottavuutta joka päivä, mulla on jonkinlainen velvollisuus yrittää tuoda hänen elämäänsä edes hitunen jouluiloa. Kauhea taakka aikuiselle lapselle! Joka joulu olo on kuin nuijitulla jauhelihalla isäni mökötyksen, loukkausten ja alkoholin käytön vuoksi. Jo viimejouluna sanoin äidille, että ensijouluna vietetään joulua meillä, mutta eihän siitä mitään tulisi. Äitini potisi huonoa omaatuntoa siitä, että on jättänyt miehensä yksin. Isäni ei meille tulisi, se on varmaa.

Just tuo minuakin surettaa. Eli joudun luopumaan itselleni rakkaasta äidistä, kun en tahdo olla juopon isäni kanssa tekemisissä. Harmittaa että äitini on niin heikko ja alistettu, ihan selvästi läheisriippuvainen. Samalla olen aina vain vähemmän ja vähemmän tekemisissä sisarusteni kanssa. Asunkin nykyisin niin kaukana, etten heitä paljoa edes näe. Se on sääli.



Melkein tulee kyynel silmään, kun kuulen sellaisista isä-tytärsuhteista, joissa osapuolet soittelevat toisilleen ja keskustelevat asioista oikeasti: en voisi edes kuvitella samanlaista tilannetta itselleni. Oikeastaan olen käytännössä ollut aina isätön.



Yritän ihan tietoisesti ajoittaa ne harvat vierailuni aina siten, että isäni olisi töissä. Tästä on seurannut se, että isäni ottaa aina juuri ne päivät vapaaksi, kun olemme tulossa kylään. Hän vahtii äitiäni kuin haukka ja samanaikaisesti ei tahdo olla kanssani tekemisissä, mutta silti pyrkii kaikin tavoin olemaan koko ajan paikalla. On hän sanonut meille suoraankin, ettei tahdo nähdä meitä enää koskaan, miten tuollaisen lausunnon jälkeen voisi ihmiseen suhtautua? Ja äiti kyynelehtii vieressä ja pyytelee anteeksi isäni loukkaavia sanoja.



Minä olen ollut perheessä ainoa, joka on avoimesti ottanut alkoholin käytön isän kanssa puheeksi. Ja tietäähän sen mitä siitä on seurannut: minut on isäni toimesta leimattu perheen mustaksi lampaaksi ja epäilty, josko olen hänen lapsensa ollenkaan. Olen koko ikäni toiminut muutenkin hänen pahan olonsa oksennusämpärinä, minä olen juuri se huono ja kaikin tavoin paha lapsi (aina naapurin ja sukulaisten lapsia huonompi ja surkein sisarusparvestamme), jonka vuoksi on tehty testamenttikin, etten vain röyhkeänä varasta hänen rahojaan. Tuota loukkausta en anna hänelle koskaan anteeksi.