Taas on koti-ikävä hiipinyt puseroon

1½ vuotta sitten muutimme toiselle paikkakunnalle noin 500 km:n päähän. Matkan vuoksi tulee harvoin käytyä kotipaikkakunnalla ja siksi varmaan kaipuu on välillä kova. Nytkin olemme viimeksi käyneet heinäkuussa eikä tiedossa ole pidempiä yhteisiä vapaita, jolloin olisi mahdollista lähteä käymään kotipuolessa. Ikävä tuttuja ihmisiä ja ympäristöä, vilkkaampaa miljöötä ja enempää säpinää. Ja murrosikäiselle lapselleni kotipaikkakunnalla on enemmän vaihtoehtoja jatko-opintojen suhteen.



Taas toisaalta täälläkin alkaa elämä rakentua yhä enemmän. Viihdyn oikeasti työssäni todella hyvin ja olen löytänyt kiinnostavan ja mukavan harrastuksen, joka myös sitoo jo vähän tänne. Kuitenkin koti-ikävä jää varmasti ainaiseksi, jos tänne jään.



Muutin, koska olin lopen kyllästynyt työttömyyteeni. Kotipaikkakunnalla ei oikeasti ole ollut minulle oikein mitään töitä 15 vuoteen. Nyt olenkin ollut työelämässä koko tämän 1½ vuotta ja juuri sain vakituisen työpaikan, viran. Ja mietin paluumuuttoa!



Olen alkanut taas kytätä edes 3 kuukauden pituisen sijaisuuksia tai kesätyötä, jotta voisin muuttaa ilman karenssin pelkoa. Karenssiin minulla ei kyllä olisi varaa. Toinen vaihtoehto olisi opiskelijaksi alkaminen, vaikkei se oikeastaan hirveästi kiinnostaisi. Työttömänäkin tuolla pärjää taloudellisesti ihan ok, täällä asuminen, elintarvikkeet ja kaikki muu eläminen on kalliimpaa, jonka vuoksi pieni palkka tuntuu todella pieneltä.



Enpä tiedä. Elämä on joskus hankalaa.