Toisen ihmisen havaintojen/tulkinnan/tunteiden jatkuva mitätöinti

äiti elää kyllä vielä - ja elää varmaan satavuotiaaksi - mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän välillä voi koskaan olla hyvää luottamuksellista suhdetta. Äidin kanssa ei voi keskustella asiasta, koska hän ei näe siinä mitään ongelmaa, ei ole mielestään tehnyt mitään väärin ja sanoo, että muistan kaiken aivan pieleen. Onneksi minulla on hyvä suhde kaikkiin tyttäriini. Itsetunto minulla on edelleen varsin heikko ja jos keksisi keinon, millä sitä saisi vahvistettua, niin hyvä.

Olen järkeillyt äidin manipulaattori-narsistiasenteen johtuvan siitä, että hän on tuntenut kokeneensa vääryyttä kotona (ei saanut käydä kouluja, vaikka päätä olisi riittänyt, vaan joutui auttamaan vanhempiaan kotitalon töissä). Ristiriitaisesti hän onkin toisaalta hoputtanut meitä lapsia hankkimaan koulutukset ja ammatit ja toisaalta on kauhean kade siitä, ettei ole itse voinut tehdä samaa. : (

Olen sanaton. :-((( Oethan päässyt tämän kaken yli? ;iten kukaan äiti voi vähätellä lastaan? Se on niin VÄÄRIN:

joten tiedän aika hyvin, mitä tarkoitat. Äitini on vanhan kansan ihminen, jonka periaatteena on ettei lasta saa kehua, koska se menee siitä pilalle tai ylpisty. Sain koulussa kymppejä, mutta sitä pidettiin itsestään selvänä ja tietysti äidin geeneistä johtuvana. 170-senttisenä ja 58-kiloisena olin läski enkä minkään näköinen. Eikä mitään sellaista saavutusta, ettei äiti olisi tehnyt paremmin. Äiti on raatanut metsätöissä, äiti joutui hiihtämään kumisaappaissa ja voitti silti kylän mestaruuden, äiti hyppäsi ladon katolta ja katkaisi suksensa. Hyvä ettei karhun kanssa paininut. Muistan yhdenkin kerran, kun olin lähdössä poikakaverin kanssa ulos ja hymyilin eteisen peilikuvalle, kun olin mielestäni erityisen hyvin onnistunut hiusten, meikin ja vaatevalinnan kanssa. Ja mitä sanoi äiti lähtöterveisiksi? "Muista sitten ette luule itsestäsi liikoja, ei se sua kuitenkaan kauaa katsele".

äiti elää kyllä vielä - ja elää varmaan satavuotiaaksi - mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän välillä voi koskaan olla hyvää luottamuksellista suhdetta. Äidin kanssa ei voi keskustella asiasta, koska hän ei näe siinä mitään ongelmaa, ei ole mielestään tehnyt mitään väärin ja sanoo, että muistan kaiken aivan pieleen. Onneksi minulla on hyvä suhde kaikkiin tyttäriini. Itsetunto minulla on edelleen varsin heikko ja jos keksisi keinon, millä sitä saisi vahvistettua, niin hyvä.

Olen järkeillyt äidin manipulaattori-narsistiasenteen johtuvan siitä, että hän on tuntenut kokeneensa vääryyttä kotona (ei saanut käydä kouluja, vaikka päätä olisi riittänyt, vaan joutui auttamaan vanhempiaan kotitalon töissä). Ristiriitaisesti hän onkin toisaalta hoputtanut meitä lapsia hankkimaan koulutukset ja ammatit ja toisaalta on kauhean kade siitä, ettei ole itse voinut tehdä samaa. : (

Olen sanaton. :-((( Oethan päässyt tämän kaken yli? ;iten kukaan äiti voi vähätellä lastaan? Se on niin VÄÄRIN:

joten tiedän aika hyvin, mitä tarkoitat. Äitini on vanhan kansan ihminen, jonka periaatteena on ettei lasta saa kehua, koska se menee siitä pilalle tai ylpisty. Sain koulussa kymppejä, mutta sitä pidettiin itsestään selvänä ja tietysti äidin geeneistä johtuvana. 170-senttisenä ja 58-kiloisena olin läski enkä minkään näköinen. Eikä mitään sellaista saavutusta, ettei äiti olisi tehnyt paremmin. Äiti on raatanut metsätöissä, äiti joutui hiihtämään kumisaappaissa ja voitti silti kylän mestaruuden, äiti hyppäsi ladon katolta ja katkaisi suksensa. Hyvä ettei karhun kanssa paininut. Muistan yhdenkin kerran, kun olin lähdössä poikakaverin kanssa ulos ja hymyilin eteisen peilikuvalle, kun olin mielestäni erityisen hyvin onnistunut hiusten, meikin ja vaatevalinnan kanssa. Ja mitä sanoi äiti lähtöterveisiksi? "Muista sitten ette luule itsestäsi liikoja, ei se sua kuitenkaan kauaa katsele".

jopa tapahtumia myöten, uskomatonta kuinka samanlainen äiti minulla on ollut. Mutta en silti pidä omaa äitiäni narsisti-manipulaattorina vaan erittäin turhautuneena, katkeroituneena ja katkeruutensa masentamana, kroonisesti masentuneena ihmisenä joka ei näe omaa tilaansa eikä ole koskaan halunnut rehellisesti nähdä sitä kuinka onneton on. Katkeroituneilla ihmisillä on tapana piikitellä toisia ja löytää alituisesti vikoja muista. Oma tytär saattaa muistuttaa omista jo menetetyistä mahdollisuuksista niin kipeästi että tulee tarve hyökätä pisteliäillä kommenteilla häntä vastaan. Olen omalle vanhalle äidilleni jo suopeampi kuin sinä, ikää onkin jo lähemmäs 80 vuotta ja tyyli on edelleen sama...

lisäksi minun aina ilmoitettiin olevan itsepäinen, jos seisoin omien mielipiteiden ja ajatusteni takana. Minäkin olen nyt aikuisena huono hoitamaan asioita, ja tunnen että en osaa tai tajua mitään. Olen ihan kohtalaisesti menestynyt elämässä ulkoa päin katsottuna, mutta en osaa ollenkaan nauttia menestyksestäni, ajattelen että se on vain joku ihmeen vahinko. Nautin vain yksinolosta ja perheeni kanssa olosta, sillä ihmisten seurassa tunnen olevani tyhmä.

Ihan kuin olisin kirjottanut ton itse :O Vihaan tota piirrettä itsessäni, siis tota etten uskalla tunnustaa olevani hyvä jossain, mutta en oo vielä keksinyt millä kummalla pääsisin tästä irti :/

on tyttölapsen tukahdetut tunteet, joka oli normaalia tyttöjen kasvatusta menneinä vuosikymmeninä, erityisesti uskonnollis-kristillisissä perheissä. Tyttöjen tunneskaala kavennettiin syyllistävällä kasvatuksella niin suppeaksi että he alkoivat oireilla siitä myöhemmin aikuisena. Hyvä esimerkki oireilusta on ns. kiltin tytön syndrooma joka purkautuu negatiivisella tavalla esimerkiksi seuraavina piirteinä: "armottomuus, vaativuus, moralisointi, tuomitseminen, paasaaminen, ylemmyydentunne, marttyyrius ja luulotauti" (Valtavaara: Kiltteydestä kipeät). Kannattaa perehtyä kirjallisuuteen kiltin tytön syndroomasta!

Tulen hänen kanssaan toimeen nykyään, mutta lastani en ole koskaan edes kuvitellut antavani hänelle hoitoon.



Olin perusujo lapsi ja kun isä vielä oli tuollainen, en luottanut itseeni nuorena juuri ollenkaan. Luokallani oli esim. yksi down-tyttö, jota isä kehui reippaaksi ja sanoi, että hän kyllä pärjää, kun on noin reipas. Mutta minun pärjäämisestäni isällä oli kova huoli, sillä vaikka sain hyviä todistuksia, niin sehän ei tietenkään tarkoittanut, että pärjäisin TOSIelämässä aikuisena.



Olen vähän alisuoriutuja, mutta olen oppinut silti olemaan suht tyytyväinen elämääni. Ei ole hyvä olla liian kunnianhimoinen.



Lapseni on ujo ja hiljainen kuten minäkin, ja isästäni huomaa, että se harmittaa häntä. Hän loukkaantuu, kun lapsi ei ole avoin ja reipas ja mene heti kertomaan hänelle kaikenlaisia juttuja. Lisäksi faija on alkoholisti, joten joo, en jättäisi ketään lapsia hänen hoitoonsa.

Hän ei varmastikaan halua haastaa riitaa, sillä hän on syrjäänvetäytyvä ja hiljainen luonne. En kuitenkaan voi uskoa myöskään sitä että ihan vain sattumalta hän olisi ihan KAIKESTA eri mieltä minun kanssani. En ymmärrä.



Esim.



Minä: Onpa hyvää keittoa.

Anoppi: Keitto meni ihan pieleen.

Minä: Kiva ilma ulkona.

Anoppi: Tuollainen kuiva lämmin ilma ei tee ollenkaan hyvää minun kasveilleni.

Minä: Lapset alkavat olla väsyneitä, mä laitan ne nukkumaan.

Anoppi: Nehän ovat tosi virkeitä, eivät ollenkaan väsyneitä.

Minä: Onko tuo punainen lamppu uusi?

Anoppi: Ei se ole punainen vaan punaoranssi.



Ehkä se on jotain anopin smalltalkia?

Olen koko lapsuuteni kuunnellut miten olen ruma, tyhmä, mitätön, kummallinen, läski, tyhmä jne. Lisäksi olin itsepäinen, mikä luettiin rasitteeksi/viaksi.

Harrastukseni ja kiinnostukseni kohteet olivat vääriä. Kaveripiirini myös. Mitätöijänä oli isosiskoni, eikä äiti puuttunut siihen koskaan, hän siis hyväksyi asian? En ollut mitään, minua sai väheksyä ja kiusata päivittäin? "On sulla tyhmät kaverit. Jos joku iskee sinua tai kaveriasi (jollakin) päähän, te vaan hitaasti nostatte päätä ja sanotte että täh. Minä iskisin turpaan takaisin"

Joo, minusta puuttui tuo sggressivisuus, mitä siskolla oli.



Jos eläisimme tätä päivää, meidät lapset olisi huostaanotettu. Periaatteessa kaikki oli kunnossa, ja silti kaikki oli aivan pielessä.



Valitsin sitten kumppanikseni miehiä, jotka mitätöivät minua kaikesta mitä tein ja siitä mitä olin.

Ihan samat asetelmat mitä kotonakin.

Esim. täytin ristikoita, ja exäni aloitti niiden täyttämisen. Oli tietenkin osaavampi kuin minä, joten minä lopetin homman. Hän ikään kuin vei minulta minun harrastukseni.



olen töissä alisuoriutujana. Minussa olisi enemmän kapasiteettia ja älyä, mutta en viitsi panostaa.Myös oma kotitilanne on tällä hetkellä voimia vaativa.

ja oon ihmetelly mitä tuo käytös on ja onko sille nimikin....

Jutun aiheet vaan kummasti supistuu kun ei voi mitään puhua kun toinen on aina eri mieltä.....

On aina mitätöinyt ja tekee sitä edelleen.Joskus 10v:nä kysyin siltä olenko minä kaunis ja siihen vastasi:"Nätti kun sika pienenä!" Kohotti ihanasti itsetuntoa juu,tosin tuo nyt oli vaan yksi sadoista satuttavista lauseista.Hame päällä olen kuulemma huoran näköinen jne jne.



Tekee myös sellaista että laittaa tililleni rahaa vaikken tarvitsisi edes ja sitten valittaa kuinka paljon häneltä menee rahaa minun elättämiseeni.Olen monesti siirtänyt sen rahan suoraan takaisin mutta tuo sitten seteleinä postilaatikkoon ja sanoo että osta lapsille vaatteita.



En jaksa edes enempää kirjoittaa,sen verran alkoi nyt jo vituttamaan.

gaslightingia käyttävät sosiopaatit.

Eikö lievemmissä diagnooseissa ole samaa?

äitini väittää tunteitani, ajatuksiani, muistojani ja mielipiteitäni vääriksi (tai väärinkäsityksiksi) ö_ö



Monet kerrat on selittänyt mitkä ovat oikeita tunteita ja ajatuksia missäkin tilanteissa.



Ei saa ajatella niin ja ei saa tuntea näin, ovat hyvin tavallisia lausahduksia.

Ei kuitenkaan enää, sillä en kerro hänelle ajatuksiani tai yleensäkään asioitani.

Olishan se kiva jos voisi äidillekin jutella ihan normaalisti eikä tarvitsisi koko ajan miettiä mitä voi sanoa ja mistä kannattaa olla hiljaa :/



Ei olla kovin läheisiä :(

äitini väittää tunteitani, ajatuksiani, muistojani ja mielipiteitäni vääriksi (tai väärinkäsityksiksi) ö_ö

Monet kerrat on selittänyt mitkä ovat oikeita tunteita ja ajatuksia missäkin tilanteissa.

Ei saa ajatella niin ja ei saa tuntea näin, ovat hyvin tavallisia lausahduksia.

Ei kuitenkaan enää, sillä en kerro hänelle ajatuksiani tai yleensäkään asioitani.

Olishan se kiva jos voisi äidillekin jutella ihan normaalisti eikä tarvitsisi koko ajan miettiä mitä voi sanoa ja mistä kannattaa olla hiljaa :/

Ei olla kovin läheisiä :(

kohdalla. Omalla miehelläni muisti kestää alle minuutin silloin jos on tehnyt jotain mistä pitäisi pyytää anteeksi. "Mistä sä oikein puhut? En mä mitään ole tehnyt!" Jep.

lisäksi minun aina ilmoitettiin olevan itsepäinen, jos seisoin omien mielipiteiden ja ajatusteni takana. Minäkin olen nyt aikuisena huono hoitamaan asioita, ja tunnen että en osaa tai tajua mitään. Olen ihan kohtalaisesti menestynyt elämässä ulkoa päin katsottuna, mutta en osaa ollenkaan nauttia menestyksestäni, ajattelen että se on vain joku ihmeen vahinko. Nautin vain yksinolosta ja perheeni kanssa olosta, sillä ihmisten seurassa tunnen olevani tyhmä.

Ihan kuin olisin kirjottanut ton itse :O Vihaan tota piirrettä itsessäni, siis tota etten uskalla tunnustaa olevani hyvä jossain, mutta en oo vielä keksinyt millä kummalla pääsisin tästä irti :/

minua äitini moittii vieläkin itsepäiseksi ja itsekkääksi jos (kun) en anna hänen päättää esim. oman kotini sisustamisesta 0_o

Lapsena minulle tehtiin hyvin selväksi, että kaikki muut osaavat ja tietävät aina paremmin ja ovat tärkeämpiä ihmisiä kuin minä.

äiti elää kyllä vielä - ja elää varmaan satavuotiaaksi - mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän välillä voi koskaan olla hyvää luottamuksellista suhdetta. Äidin kanssa ei voi keskustella asiasta, koska hän ei näe siinä mitään ongelmaa, ei ole mielestään tehnyt mitään väärin ja sanoo, että muistan kaiken aivan pieleen. Onneksi minulla on hyvä suhde kaikkiin tyttäriini. Itsetunto minulla on edelleen varsin heikko ja jos keksisi keinon, millä sitä saisi vahvistettua, niin hyvä.

Olen järkeillyt äidin manipulaattori-narsistiasenteen johtuvan siitä, että hän on tuntenut kokeneensa vääryyttä kotona (ei saanut käydä kouluja, vaikka päätä olisi riittänyt, vaan joutui auttamaan vanhempiaan kotitalon töissä). Ristiriitaisesti hän onkin toisaalta hoputtanut meitä lapsia hankkimaan koulutukset ja ammatit ja toisaalta on kauhean kade siitä, ettei ole itse voinut tehdä samaa. : (

Olisin voinut kirjoittaa sanasta sanaan kaiken mitä kirjoitit

Olisin voinut kirjoittaa sanasta sanaan kaiken mitä kirjoitit jopa tapahtumia myöten, uskomatonta kuinka samanlainen äiti minulla on ollut. Mutta en silti pidä omaa äitiäni narsisti-manipulaattorina vaan erittäin turhautuneena, katkeroituneena ja katkeruutensa masentamana, kroonisesti masentuneena ihmisenä joka ei näe omaa tilaansa eikä ole koskaan halunnut rehellisesti nähdä sitä kuinka onneton on. Katkeroituneilla ihmisillä on tapana piikitellä toisia ja löytää alituisesti vikoja muista. Oma tytär saattaa muistuttaa omista jo menetetyistä mahdollisuuksista niin kipeästi että tulee tarve hyökätä pisteliäillä kommenteilla häntä vastaan. Olen omalle vanhalle äidilleni jo suopeampi kuin sinä, ikää onkin jo lähemmäs 80 vuotta ja tyyli on edelleen sama...

...vahtinut kaikkea ja kaikkia, lukenut toisten kirjeet ja päiväkirjat ilman kunnon syytä, haukkunut isää ja isän sukua mutta salannut mm. oman sukunsa mielenterveysongelmat, harrastanut jopa kahden viikon mykkäkouluja pimeässä kädet sylissä istumisineen ja "kaikkeni olen teidän edestänne tehnyt ja tämä on kiitos"-huokailuineen. Hän on teeskennellyt sairauskohtauksia mutta ponkaissut kuin jänö jaloilleen, kun kerran siskoni kyllästyi, tarttui puhelimeen ja sanoi, että nyt soitetaan ambulanssi. Ollessani kuusivuotias hän lähti kerran kauppaan ja sanoi lähtiessään, että jos ei tule takaisin, hän on kävellyt jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi, ja jätti minut kotiin hädissäni miettimään, uskaltaisinko herättää isän, joka oli yötöiden jälkeen nukkumassa... jos vieraita on tulossa, äiti nousee neljältä leipomaan kymmenen pellillistä pullaa ja tekemään viisi kattilallista ruokaa ja loukkaantuu, jos vieraat eivät syö kaikkea... Hän tuputtaa laatikkokaupalla suklaita, suuttuu jos niitä ei halua syödä, ja jos syö, hän on ensimmäisenä huomauttamassa lihomisesta... hän vaati meitä lapsia maksamaan omat perintöveronsa sillä periaatteella, että me lapsethan sitten joskus ne perinnöt saamme... omien perintöverojemme kera... näitä esimerkkejä olisi vaikka miten paljon ja on tosi hienoa, jos sinä osaat jo olla äidillesi suopeampi. Minä en osaa. Äiti on 83 ja olen varma, että jos kuolisin ennen häntä, hän tulee haudalleni vaatimaan omaisuuttani oikeutetuksi perinnökseen. Hänhän on minun äitini! :D

mutta koska meitä sisaruksia oli useampi, äiti otti aina vuorotellen meitä 'suosikiksi' ja 'pahikseksi'. Suosikille sitten aina kerrottiin kuinka pahis juonii äitiä vastaan ja kääntää loppuja omaa äitiä vastaan. Ja viikon päästä roolit saatto olla ihan toiset. Äiti harjotti muutenkin paljon hajota&hallitse-taktiikkaa, haukkui meitä seläntalkana toisillemme, jos olisi tarvinnut kehua niin saattoi sanoa että 'siskollasi tuo näyttäisi paremmalta kuin sinulla'.



Meitä sisaruksia sai aina myös hävetä. Riippumatta siitä mitä olimme tai emme olleet tehny. Eikä meille koskaan ollut aikaa.



Nykyäänb äiti saa aina niskakarvat pystyyn. Lapsiani en hänen hoitoon luota,. liian elävästi muistan ohikulkiessa annetut luunapit ja tukistamiset. Siis ihan syyttä, tai siksi että äidillä sattui olemaan hermo kireällä. Äiti on myös aina syytön kaikkeen, esim. kun hänen iso koira yritti purra naapurin puolitoistavuotiasta lasta, oli vika lapsen kun lapselle oli kerrottu ettei koiran kupille saa mennä..

Mun koko lapsuuden perhe mitätöinyt aina kokemuksiani. Varsinkin äiti aina vertaa jotain aivan toisen tasoista juttua, jos hänelle jotain erehtyy sanomaan omasta elämästään. Jos minulle tapahtuu jotain tärkeää, se ei ole ikinä mitään, se on ihan vaan pikkujuttu. Mutta tekee sitä isäkin ja isosisko. Kaikkien näiden vuosien jälkeen sitä edelleen kuvittelee, että välittävät musta, mutta kyllä se on ihan kukkua. Heille olen vaan mitätön ihminen ja syvälle tuo ajattelumalli on itseenikin syöpynyt.

Entäs jos jonkun seliselin ja valivalin jälkeen katsoisit äitiäsi suoraan silmiin ja kysyisit: "Mikähän sustakin noin katkeran ja huonon äidin ja isovanhemman on tehnyt? Ja älä selitä, että se lapsen vika on. Joskus olisi aika katsoa peiliin."

valitettavasti myös ex-puolisostani. Hurskastelija-marttyyri-valittaja-mitätöijänaisia riittää.

äitini. Äidille on ollut kova paikka se, ettei hän ole koskaan voinut olla ylpeä minusta. Jos joku kertoo aikuisesta lapsestaan ihan normijuttuja, kuten vaikka talonrakennuksesta tms., äiti aina muistaa mainita, miten häntä pisti vihaksi moinen kehuminen. Ihan tavallinen työsskäyvä, naimisissa oleva nainen olen, tosin ylipainoinen.



Olen minä tehnyt jotain oikein eli kaksi aivan ihanaa lasta. Äiti kääntää puheen aina heihin em. tapauksissa. Säälin kyllä äitiäni, hän ei ole koskaan voinut olla lapsistaan ylpeä, mutta minä voin.



Yllättävää kyllä, vanhempani ovat oikein hyviä isovanhempia ja lapseni pitävät heistä kovasti.

Tunnistan kirjoituksistanne marttyyriäidin, jolla oli ja on oltava kaikki 'langat hyppysissään' ja joka yllättävissä tilanteissa veti maton alta. Kuitenkin hänessä oli/on huoltapitävä puoli, mikä ehkä tekee ne 'maton alta vetämiset' sitä rankemmiksi. Kuitenkaan meitä lapsia ei suoranaisesti mitätöity mutta kannustaminen ja kehuminen puuttuivat, minkä tulkitsen paikalliskulttuuriseksi vanhan kansan 'nöyryydeksi'. Tässä ilmapiirissä kehumisen ajateltiin ylpistävän ja ylpeyden olevan ei toivottava ominaisuus. Lasten tuli asettua tiettyyn muottiin ja lasten ajattelu oli aikuisten ajattelua vähempiarvoista. Toki mielikuvitus oli hyvästä mutta vain omassa päässä pidettynä...



Tästä lopputulemana olen kasvattajana tietoisesti korostanut lasteni positiivisia puolia ja jakanut estotta kehuja, silloin kun siihen on ollut pientäkin syytä. Mielestäni nöyryyttä pitää ihmisessä olla sen ymmärtämiseen, että jokainen on erilainen ja jokaisella on hyviä ominaisuuksia: toisten kunnioittaminen sellaisina kuin he ovat ja tukeminen heidän vahvuuksissaan ja positiivinen palaute onnistumisista.



Lapseni ovat rohkeita, itseään ja muita arvostavia ihmisiä, jotka ovat iloisia ja ylpeitä omista kyvyistään sekä osaavat antaa positiivista palautetta kanssaihmisilleen, toki tarvittaessa kertoa myös murheistaan ja purkaa kiukkuaankin. Äitini korostaa edelleen nöyryyttä ja vaatimattomuutta, eikä ymmärrä kasvatusperiaatteitamme ja koettaa aina sopivassa välissä 'kasvatuksellisesti' korostaa vaatimattomuutta ja nöyryyttä lapsillemme hyveinä ja itsetietoisuutta sekä (tervettä) ylpeyttä omista kyvyistä/ taidoista/ oppimistaan asioista) ei toivottavana piirteenä ihmisessä. Tässä asiassa emme tule löytämään yhteistä 'säveltä', sillä hän ei ole valmis tulemaan puolitiehen vastaan siinä, että ihminen voi ja saa olla terveen ylpeä itsestään. Minä taas en halua palata lapsuuteni mielenmaisemaan, joten olemme tässä asiassa umpikujassa ja säännöllisin väliajoin törmäyskurssilla.



(täsmennän vielä, että toki meillä kasvatetaan lapsia siten, että rohkeuden ja avoimuuden ohella he osaavat ottaa muut ihmiset huomioon, eivätkä ole röyhkeitä, heillä on ikätason mukaiset rajat, he hallitsevat peruskäyttäytymistavat mm. miten eri tilanteissa käyttäydytään ja pukeudutaan, miten ihmisille puhutaan... Mutta silti mielestäni lapsellakin on oikeus osallistua keskusteluihin ja tulla huomioiduksi tasaveroisena ihmisenä keskusteluissa sekä saada kannustusta.)