Toisen ihmisen havaintojen/tulkinnan/tunteiden jatkuva mitätöinti

Mulla on kolme lasta ja mäkin olen saanut, useiden "lapsenkasvatusvinkkien" ohella tuon neuvon, että lasta ei saa kehua, ylpistyy. Olen myös itse kuullut, saatuani hyvän työpaikan, äiteeltä paheksuvan "ootpas nyt ylpee"-kommentin. Se oli äidin kiitos eli lyttäys. Ikinä en ole ollut tarpeeksi hyvä. Tästä ja monesta muusta jutusta johtuen mun itsetunto onkin jäänyt melkoisen horjuvaksi, ja masennus on seurannut läpi elämän.



Kuvioon kuuluu lapsen tunteiden mitätöinti ja ohitus ja vaikkapa huolien ja sylin kaipuun ohitus, etäisyys: keskustelemattomuus, koskettamattomuus, kehumattomuus. Lyttäys, omillaan pärjääminen jne.



Lapsiani äitini ei siis saa hoitaa. Ja kuten edellinen kirjoittaja, omille lapsilleni tarjoan jotain ihan muuta, sitä mitä paitsi itse olen jäänyt. Rakkautta, lämpöä, hyväksyntää ja huolenpitoa.

Minulla on samanlainen.

Minulle tapahtuvilla asioilla ei ole mitään merkitystä, ne ovat täysin vähäpätöisiä.

Toisaalta äitini on myös taitava mykkäkoululainen ja manipuloija. Hän "ei halua riidellä", mutta voi pitää kaksikin viikkoa mykkäkoulua saadakseen tahtonsa perille. Hän saattoi saada tärinäkohtauksia huomiota saadakseen, mutta heti kun oltiin tosissaan soittamassa ambulanssi, hän sinkaisikin ylös: "Ei mua mikään vaivaa".

Yleensä otan aina etäisyyttä, kun alkaa tuolta kuulostaa. Ei vaan jaksa.

Yhdellä sanalla jos pitäisi koko soppaa kuvata, se on "torjunta".



Niin kuin äiti on minua kiitellyt, saman annan nyt hänelle takaisin: kiitos äiti kaikesta siitä tuskasta jonka matkaeväikseni lapsuudessa annoit. Isälle sama.

nyt tekee lastenlapsille samaa.



Ei ole kauaakaan, kun huomautti yhden lapseni ylipainosta. No, mammahan on juuri se, joka raahaa meille karkkia ja muita herkkuja!



Itse pyrin ruokkimaan lapset terveellisesti enkä osta herkkuja enää juuri ollenkaan juuri siitä syystä että olen itsekin pannut merkille tuon pienen pyöreyden ja mamman herkkujentuputtamisen.



Eli karkkia tuodaan mutta sitä ei saisi syödä ettei liho? Vai mikäköhän logiikka tässä oli taustalla?

Tuttua lapsuudenperheestä, eroni yksi syy myös.. eli tuttua avioliitossa. Erittäin hankala juttu; jos lapsena koko ajan tulee mitätöidyksi, ei opi arvostamaan itseään, ei tunteitaan, ei ajatuksiaan; oppii että on 100% väärässä, huono, arvoton. Oppii että muut on oikeassa ja joku tietää paremmin, eli oppii miellyttämään ja hakemaan hyväksyntää. Ja MENETTÄÄ ITSENSÄ. Ei sen vähäisempi juttu. Mä olen jo kauan ajatellut että kaikilla on ongelmia joo; mutta on ihan eri asia jos on MINÄ jolla niitä ongelmia on kuin että ongelmat juontavat siitä ettei minää ole, se on kadonnut. Silloin pienikin ongelma on eloonjäämiskysymys ja kauhun paikka. Eli kaikenlainen lapsuudenaikainen kohtaamattomuus ja mitätöinti rikkoo ihmistä, ikäänkuin varastaa palasia niin että hyvässä lykyssä siitä sisäisestä maailmasta ei jää jäljelle mitään, vain kuoret. Ja henki, joka yrittää kaikin voimin pitää kuoria pystyssä ja oppia muiden esimerkistä miten kuuluu ole. ja näin jää myös koko oma elämä elämättä. Iloinen uutinen on se, että oikeanlaisella terapialla vauriot saa korjattua aikankin johonkin pisteeseen, vaikka tie on pitkä.. Tämän asian ymmärtämättömyys näkyy täälläkin usein; kun joku, jolla on ne minävauriot kertoo ongelmastaan ja hänelle vastaa ihminen jolla ei ole minä-tason ongelmia- eli hänen käsityksensä ongelmien ratkaisusta ei tavoita kysyjän ongelman syvyyttä. Ihminen jolla se minä on- ei voi ymmärtää mitä tarkoittaa kun se puuttuu. tai on hyvin rikki.

meillä isä arvostelee mun painon suoraan: "ootpas kyllä lihonut, ootko varma ettet oo raskaana" ja äiti epäsuoraan, just silleen vaika että tarjoaa suklaata ja kun ollaan sitä syömässä, niin "suklaan syöntiä pitäisi kyllä rajoittaa, ettei tule painoa". raivostuttavaa, paitsi että edelleen alistun siihen hiljaa, mikä on sekin raivostuttavaa. Isäni arvostelee myös lapseni ulkonäköä, siihen puutun. Onkohan se arvostelu heille jotenkin rakkaudellista vai mikä siihen ajaa.

Mäkään en yhtään tajunnu ongelmiani, ennenkuin tapasin terveempiä ihmisiä (sellasia joille rakkaus/läheisyys ei ole ongelma) ja aloin verrata itteeni, ihmetellä, miettiä syitä, lukea. Olen alkanu tajuta ja varsinkin alkanu uskaltaa myöntää, että mun lapsuus ei ollu normaali, mistä sitä normaalin tietäisi kun ei ole muuta kokenut. Hirvee kaipuu vaan on aina ollut että joku kuulisi ja hyväksyis, pitäis kiinni ja että kuolemanpelko joskus loppuis.

Kaikki tunteeni, ajatukseni ja huomioni ovat aina olleet vääriä. Äidin kanssa tulee toimeen vain jos hänelle ei puhu mitään, myötäilee vain hänen juttujaan.



Lapsuuden kevät-kärsimykset muistan vieläkin. Meillä lasten piti käyttää talvivaatteita (pipo, rukkaset, toppatakki- ja housut, talvikengät) vappuun asti. Vasta vapun jälkeen sai keventää vaatetusta jos äidin mielestä maa ei enää ollut liian kylmä.

Ei auttanut vaikka kuinka valitin kärsiväni kuumuudesta. "Sinusta vaan tuntuu siltä, oikeasti täällä on kylmä". (tämä vain yksi esimerkki, mutta ihan joka asian kanssa oli samanlaista).



Lisäksi äitini "kannusti" minua sanomalla "ei sinun kannata yrittää, et sinä kuitenkaan osaa". Ihan tavallisista kotiläksyistä saattoi näin sanoa. Kovin kiva kommentti ei ollut sekään kun äitini minulle sanoi "en olisi ikinä uskonut että sinä opit lukemaan". En ollut koskaan mikään erityislapsi, vaan ihan tavallinen ja opettajan (ja mensan testien) mielestä keskivertoa älykkäämpi.



Yrittää samoja juttuja minun lapsilleni, mutta kiellän aina hyvin nopeasti. Silloin saan kuulla olevani huumorintajuton ja huono kannustaja.

ja tosiaan toisinpäin myös, terveet, suht kokonaiset ihmiset ei voi ollenkaan ymmärtää hajallisen ihmisen kokemusmaailmaa! se on heille jotain tosi kummallista ja käsittämätöntä, hajallaan olevalle se taas on sitä normaalia olotilaa.

Mikähän siinä on tastalla, kun äiti ei salli lapselleen omaa Tahtoa? ja oikeutta omiin mielipiteisiin ja kokemuksiin? Mistä se tulee ja miksi?

Tuttua lapsuudenperheestä, eroni yksi syy myös.. eli tuttua avioliitossa. Erittäin hankala juttu; jos lapsena koko ajan tulee mitätöidyksi, ei opi arvostamaan itseään, ei tunteitaan, ei ajatuksiaan; oppii että on 100% väärässä, huono, arvoton. Oppii että muut on oikeassa ja joku tietää paremmin, eli oppii miellyttämään ja hakemaan hyväksyntää. Ja MENETTÄÄ ITSENSÄ. Ei sen vähäisempi juttu. Mä olen jo kauan ajatellut että kaikilla on ongelmia joo; mutta on ihan eri asia jos on MINÄ jolla niitä ongelmia on kuin että ongelmat juontavat siitä ettei minää ole, se on kadonnut. Silloin pienikin ongelma on eloonjäämiskysymys ja kauhun paikka. Eli kaikenlainen lapsuudenaikainen kohtaamattomuus ja mitätöinti rikkoo ihmistä, ikäänkuin varastaa palasia niin että hyvässä lykyssä siitä sisäisestä maailmasta ei jää jäljelle mitään, vain kuoret. Ja henki, joka yrittää kaikin voimin pitää kuoria pystyssä ja oppia muiden esimerkistä miten kuuluu ole. ja näin jää myös koko oma elämä elämättä. Iloinen uutinen on se, että oikeanlaisella terapialla vauriot saa korjattua aikankin johonkin pisteeseen, vaikka tie on pitkä.. Tämän asian ymmärtämättömyys näkyy täälläkin usein; kun joku, jolla on ne minävauriot kertoo ongelmastaan ja hänelle vastaa ihminen jolla ei ole minä-tason ongelmia- eli hänen käsityksensä ongelmien ratkaisusta ei tavoita kysyjän ongelman syvyyttä. Ihminen jolla se minä on- ei voi ymmärtää mitä tarkoittaa kun se puuttuu. tai on hyvin rikki.

Mikähän siinä on tastalla, kun äiti ei salli lapselleen omaa Tahtoa? ja oikeutta omiin mielipiteisiin ja kokemuksiin? Mistä se tulee ja miksi?

äiti itse on kasvatettu samalla tavalla. Ja jokainen meistä kasvattaa lapsiaan samalla tavalla kuin meitä on kasvatettu - ellei tiedosta omia toimintamallejaan.

Minunkin äitini mitätöi minut. Negatiiviset tunteet saatetaan mitätöidä sanomalla "et voi tuntea noin". Hän saattaa kuunnella minua, mutta ei kuule. Omaa tahtoa tai mielipiteitä mulla ei ole. Olen ihan alistunut ja uupunut koko hommaan. Arvosteluun ja jyräämiseen myös.



Olen ollut masentunut koko ikäni. Nyt toipumassa.



Äitini saa nähdä lapsiani, mutta ei hoitaa.

joten tiedän aika hyvin, mitä tarkoitat. Äitini on vanhan kansan ihminen, jonka periaatteena on ettei lasta saa kehua, koska se menee siitä pilalle tai ylpisty. Sain koulussa kymppejä, mutta sitä pidettiin itsestään selvänä ja tietysti äidin geeneistä johtuvana. 170-senttisenä ja 58-kiloisena olin läski enkä minkään näköinen. Eikä mitään sellaista saavutusta, ettei äiti olisi tehnyt paremmin. Äiti on raatanut metsätöissä, äiti joutui hiihtämään kumisaappaissa ja voitti silti kylän mestaruuden, äiti hyppäsi ladon katolta ja katkaisi suksensa. Hyvä ettei karhun kanssa paininut. Muistan yhdenkin kerran, kun olin lähdössä poikakaverin kanssa ulos ja hymyilin eteisen peilikuvalle, kun olin mielestäni erityisen hyvin onnistunut hiusten, meikin ja vaatevalinnan kanssa. Ja mitä sanoi äiti lähtöterveisiksi? "Muista sitten ette luule itsestäsi liikoja, ei se sua kuitenkaan kauaa katsele".

halaus sinulle

ja siitä miten se on vaikuttanut minuun.



Hän vei tämän todella pitkälle. Olin koulun kuorossa ja kun tämä selvisi isälleni hän nauroi ja totesi "mutta ethän sä osaa edes laulaa!". Ihan hyvin meni soolot ja duetot juhlissa siitä huolimatta...



Samoin voitin jonkun maalauskilpailun. Isä sanoi näyttelytyöstäni: "Et sä tota tehnyt" (hän sanoo noin muuten vieläkin töistäni vaikka olen aikuinen nainen ja tienannut niillä rahaakin).



Oikeista virheistä sakotettiin maksimin kautta ja nöyryytettiin vielä jälkikäteen. Nöyryytetään edelleen jos erehdyn hänen seuraansa etenkin muiden ihmisten läsnäollessa.



Opin valehtelemaan kaikki tekemiseni ja menemiseni jotta hänen naljailunsa osuisi näihin valheisiin eikä minuun ja oikeisiin tekemisiini. Teen sitä vieläkin.

Aikalailla samat mietteet tääl. Minäkin olen ollut ylikiltti. Nyttemmin, mielipiteeni, tunnemaailmani jne. mitätöivä äiti raivostuttaa. Se mikä auttaa on vetäytyä etäämmälle. Ja soittaessa puhua hälle säästä ja "tyhjistä asioista", omia asioitani en anna hälle enää arvosteltaviksi.



Tavataan silloin tällöin ja olen valmistautunut siihen että mummi ei kovin paljon huomaa ja leikitä lastenlastaan, silloin en pety kerta toisen jälkeen kun tiedän mitä odottaa.



On tehnyt hyvää ottaa pesäero tästä toisaalta tunteiltaan etäisestä, toisaalta päällekäyvän kontrolloivasta hahmosta. Helpotuksen huokaus.

mut mun äiti on juuri tällainen!



Pahinta on kun, huomaan itsekin harrastavan tätä lasteni kanssa :( Onneksi edes tiedostan tämän.



Lisäksi olen huomannut, että vähättelen itse itseäni. Nauran sellaisille asioille, joille oikeasti pitäisi itkeä. Olen kehittänyt ironisesta ja sarkastisesta huumorintajusta jonkinlaisen defenssin. Huomasin myös, että siskoni tekee samaa, pitäisi kysästä häneltä, että onko hän huomannut sen myös...

anoppini on tuollainen. Olen ihmetellyt, miksi hänen kanssaan on NIIN työlästä olla. Pikkuasiat menevät ihme väännöksi. Jos kerron jonkun positiivisen asian perheestämme, hän saa sen kuin ihmeen kaupalla kääntymään negatiiviseksi. Jopa lapsen hyvän koulumenestyksen. Lisäksi hän löytää meidän tavallisesta arjestamme yllin kyllin siunailtavaa & päiviteltävää. Lapsen korvatulehdus on kurjuukisen kurjuus, paras olla mainitsematta mummolle.



Aina pitää miettiä, mitkä olisivat sellaisia keskustelunaiheita, joista ei vääntöä tule. Mä olen hänelle varmaan hiukan ongelmallinen henkilö, koska en lähde mukaan näihin ja suhtaudun asioihin optimistisesti.

Lisään vielä että erittäin tuttua ja uuvuttavaa on ollut tuo että teenpä niin tai näin niin äidille ei mikään kelpaa! Onneksi ymmärsin lopettaa jo vuosia sitten (turhan) hyväksynnän haennan häneltä, ja nyt lopetan syvällisemmistä asioistani puhumisen koska hän nekin asiat tyrmää. Jotenkin kai ajattelin että äiti voisi muuttua jos pystyisin jakamaan vihdoin aikuisiällä syvällisemmin asioita hänen kanssaan, mutta ei se luonnistu. Tuntuu oikeastaan hurjalle että näin kauan edes jaksoin yrittää. Ehkä yritin hakea häneltä epätoivoisesti empatiaa, ja sehän on kokemukseni mukaan mahdottomuus.