Toisen ihmisen havaintojen/tulkinnan/tunteiden jatkuva mitätöinti

Ei se auta. Loputonta väittelyä.



Sitä voisi joo jos haluaa käyttää elämästään tuntikausia turhiin väittelyihin. Ei kukaan täysijärkinen sellaisia keskusteluja jaksa uudestaan ja uudestaan.

Isäni on tuollainen. Äitini katsonut vierestä koko ajan ja suojannut häntä. Minulle kehittyi masennus, josta paranin vuosien terapian ansiosta.



Lapsiani aion suojella, ja tällä hetkellä minulla onkin välit vanhempiini poikki.

Olen kokenut samaa, ja omaltä äidiltä nimenomaan. Lisäksi olen huomannut, että se tarttuu ympäristön aikuisiin ja lopulta kävi ainakin minulle niin, etten saanut tukea enkä ohjausta keneltäkään. Eilen illalla kuivasin pitkiä hiuksiani ja tämä tuli mieleen, sillä katselin miten märät hiukseni kihartuivat ihan kunnolla. Muistan kun äiti nauroi ääneen, ettei minulla todellakaan ole kihartuvia hiuksia, kuvittelen vain! Mietin eilen, että miksi tuollainenkin piti lytätä? Hiukset. 

Minä en ollut koskaan hyvä, ja kun en oikeasti ollut mikään kympin oppilas, äiti ilmoitti häpeävänsä minua. Hän vertasi minua siskonsa tyttäreen, ja muisti usein sanoa että tekee minut perinnöttömäksi ja antaa kaiken tälle serkulleni. Mikään haaveeni ei ollut hyvä, joten lakkasin kertomasta niitä ääneen - kenellekään. Viimeinen niitti tähän oli, kun haaveilin vuosikausia lääkärin työstä ja sairaalassa työskentelevä äitini sanoi ettei minusta siihen työhön ole. 

Hän ei myöskään koskaan uskonut minua, mutta jos ystäväni vieressä toisti saman asian, hän uskoi - ystävääni. Minä tulin aina vertailluksi muihin ja hävisin joka kerta. Kun olin tullut jätetyksi ja olin muuttanut yksiöön asumaan, äiti sanoi: "miksi sinä et voi olla niin kuin ystäväsi ovat? Muut perustaa perheitä ja menee eteenpäin mutta et sinä".

Huoh. Olin pelkkä ihmisraunio aikuisuudestakin sen kymmenen vuotta. Kouluaika meni äidin ja muiden kiusaamista vältellessä ja pelätessä kaikkea, eniten arvostelua. Nyt vasta alan päästä jaloilleni.

Ihan hirveää luettavaa, tuota ei selitä enää pelkkä tyhmyys. Mutta jos hän on hengissä vielä voit riidellä asiat omaksi hyväksesi, ettei jää kesken.

Minulla on ollut ja on edelleenkin ihan samanlainen äiti. Tiedän, ettei äitini ole tarkoittanut pahaa, mutta ainoa asia, jonka olen lapsuudestani todella oppinut, on se että omaan arvostelukykyyn ei pidä luottaa. Äiti, työkaverit, harrastuskaverit ja ylipäätään kaikki muut tietävät asiat minua paremmin ja sitä ei tule kyseenalaistaa.

Ihan konkreettisetkin asiat ovat aina minun syytäni. Kun autostani hajosi vaihteisto, se johtui kuulemma siitä että ajan liian pienillä vaihteilla, vaikka en aja niin. Kun pesukoneemme hajosi, se johtui "painavista" kestovaipoista joita pesimme siellä jne... Työnantajani ongelmat eivät äitini mielestä olleet todellisia. Äitini mielestä "muut" kyllä tietävät mihin suuntaan yritys on menossa, mutta minulle sitä ei kerrota koska olen vain minä. Todellisuudessa olin yrityksessä merkittävässä asemassa ja osallistuin mm johtoryhmän kokouksiin. Äitini mielestä niissä ei puhuttu tärkeistä asioista, koska minä olin paikalla.

Se hyvä puoli tässä on ollut, että osaan katsoa asioita aina myös muiden näkökulmasta. Huono puoli on se, että äitini inhoaa minua kun en suostu ajattelemaan että olen kaikista huonoin ja tietämättömin ihminen koko maailmassa tai pyri miellyttämään kaikkia vastaantulijoita 24/7.

81 jatkaa.

Pahinta oli se, miten äiti suhtautui minun elämässäni oleviin poikiin ja myöhemmin miehiin. En voinut sanoa edes samalla luokalla olevan pojan nimeä ilman, että äiti kysyi että onko se poikaystäväni, olenko iskenyt hänet? Samaan hengenvetoon hän jatkoi huoramaisuudestani ja siitä, miten kukaan ei koskaan haluaisi mennä kanssani naimisiin, koska olen niin hankala. Jos kesätöissä pomo oli mies ja erehdyin sen kertomaan, äiti saattoi sanoa että tämä mies on luultavasti naimisissa ja että minulla ei ole mitään asiaa iskeä häntä. 

Sanomattakin oli selvää, että minä en iskenyt ketään, enkä seurustellut kenenkään kanssa. En kerta kaikkiaan uskonut siihen että kukaan minua edes haluaisi tyttöystäväkseen. Sitten 18-vuotiaana ja sen jälkeen muutama suhde meni pieleen ja sain kuulla niistä pitkään. Ja kun seurustelin, ja asuin miehen kanssa yhdessä ja leivoin kerran kesälauantaina pullaa, äiti istui keittiössä ja ivallisesti kertoi, miten HÄN ei ikinä passaisi ketään miestä ja että miten muilla nuorilla kyllä oli viikonloppuisin paljon parempaa tekemistä.

Tämä lyttäys oli niin totaalista, ja se ulottui koko äidin ja isän sukuihin, että minusta tuli pelokas ja ihminen, joka viihtyi vain yksin. Ja uskon, että tämä luonteenpiirteeni eli sinnikäs tarve olla omissa oloissa on pelastanut minut pahimmilta kohtaloilta. Oli helppo olla kaupunkiyksiössä yksin, tekemättä mitään, kuin pyrkiä ihmisten ilmoille ja "aina" tulla torjutuksi ja joutua häpeämään.

Häpeä onkin ollut ystäväni kaikki nämä vuodet. Häpeän kaikkea, sitä mitä olen, sitä mitä en ole, sitä mitä en saanut tehtyä vaikka olisi pitänyt.... olen saanut ihan luvan kanssa sairastaa masennusta ja estynyttä persoonaa ja paniikkihäiriötä monta vuotta, mutta edelleen häpeän sitä etten pystynyt olemaan kuten muut. 

Äitiini en pidä yhteyttä ollenkaan. Hänestä tuli viime vuosikymmenen kuluessa katkeroitunut alkoholisti. Voin muuten näin anonyymina mainita, että hän on adoptioäitini. Niin kuin ei lapsuuden tiedostamattomissa hylkäyskokemuksissa olisi ollut tarpeeksi, minä sain äidikseni narsistin. 

Parasta terapiaa tuohon on sen tajuaminen, että toisessa on vikaa. Syytä ei tarvitse hakea, tajuta vain, että näin on.

Minulla on äiti, joka on aina uskonut siihen, että minä olen todella älykäs, itsenäinen ja pärjään mistä vaan. Siksi minua voi ilmeisesti myös kohdella miten vaan.

Tuloksena on, että kyllä -pärjään mistä vaan, mutta osa sitä pärjäämistäni on etten aseta itseäni, enkä perhettäni, alttiiksi äitini kohtelulle. Olen huomannut, että hän ehkä jollakin tasolla tajua olevansa hyvinkin poissuljettu elämästäni, sitä en tiedä riittääkö hänelle suotava elinikä sen tajuamiseen miksi. Se osa mikä hänellä on elämässni on olla hyvä mummo lapsilleni, silloin, kun hän ei siihen pysty loppuu yhteydenpito.

Joillekin ihmisille ei vain suoda sitä itsetutkiskelun taitoa ja aikuista ihmistä on mahdoton lähestyä, mikäli tämä ei pysty ollenkaan miettimään omaa vastuutaan. Onneksi ihmissuhteita voi ylläpitää monilla tasoilla, syvällisinä, pinnallisina ja etäisen kohteliaina.

Olen 16-vuotias tyttö ja tämän ketjun myötä tajusin omien vanhempieni tekevän samaa. Omista haaveistaan ei kannata kertoa kun kommenttia tullee tyylillä "et sä sitä oikeesti halua" "et sä siihen pysty." Omat mielipiteetkin on nono ja jos erehdyin olemaan äitini kanssa eri mieltä hän usein vain hymähtää ja sanoo "vai niin" omahyväinen hymy huulillaan. Kun kysyn mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan hän usein kuittailee veljilleni et "kuunnelkaas nyt mitä se meiän maija taas yrittää selittää." Pukeutumiseenkin hän mieluusti puuttuisi esim. äitini on kyllä valmis maksamasn vaatteista jotka miellyttää hänen silmäänsä (vaaleat farkut) mutta jos sanoisin että haluasin mielummim vaikka mustat farkut niin enää hän ei suostukkaan maksamaan. Hänen mielestä myöskin kaikki kiinnostuksen kohteeni ja harrastukseni ovat aivan vääriä, minun pitäisi mielummin harrastaa urheilua kuin lukemista. Lukiessani usein kuulee kun hän sanoo "keksisit jotain tähdellisempää tekemistä kuin laskottelua. Menisit vaikka ulos juoksemaan." Tämäm myötä en enää itsekkään luota itseeni vaan ajattelen "äiti on aivan oikeassa, olen kamalan laiska kun luen ja ne vaaleat farkut on paljon paremmat kuin mustat." Pelkään että lopulta unohdan omat mielipiteeni kokonaan ja alan itsekkin uskomaan ettei minusta ole mihinkään.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2014 klo 10:00"]Minulla on ollut ja on edelleenkin ihan samanlainen äiti. Tiedän, ettei äitini ole tarkoittanut pahaa, mutta ainoa asia, jonka olen lapsuudestani todella oppinut, on se että omaan arvostelukykyyn ei pidä luottaa. Äiti, työkaverit, harrastuskaverit ja ylipäätään kaikki muut tietävät asiat minua paremmin ja sitä ei tule kyseenalaistaa.

Ihan konkreettisetkin asiat ovat aina minun syytäni. Kun autostani hajosi vaihteisto, se johtui kuulemma siitä että ajan liian pienillä vaihteilla, vaikka en aja niin. Kun pesukoneemme hajosi, se johtui "painavista" kestovaipoista joita pesimme siellä jne... Työnantajani ongelmat eivät äitini mielestä olleet todellisia. Äitini mielestä "muut" kyllä tietävät mihin suuntaan yritys on menossa, mutta minulle sitä ei kerrota koska olen vain minä. Todellisuudessa olin yrityksessä merkittävässä asemassa ja osallistuin mm johtoryhmän kokouksiin. Äitini mielestä niissä ei puhuttu tärkeistä asioista, koska minä olin paikalla.

Se hyvä puoli tässä on ollut, että osaan katsoa asioita aina myös muiden näkökulmasta. Huono puoli on se, että äitini inhoaa minua kun en suostu ajattelemaan että olen kaikista huonoin ja tietämättömin ihminen koko maailmassa tai pyri miellyttämään kaikkia vastaantulijoita 24/7.

[/quote]

Voisi olla suoraan minun tekstiäni! "Kyllä äiti tietää!"

-16 v. tyttö

[quote author="Vierailija" time="11.05.2014 klo 03:43"]

Minäkin olen huomannut että tuollaiset piirteet helposti "periytyvät"... Mutta kai se on jo jotain edistystä että huomaa toimivansa kuin äitinsä, ja tajuaa tekevänsä väärin? Minulla käy oikeastaan nykyään vain sääliksi äitini, joka ei mielestään ikinä tee mitään väärää. Hän on minulle aina ylpeillyt kasvatusmetodeillaan:

- Jos lapsi/vauva itkee niin kyllä se kohta rauhoittuu kun vaan jätetään huomiotta.

- Lapsille tulee puhua samalla lailla kuin aikuisillekin, ei mitään turhia höpötyksiä eikä varsinkaan lässytystä. Jos lapsi puhuu lapsenomaisesti, siitä tulee huomauttaa. Kaikkien pitäisi taaperoikäisestä alkaen puhua kuin aikuisten.

- Lapsen ujous on äidille hirveä häpeä. Häpäisemällä lapsi karaistuu. Lapsuuden ujoudesta kannattaa muistutella vielä lapsen ollessa aikuinen, ettei vaan unohtuisi kuinka paljon äitiä hävetti.

-Lapsen koulu-/työmenestys on äidin hyvien geenien ansiota. Lapsi on tietenkin hyvä koulussa, mutta ei koskaan yllä samaan kuin äitinsä. 70-luvun ylioppilastulokset ovat suoraan verrattavissa 2000-luvun tuloksiin.

Olen koko ikäni saanut kuulla tällaisia satuja, joissa äiti on marttyyrinä keskipisteessä kärsimässä kelvottomasta jälkikasvustaan. Lasten isäkin on täysin hyödytön. Sitä en ole koskaan saanut selville, että miten maailman täydellisin ihminen on erehtynyt naimisiin ja tekemään lapsia niin kehnon miehen kanssa. Ovat edelleen naimisissa, tärkeintä on että ulkopuolisille kulissit näyttävät täydellisiltä.

Oma elämäni helpottui huomattavasti kun käsitin miten normaalit äidit kohtelevat lapsiaan. Tunsin vihaa ja pettymystä äitiä kohtaan, mutta nykyään vain sääliä.

[/quote]

Taitaa sankarimarttyyri olla yhdessä kohtaa oikeassa silti. Jostain luin justiin, että 70-luvulla ylioppilaiden taso oli korkein. Mitä jos järjestäisit pienen seremoniatilaisuuden, jossa juhlisit sitä, että todistettavasti äiti on kerran ollut oikeassakin. Samalla sitten puhallat kaiken sen puppujuttujen laskeuman hartioilta pois, ravistat niitä vielä kerran ja käyt vielä puhdistavassa suihkussa. Toistat sitten kerran vuodessa puhdistautumisen muistojuhlan, ja putsaat uudet karstat. Suomalaisilta taitaa puuttua omien rituaalien rakentamisen perinne, sen kehittäminen voisi auttaa.

Omassa äidissäni on hassusti puolet tästä piirteistöstä nähtävissä. Se tietty valmius raadella toisen näkemykset ja tekemiset ei meillä liity tietoiseen alaspainamiseen ja vaatimattomuuskoulutukseen, vaan äitini on kasvatettu 40-luvulla käsittämättömän vapaasti, koska isoäitini päätti kasvattaa tytöstä herraa, kun oli tarpeekseen nähnyt orjan osaa.Itse kasvoin 60-luvulla vielä vapaammin, vaikkakin välillä tuli juostua pahki piikkilankarajoihin, joiden olemassaoloa ei tiennyt. Olen jopa kokenut jotenkin virkistävänä sen ruokottoman suorasukaisen ilmaisutason, koska en ole koskaan ottanut sitä todesta - sen verran satunnaisesti sitä on alun perin kuullut, että se on kuulostanut aivan vieraalta. Jossain vaiheessa, kun äidillä alkoi herrapolku nousta pystyyn, alkoi mielenterveys horjahdella, ja paholaisenmylly alkoi jauhaa useammin. Silloin olin sille jo oikeastaan täysin immuuni ja osasin sammuttaa sen.

Sitten katsoin ihmeissäni minisarjaa, jossa Pirkka-Pekka Petelius esitti terapeuttia, jonka äitinä Ritva Oksanen rääpi poikaansa aivan samalla nuotilla ja ilkeysasteella kuin jonka äitini välillä päästi irti. Katsoin sitä suorastaan onnellisena, että tämäkin katoava kulttuuripiirre on saatu noin hienosti talteen. Sitten vain olin ihmeissäni, kun se sarja päättyi hirveään väkivaltaan ja äidin myrkyllisyys oli sen lähde. Aloin miettiä äitini perintöä uudelleen.

Sittemmin olen itsekin kaatunut naamalleni omalla polullani, ja masentuneimmillani huomaan, että paskanpuhumisosasto minunkin päästäni löytyy, ja alkaa sisäinen myrkynkylvö, johon ainoa toimiva ase on vastaiva. "Voi helvetti sua onnetonta" johtaa vastakommenttiin "juu ja pelsepuupi ja seittemän pikkupirua kans".

Kai se sama kylvökone on näillä kaikilla myrkkyäideillä päässä, ja kun lapsi ei ole itsestä erillinen persoona vaan minän jatke, ei ole mitään pidäkkeitä jakaa sitä sisäistä oppia suoraan. Lapsen loistavuus on äidin erinomaisuutta, lapsen huonot puolet saavat saman kohtelun kuin omat viat ilman sääliä, eikä tuollainen sulautuja taida tajuta välttämättä missään vaiheessa olevansa luomassa uutta ihmistä, joka tarvitsisi hyvät eväät ja hienotunteista etäisyyttä kasvaakseen isoksi.

Lisäksi mietin sitä jatkuvaa vian hakemista ja suorastaan kompensaation hakua, jossa kaikki lapsen väitteet käännetään päälleen. Varmasti siinä on kateutta, mutta toisaalta tulee mieleen sellainen alkuperäiskansatouhu, jossa torjutaan pahaa esittämällä, ettei mikään ole hyvin, jottei kateellinen kohtalo sitä ryöstä. Ja sitten yksi miete: kun mitätöi lapsen mielipiteet ja haaveet, yrittää estää sitä kasvamasta erilliseksi yksilöksi, joka katsoo pahalla silmällä äitiä ja arvostelee, näkee vialliseksi ja hylkää. Oma äitini pitää minua isoäitini reinkarnaationa ja jotenkin on aina kohdellut minua sen mukaisesti, ikään kuin olisin haavoittumaton jättiläinen ja hän se pieni rusina. Miksi rusina pelkäisi loukkaavansa jättiläistä, joka ei edes voi kuulla niin pientä pihinää? Paras yritys anteeksipyynnöksi äitini suusta: mitä SÄ nyt siitä välität, mitä tämmöinen vanha ämmä sanoo.

Koko palsta on vastakota äitienpäiväihanneäiti idealismille. Jos ketä tahansa ihmistä peilataan ihanneihmiseen häntä ei yksinkertaisesti voi olla olemassa.  Jokainen ihminen on oman kulttuurinsa ja oman aikakutensa luomus. Juuri sen vuoksi kaikissa kirjoituksissa näkee myös piirteitä omista vanhemmistaan. Vanhempia raastaa juuri se että he tahtomattaan siirtävät omat "huonot" tottumuksensa, kuten puheen lipsumisen sanoiksi ennen ajatusta, tapansa jälikipolville.  Ympäristö ja tapakasvatus tulee myös siitä elinpiiristä missä olemme kodin ulkopuolella. Sanoista sairastunut ja säikähtänyt sydän haavoittuu sellaisestakin mitä ei ole haavoitavaksi tarkoitettu. Ennen ylpistymistä pidettiin kaikkein suurimpana syntinä niin että siitä aina välttämättä seurasi rangaistus. Laajimmillaan se käsitti aivan kaiken mitä ihminen on joten koko ihmisen minuus on kutistettava olemattomiin ettei "jumala" rankaisisi. On oltava elossa mutta piilossa "jumalalta" ja tämän piiloleikin vuoksi joku ihminen yltyy jo ennakkoon rankaisemaan itseään  teoista joita ei ole tehnyt tai edes ajatellut tekevänsä. Nämä ihmiset eivät koskaan oikeasti usko anteeksiantoon eivätkä armoon. Kun epäonnistumiset ja kaikenlainen epäuskottavakin epäonni kasautuu  jatkumoksi joko sattumalta tai valinnan tuloksena, he ovat juuri sitä mihin heidät on valmennettu, rangaistettavia ihmisiä. Tästä voimme päätellä että ihmisen rangasituksenalainen elämä olisi heille portti taivaaseen, mutta onko se? eiväthän pahat ihmiset pääse taivaaseen ja onneton ihminen on paha ihminen. Hyvät ihmiset ovat onnellisia koska ovat tyytyväisiä elämäänsä olosuhteisiin katsomatta! Näin kulttuuri, uskonto ja kasvatus tekevät ihmisestä oman aikakautensa orjan. Ennen ihmisen elinpiiri oli enemmän paikallinen ja ihminen alistettiin oman kultturinsa tuoteeksi. Kiltein ja alistuvin lapsi joutui "ankarimman" kasvatuksen kohteeksi. Vanhemmat kammoksuvat lapsessaan juuri niitä piirteitä joita ovat itsessään omaehtoisella kurituksella niittäneet.  Omia vanhempiaankin voi ymmärtää kun mitoittaa heidät heidän oman aikakautensa tuotteeksi. Mutta ei koskaan pidä mennä siihen että ei kunnioita vanhempiaan ihmisenä olivat he kuinka vanhoja tai "ongelmallisia" tahansa. Heidänkin ongelmansa voivat olla ympäristöstä ei heistä itsestään johtuvia. 

Mitätöinti. Kysymyksessä on toisen ihmisen mityätöinti, toisen ihmisen sisäisten kokemusten nollaamininen. Invalidation. Mutta mikä on mitätöinnin vastakohta? Toisen ihmisen sisäisen kokemuksen vahvistaminen? 

peachsweet kirjoitti:

Mitätöinti. Kysymyksessä on toisen ihmisen mityätöinti, toisen ihmisen sisäisten kokemusten nollaamininen. Invalidation. Mutta mikä on mitätöinnin vastakohta? Toisen ihmisen sisäisen kokemuksen vahvistaminen? 

Mitätöinnin vastakohtia on mm.kuuleminen, huomioiminen, vakavasti ottaminen, kerrottuun reagoiminen. Ja myötätunto sekä myötäilo. Toisen tunnetilan ja asioiden ignooraaminen ja sivuuttaminen pahinta henkistä väkivaltaa.

Minusta ei ole mihinkään.

Kiitos narsistisen kasvuympäristöni, joka oli mielipuolisten tuhoamisviettien luvattu maa.

Kokonainen perhekunta tuhosi itsetuntoni niin perusteellisesti että muistelen ajatelleeni jo ala-aste ikäisenä, miten muut osaavat ja tietävät kaikkea ja miten kaikista muista tulee isoina vaikka mitä, ja minun tulevaisuuteni toivo oli täysin sumentunut.

Enkä ihan väärässä ollutkaan.

Nyt, pian keski-ikäisenä löydän itseni kaikkien elämäni nöyryyttävien paskakokemusteni jälkeen siitä, että en tosiaan osaa mitään.

Monille lause "en osaa mitään" tarkoittaa jotain erityisosaamista, kuten taidetta, tiedettä, matemaattista neroutta tms.

Mutta en nyt puhu niistä, vaan oikeasti osaamattomuudesta ja pärjäämättömyydestä.

En pysty elättämään itseäni, perus elämänhallinta taitoni ovat täysin hukassa. En pärjää aikuisena aikuisten maailmassa.

En pysty solmimaan terveitä ihmissuhteita.

Puoliso kyllä on, jota ilman olisin jo varmasti kuollut, mutta hänelle taidan olla itsestäänselvyys. Ja miksen olisi, kun pidän hänestä parempaa huolta kuin itsestäni. Hänen itsetuntonsa on noussut ylemmäs siitä mitä se oli tutustuessamme, mutta omani on laskenut vuosien kuluessa jo pohjan alapuolelle. Hän ei ole minua kohtaan paha, mutta tunnen olevani näkymätön ja yksin, yhdentekevä. Hän ei myönnä, mutta tiedän että hän pitää minua yksinkertaisena, niin kuin yleensäkin ihmiset ovat pitäneet. Liian kilteille ja kivoille käy niin, että lopulta kukaan ei arvosta, tai sitten yksinkertaisesti vaan olen yksinkertainen.

Lapsuus- ja nuoruusaikojen jatkuva mollaaminen, vähätteleminen ja mitätöiminen on tehneet pohjatyönsä ja nyt olen täynnä vihaa itseäni kohtaan, koska sama paska vaan jatkuu ja jatkuu uusien ja uusien ihmisten toimesta, enkä kykene mitenkään muuten pysäyttämään sitä kierrettä kuin eristäytymällä muista ihmisistä.

Joulu lähestyy, ja minua ahdistaa. Taas yhden illan vuodessa istumme saman juhlapöydän ääressä, muka maailman rakkaimpina toisillemme.. Ja uuden vuoden raketit katson taas yksin....