Toisen ihmisen havaintojen/tulkinnan/tunteiden jatkuva mitätöinti

antoi eräs terapeutti ystävälleni. Hänellä oli vastaavanlainen äitisuhde. Jos kerran mikään ei äitiä miellytä, miksi pyrkiä edes miellyttämään. Samalla väsyttää itsensä ja soppa jatkuu ja jatkuu. Jo sen ymmärtäminen, ettei vika ole itsessä, auttoi ystävääni kovasti.

Kummasti parani oma olo ja elämä kokonaan, kun otin etäisyyttä äitiin. Olin ennen ylikiltti ja yritin täyttää kaikki odotukset, mutta mikään ei koskaan kelvannut. Nyt saa paska ämmä mädäntyä marttyyriuteensa ja manipulointiinsa.

Oikeasti ollaan sellaisissa asiallisissa väleissä, koska haluan antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua mummoonsa, vaikka he eivät mielestäni paljoa menettäisikään, vaikka emme olisi ollenkaan tekemisissä. Äiti on jo aloittanut lastenkin kiusaamisen, tai toisen lapsen näyttämällä avoimesti pitävänsä siitä toisesta enemmän.

Mutta on ihanaa, kun ei tarvitse enää teeskennellä kilttiä tytärtä, soitella velvollisuussoittoja jne. Käymme lasten kanssa hänen luonaan 1-2 kertaa vuodessa, ja se riittää vallan mainiosti!

Etäisyyden ottaminen kohottaa kummasti omaa mielialaa. Varmasti enemmän kuin mielialalääkkeet.

Kokemusta on.

Meillä ei ole ollut äidiltäni marttyyrivirttä, siis sitä että "kaikkeni olen antanut", mutta ei myöskään hyvänäpitoa, huolehtimista, lähelläoloa. Ei edes kun olin lapsi. Lähinnä hiljaista etäisyyttä. "Pärjää miten yksin parhaaksi näet". Olisiko se sitten välinpitämättömyyttä? ainakin jotain minussa nykyään raivoa nostattavaa.

Äitini on jättänyt minut aika yksin myös lapseni kanssa, vaikka meidän omassa perheessä on sattunut aika paljon tragediaa. Äitini ei pysty olemaan tukena, mieluummin hän vaatii kaikkea. Onneksi miehenini vanhemmat ovat läheisiä ja tukevat meidän perhettä kokonaisuutena, minut mukaan lukien. 

[quote author="Vierailija" time="19.12.2010 klo 18:03"]

Minäkin olen yrittänyt pitää kiinni oikeudestani omaan näkemykseen/mielipiteeseen. Äitini jo pienenä leimasikin minut kaikille sukulaisille ja tuttaville "diktaattoriksi".

Tämä mielessä olinkin nuorena ja aikuisena pitkään kynnysmattona kaikille. Kiitos, äiti! Onneksi vihdoin terapioiden ym. myötä heräsin.

ap

[/quote]

Kyllä tähän on törmännyt tuttavapiirissä usein. Aikanaan kuulemma oli tapana kasvattaa lapset niin ettei heistä tulisi liian ylpeitä tai muuta "yli "mitä saivat niinsanotusti olla. Se kuulemma tapahtui juuri lyttäämällä ja väheksymällä, ettei vaan nouse ns kusi päähän.

Yhtä tuttuja juttuja kuin minullakin. Ei tarvitse varmaan edes luetella enää erikseen. Masennus ja ahdistuneisuushäiriöt minullekkin tuttuja. Itseluottamus hukassa ja eristäytyminen muista ihmisistä.

Vastaavasti kuitenkin sisareni kaikki pikku tekemisetkin sen sijaan on jotain elämää suurempaa joita mainostetaan aina puhelinkeskusteluista kahvipöytiin.

Meillä on muutamia ihan samanlaisia ja ihan tavallisia harrastuksia niin aina muistetaan mainita siitä siskon upeasti suoritettuna harrastuksena ihailua äänessä. Ei koskaan mitään meidän tytöt harrastaa vaan se on aina sisko joka harrastaa ja tekee.

Sisko luulee itsekin olevansa yli-ihminen jolla ei ainakaan itseluottamusta puutu missään asiassa kun häntä on aina liioitellusti kehuttu ja ylistetty. Hänellä on myös ihan perheen ulkopuolisia ns ihailijoita ja imartelijoita ja on oikein oppinut siihen että minua saa halveksia ja kritisoida ja purkaa turhautumistaan minuun ja kiukutella. Suuttuu kauheasti jos en hänen tahtoonsa taivu. Ihan tavallisista arkisista toteamuksistanikin löytyy aina paheksumista että olen miettinyt miten aina juuri hänen seurassaan onnistunkin sanomaan ne väärät sanat tai puhumaan vääristä asioista. Olen miettinyt joskus etukäteenkin mistä ja mitä oikein puhuisin aina kun hän tulee käymään. En edes tajua miksi hän käy. Itse en oma-aloitteisesti pidä enää edes yhteyttä mutta jostain syystä hän itse haluaa toisinaan kylästellä luonani vaikka lähes joka kerrasta tulee aina jotain halveksuntaa tai kiukuttelua ja jää aina jostain se huono mieli. Jos kieltäytyisin niin se olisin kuitenkin aina minä se syyllinen ja paha ihminen jos en yhtäkkiä enää vastaanottaisikaan häntä kylään. Asiat osataan aina kääntää minun syykseni. Minä olen vain herkkähipiäinen ja ilmeisesti itse se riidan haastajakin kun loukkaannun sellaisesta ja vielä jälkeenpäinkin muistelen. Hänen käytökselleen kun on aina järkevä perustelu ja selitys miksi hän niin tekee. Eihän sellaisesta varmaan saisi loukkaantua tai jäädä jälkeen päinkin muistelemaan pahoilla mielin.Mikä siinä sitten on se pointti muuta kuin että se on kuulemma hänen tyylinsä ,on itsellekkin arvoitus ja miten siihen sitten pitäisi reagoida? Ja eikös se ole muistettavaksi tarkoitettukin?  Yritin kauan aikaa tosissani itse olla hänelle kuin ystävä jonka kanssa puhua mukavia, nauraa ja käydä yhdessä jossain mukavissa tapahtumissakin mutta totesin sen mahdottomaksi. Koska hänellä on aina tarve pistää paremmaksi ja ikään kuin kilpailla jostain ja juurikin jyrätä kaikessa. Hän on koulu ja työelämässä paljon menestyneempi kuin minä koskaan joten luulisi ettei hänellä ainakaan aihetta olISI kadehtia minua mistään.

Ne äkkinäiset dissaukset tulee usein aivan yllättäen. Jossain ihan normaaleissa arkisissa hetkissä tai tilanteissa. Joskus jopa kesken jonkun kivankin hetken ettei niihin ole aina osannut varautua. Mutta on kyllä oppinut olemaan varpaisillaan vähän joka tilanteessa ja varauduttava siihen että kohta voi räjähtää vaikka se hyväkin hetki olisi meneillään. Olenkin nykyään niin vähän tekemisissä kuin vaan tarvii olla. Varsinkin sieltä äidin selän takaa on aina helppo huudella ja raivota kun sisko tietää että äiti puolustaa häntä joka tapauksessa oli sitten oikeassa tai väärässä. He ikään kuin provosoivat toisiaan mollaamaan minua. Siskoa ihaillaan ja hänestä puhutaankin kuin filmitähdestä. Punainen matto vain puuttuu jalkojen alta. Kiukuttelu ja arvostelu on tarttunut nyt jopa sisaren mieheenkin. Hänkin on alkanut tiuskimaan ja jopa katsoo alta kulmien kuin olisi parempaa porukkaa. Ja tervehdyksen sijaa saa toisinaan vastaukseksi paheksuvan mulkaisun. Ikään kuin olisin tehnyt jotain erityisen pahaa vaikka kaikkeni olen yrittänyt ystävällinen olla ja tulla toimeen heidän kanssaan aina kun on nähty tai jouduttu näkemään.

Psykologini on ollut kannustava ja sanonut että heillä on minua kohtaan vääristynyt asenne ja että he ovat niin sokeutuneita asenteilleen etteivät huomaa mitä kaikkea hyvää minussa on. Eivätkä oikeasti edes tunne minua. Ja että siskon pieniinkiin tekemisiin ylireagoidaan ja minun tekemisiäni vähätellään. Minullakin on jotain lahjakkuuksia, saavutuksia ja taitoja mutta niitä ei huomata muualla kuin perheen ulkopuolisissa tapahtumissa tai sitten ne ei merkitse mitään koska ne pitäisi olla siskon saavutuksia että niillä jotain merkitystä olisi. Välillä on vaikeaa mutta psykologini on opettanut hyvin että se joka ei minua tällaisena hyväksy on hänen oma ongelmansa ja että kunhan itse hyväksyy itsensä ja muistaa sanoa itselleen että on yhtä hyvä kuin muutkin ja että joka kerta kun siskoa kehutaan niin käski kehua itse itseään mielessään että minä olen ihan yhtä hyvä. Käski myös olla hakematta hyväksyntää muilta ja käski arvostaa itse itseään. Kehui tietyistä saavutuksista ja lahjakkuuksista joita itse vaatimattomana en ole edes ymmärtänyt lahjoiksi tai saavutustasoisiksi asioiksi.

Varmasti monessa muussakin epäreilusti kohdeltuissa perheissä on monien muiden ongelmien (jotka ei ole lasten oma vika) lisäksi ongelmana asenne.

On henkisesti rasittavaa, välttelen tuollaisia ihmisiä ja suosittelen muillekkin.

Onneksi en ole yksin. Siskoni tyttö odottaa ensimmäistä lastaan. Äitimme siihen "pitikö senkin mennä sikiämään". Siskontyttö on 24, koulut käynyt ja vakitöissä. Äitimme näki hänet viimeksi tämän ollessa 5 vuotias.

En ole ollut väleissä äitini kanssa vuosiin. En halua, koska ihan aina tulee paha mieli. En ymmärrä mitä pahaa olen hänelle tehnyt. Miksi oma äiti käyttäytyy noin?

Mulla meni teini-ikäisenä polvi sijoiltaan. Polvi turposi, täyttyi verestä ja piti lähteä sairaalaan. Ystäväni oli meillä kanssani kun äiti tuli töistä kotiin, odotimme siis häntä. Ensimmäinen asia mitä hän teki, löi minua. En vieläkään tiedä miksi teki niin. Jouduin sairaalaan polvileikkaukseen. Vieläkin itkettää kun ajattelen asiaa, hirviö tekee noin! Ja tuossa vain yksi tapahtuma..

joo täälkin samanlaista en kerkee ny kirjottaa



mut että näinki monil samaa kokemusta äidin mitätöinnistä? Millast teil ollu?

Kummasti parani oma olo ja elämä kokonaan, kun otin etäisyyttä äitiin. Olin ennen ylikiltti ja yritin täyttää kaikki odotukset, mutta mikään ei koskaan kelvannut. Nyt saa paska ämmä mädäntyä marttyyriuteensa ja manipulointiinsa.



Oikeasti ollaan sellaisissa asiallisissa väleissä, koska haluan antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua mummoonsa, vaikka he eivät mielestäni paljoa menettäisikään, vaikka emme olisi ollenkaan tekemisissä. Äiti on jo aloittanut lastenkin kiusaamisen, tai toisen lapsen näyttämällä avoimesti pitävänsä siitä toisesta enemmän.



Mutta on ihanaa, kun ei tarvitse enää teeskennellä kilttiä tytärtä, soitella velvollisuussoittoja jne. Käymme lasten kanssa hänen luonaan 1-2 kertaa vuodessa, ja se riittää vallan mainiosti!

[quote author="Vierailija" time="23.04.2012 klo 12:06"]

Tuttua lapsuudenperheestä, eroni yksi syy myös.. eli tuttua avioliitossa. Erittäin hankala juttu; jos lapsena koko ajan tulee mitätöidyksi, ei opi arvostamaan itseään, ei tunteitaan, ei ajatuksiaan; oppii että on 100% väärässä, huono, arvoton. Oppii että muut on oikeassa ja joku tietää paremmin, eli oppii miellyttämään ja hakemaan hyväksyntää. Ja MENETTÄÄ ITSENSÄ. Ei sen vähäisempi juttu. Mä olen jo kauan ajatellut että kaikilla on ongelmia joo; mutta on ihan eri asia jos on MINÄ jolla niitä ongelmia on kuin että ongelmat juontavat siitä ettei minää ole, se on kadonnut. Silloin pienikin ongelma on eloonjäämiskysymys ja kauhun paikka. Eli kaikenlainen lapsuudenaikainen kohtaamattomuus ja mitätöinti rikkoo ihmistä, ikäänkuin varastaa palasia niin että hyvässä lykyssä siitä sisäisestä maailmasta ei jää jäljelle mitään, vain kuoret. Ja henki, joka yrittää kaikin voimin pitää kuoria pystyssä ja oppia muiden esimerkistä miten kuuluu ole. ja näin jää myös koko oma elämä elämättä. Iloinen uutinen on se, että oikeanlaisella terapialla vauriot saa korjattua aikankin johonkin pisteeseen, vaikka tie on pitkä.. Tämän asian ymmärtämättömyys näkyy täälläkin usein; kun joku, jolla on ne minävauriot kertoo ongelmastaan ja hänelle vastaa ihminen jolla ei ole minä-tason ongelmia- eli hänen käsityksensä ongelmien ratkaisusta ei tavoita kysyjän ongelman syvyyttä. Ihminen jolla se minä on- ei voi ymmärtää mitä tarkoittaa kun se puuttuu. tai on hyvin rikki.

Niin totta, niin totta. Voi itku. :( 

...jatkuvaa mitätöintiä, huorittelua, haukkumista, välinpitämättömyyttä, fyysistä kurittamista, henkistä väkivaltaa ja monenlaista laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua, omia ajatuksia ei saanut olla ja ajatteleminen jopa kiellettiin. Traumaterapia on alkamassa, se tulee olemaan vaikeaa ja pitkäaikaista. Haluan vain oppia elämään omaa elämääni siten, ettei koko ajan tuntuisi siltä, että katson sitä itse sivusta :( ...minä on rikki, hyvin hyvin rikki. Rikkoutunut silloin pikkulapsena ja samoja traumaattisia kokemuksia on tullut vuosien varrella lisää paljon. Nyt n. 30 vuoden piinan jälkeen saan apua. Olen onnellinen siitä, mutta minua myös pelottaa  kovasti. Olen onnistunut luomaan lisäksi jonkun mielikuvitusmaailman, johon häviän/katoan/putoan silloin kun ahdistaa liikaa. Tämä tuntuu niin käsittämättömältä.

Täällä eräs 90-luvun lapsi. Tuttuja juttuja, vaikken uskokaan äitini olevan mikään narsisti.

"sun vika että isä on sairas"

"sun vika, että siskon koulu menee huonosti"

"mikset voi olla kuin isosiskosi?"

"susta ei ikinä voi tulla mitään"

"ei tota rämpytystä halua kukaan kuunnella"

"toi ei mekko sovi sulle yhtään"

"sun pitäis laihduttaa"

Tunteet kuten ilo tai suuttumus eivät voineet olla oikeita, ainoastaan naurettavia minun kokeminani.

Äidin lisäksi myös isä on osallistunut:

"hyvä että sulla on tuollasia harrastuksia, niin pääset rikkaisiin naimisiin"

"syö enemmän suklaata niin ei tarvitse hommata vanhempana silikoneja"

"onko sulla huono olla, no voi voi".

Ottakaa huomioon että äitini on kasvatustieteiden maisteri.

Tällä meiningillä minäkin olen ihmisten kynnysmattona ja hyväksikäytettävänä ja sairastan masennusta.

Olo aina pahenee mitä enemmän joudun viettämään aikaani heidän kanssaan.

Lisäksi minulle on sattunut epävarmoja naispuolisia kavereita, jotka mitätöivät monia asioitani.

Ex-mieheni oli juuri tuollainen. Seurusteluvaiheessa oli ihana, mutta kun lapsi syntyi ja perhe-elama vakiintui, muutui aani kellossa. Jaksoin sita pari vuotta, sitten lahdin lapsen kanssa. Se oli helppoa. Mutta en tieda kuinka parjata kun aitina on tallainen henkilo. Ja olisi kiva tietaa onko talle olemassa jotain nimea tai diagnoosia.

Mulla on samantyyppinen äiti, syyllisti esim. isäni kuolemasta pitkään. Kadehti jossain vaiheessa minua, kun olen saanut hankittua hyvän miehen ja ammatin. Äitini ei kuitenkaan ole mahdoton tapaus ja on selvästi helpompi silloin, kun hänellä itsellään menee paremmin.

Toivottavasti kaikki tämän ketjun poljetut ymmärtävät, ettei väheksyntä johdu heistä. Väheksyjä on tyytymätön elämäänsä eikä kestä, että joku muu pääsee aloittamaan paremmista lähtökohdista. Väheksyjä väheksyisi lastaan, oli tämä miten mielettömän hieno hyvänsä (ja luultavasti eniten juuri silloin, kun syytä kateuteen on paljon). Kannattaa unohtaa, antaa anteeksi jos pystyy ja kasvattaa itse paremmin.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2010 klo 17:41"]

lisäksi minun aina ilmoitettiin olevan itsepäinen, jos seisoin omien mielipiteiden ja ajatusteni takana. Minäkin olen nyt aikuisena huono hoitamaan asioita, ja tunnen että en osaa tai tajua mitään. Olen ihan kohtalaisesti menestynyt elämässä ulkoa päin katsottuna, mutta en osaa ollenkaan nauttia menestyksestäni, ajattelen että se on vain joku ihmeen vahinko. Nautin vain yksinolosta ja perheeni kanssa olosta, sillä ihmisten seurassa tunnen olevani tyhmä.

[/quote]

Tunnistan tutuksi täysin ap:n kuvaileman ilmiön, kuten myös tämän kommentin, valitettavasti. Olen menestynyt elämässä jopa keskimääräistä peremmin. Olen mm. valmistunut lääkäriksi ja "hankkinut" useampilapsisen perheen. Silti minullakin on jatkuvasti tunne, että olen varmaan onnistunut kaikessa jotenkin vahingossa ja hyvällä tuurilla ja että oikeasti olen ihan tyhmä ja mitätön ja että väistämättä joskus vielä joku huomaa, etten oikeasti olekaan yhtään fiksu. Kannan myös syyllisyydentunnetta siitä, että kaikki on elämässäni hyvin, koska en tunne ansaitsevani sitä.

Kun lapsuudessani avauduin äidilleni ihan mistä tahansa surusta/huolesta/ahdistuksesta, hän mitätöi tämän aina välittömästi tokaisemalla, miten jollakulla toisella maailmassa on vieläkin huonommin ja siksi minun murheeni on turha ja minun kuuluisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja "lopettaa poraaminen". Aikuisena olen monta monta monta kertaa yrittänyt ottaa äitini käytöksen puheeksi hänen kanssaan. Äitini vastaus on aina sama: "Kuvittelet vain! Miksi KEKSIT päässäsi tuollaista?" Viime vuosina en ole enää hirveästi jaksanut yrittää. Äitini on kuitenkin jo vanha ihminen. Raivo häntä kohtaan on muuttunut sääliksi. :(

Oma äitini oli/on enemmänkin tunnekylmä, lapsena en ole saanut mitään tunnetta olenko rakastettu, ei syliä, kannustusta tai kehuja. Ei mitään yhteistä tekemistä, olimme äidille lähinnä välttämätön paha. Meidät kaksi tehtiin, kun niin  kuului tehdä, mtta varsinkin minä kovapäinen tytätr olin aivan "vääränlainen".

Nyt aikuisiällä olen käynyt läpi helvetin oman huonon itsetuntoni, ja erilaisten psykosomaattisten vaurioiden kuten ahdistuksen ja pelkojen takia. Olen syönyt lääkkeitä lähes 20vuotta, koko aikuisikäni siis. Minun itsetuntoni on lähes nolla, en ole mikään vaikka sain yliopistotutkinnon tehtyä terapian ja lääkkeiden avulla. Jännitän kaikke ja kaikkia, en uskalla avata suutani ja pelkään kritiikkiä. mitä minunlaisellani työntekijällä tekee tässä maailmassa?

Samanlaisia kokemuksia minullakin, äidistä. Olen vahvasti sitä mieltä, että äitini ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Kasvoin aikuiseksi uskoen, että olin muita arvottomampi ja huonompi ihminen, olemassa vain äitini tarpeille ja mielenvaihteluille. Minulla ei ollut oikeutta rakkauteen tai huolenpitoon, päinvastoin jos lapsena ilmaisin hellyydenkipeyteni, se koettiin jotenkin ällöttäväksi. En muista kenenkään koskaan halanneen tai pitäneen sylissä, ainoa fyysinen konktakti oli selkäsauna. Olin miltei sairaalloisen epäitsekäs lapsi, aina miellyttämässä. Ja silti mikään ei koskaan riittänyt. Sain uskoa että olin äidilleni rasite, ja hän hyvää hyvyyttään on uhrautunut kun on minut synnyttänyt. Pyysin olemassaoloani anteeksi äidiltä useasti. Äiti ei myöskään ostanut minulle ehjiä vaatteita, niinpä kuljin rikkinäisissä kesät talvet. Mitään en saanut harrastaa "koska et osaa kuitenkaan". Hän ei edes opettanut minua tai sisariani hoitamaan hygieniaamme, ja sitten haukkui jos tukka oli likainen tai hampaat harjaamatta. Myös ruoka oli pelkkää einestä, jos sitä edes oli.

Äitini jatkaa edelleen mitätöintiäni, ja heittäytyy uhriksi jos hänen kanssaan on edes eri mieltä jostain aivan triviaalista asiasta. Hän kokee oikeudekseen vaatia lapsiltaan kaikkea maan ja taivaan välillä, mutta jos vaatimuksiin ei suostuta, hän alkaa marttyyriksi ja perinteinen "kaikkeni teidän eteen olen tehnyt"-valitusvirsi alkaa jälleen. Todellisuudessa minä olen aina kantanut äitini murheet ja ongelmat, pienestä lapsesta saakka. Hän ei koskaan, siis ei koskaan, ole ollut kiinnostunut minun elämästäni tai voinnistani. Tuntuu kuin hän kostaisi oman lapsuutensa epäkohdat meille, omille lapsilleen. Hän ihan oikeasti tuntuu ajattelevan, että meillä ei ollut oikeutta tasapainoiseen lapsuuteen ja rakastavaan kasvatukseen, koska hänen oma lapsuutensa meni miltei täysin alkoholisti-isän ja etäisen äidin varjossa.
Kaikista kamalinta kaikessa oli, että uskoin lapsuuteni olleen normaali! Oli todella vaikea hyväksyä se tosiasia, että äitini ei minua rakastanut eikä kohdellut oikein. Minut on kasvatettu ihan kieroon :D olen nyt yli parikymppinen, opiskelen yliopistossa (tietenkin alaa, jota äiti vähättelee) ja jotenkin olen alkanut tosissani työstää lapsuuttani. Sieltä löytyy niin paljon vastauksia siihen, miksi olen se ihminen joka nykyään olen. On ollut vaikeaa päästää irti siitä surusta, mitä tunnen kun en koskaan tule tietämään mitä vanhemman pyyteetön rakkaus minua kohtaan olisi ollut. Suru epänormaalista ja rakkaudettomasta lapsuudesta on raskas. Luin myös Karyl McBriden kirjan "Enkö koskaan ole riittävän hyvä - Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä", ja koin sen hyvin valaisevaksi, suosittelen.

Entäs jos jonkun seliselin ja valivalin jälkeen katsoisit äitiäsi suoraan silmiin ja kysyisit: "Mikähän sustakin noin katkeran ja huonon äidin ja isovanhemman on tehnyt? Ja älä selitä, että se lapsen vika on. Joskus olisi aika katsoa peiliin."

hän aina mitätöi kaiken mitä sanot ja jos hän vastaa siihen että no enpäs mitätöi, niin sanot vaan että todistit juuri sanani oikeiksi.

silloinhan sillä vasta ilo repesi kun erosin. Loppui kun laitoin välit poikki. Ikävää, sillä meni samalla myös isääni, mutta en enää jaksanut ainaista lannistamista ja väheksymistä.