G: vanhempiesi (kasvatus)mokat

Parisuhdeongelmien käsittely lasten kanssa.

Tämä meilläkin. Isä tilitti minulle äidin ja hänen välisiä ongelmia siitä asti, kun olin n.10vuotias. Syy: "kun pakkohan näistä ikävistä asioista on jollekin puhua ja kun mä en tänne meidän kotiin voi kavereitani kutsua, kun äitis on niin vittumainen.."

Pai vuotta myöhemmin sain olla olkapäänä, koska vanhempieni seksielämä oli kuollut ja isä siitä kärsi.. pitihän siitäkin tietenkin jollekin puhua..:/

-isä hakkasi äitiä ja perheen esikoista, poikaa



-perheen nuorinta lellittiin ja minä ja isoveli

ei oltu mitään



-urheiluharrastukseen pakottaminen, vanhemmat eivä kuitenkaan itse kuljettaneet meitä joka viikonloppuisiin kilpailuihin, vaan kuljettiin aina muiden mukana. Harrastukseen ei muutenkaan osallisttu. Esim. talvipakkasilla minut ja isoveljeni jätettiin tunniksi ( oltiin alle 10-vuotiaita) pururadalle hiihtämään, kun itse menivät kylään kuopuksen kanssa. Ilmeisiesti oli tarkoitus saada meidät vaan pois tieltä.



- Joka viikonloppuien kännääminen.



-Kuopuksen hoito ulkoistettiin liiaksi minulle.

Nolaamalla ja karaisemalla kasvattaminen. Isän juominen ja äidin vetäytyminen ja mököttäminen. Lapset kuuntelivat sekavan isän selitystä milloin mistäkin elämän tragediasta.

Isäni mokat alkoholismi ja väkivalta, takaraivonikin aukesi erään kerran ja muistan kuinka äiti vei minut suihkun alle ja huuhteli päästäni solkenaan valuvaa verta.

Sitä en muista pitikö lähteä lääkäriin ja tikata.

Erosivat kun olin 9v.



Äitini puolelta tietynlainen tunnekylmyys, eron jälkeen, ja varsinkin psyykkinen väkivalta, elin ns varpaillaan ja yritin miellyttää joka ikinen päivä ja jätin mm huonot koenrot keittiön pöydälle anteeksiantoa anelevan viestin kanssa ennenkuin lähdin kouluun ja sepelko mitä tunsin niinä päivinä koulusta kotiin tullessani tuntuu vieläkin vatsan pohjassa:/

Erään kerran sain myös kunnon fyysisisen kurituksen äidiltäni, hän mätki minua kunnes kaaduin lattialle ja sitten potki ja löi hengarilla.



Siinäpä jotakin.

ja mulla oli joku aikamoisen paha sosiaalisten tilanteiden pelko parikymppiseksi asti, äidiltäni olin sen "oppinut".



Äidilläni oli/on omat traumat, jonka vuoksi hän pelkäsi ihmisiä, pelkäsi kodista poistumista, pelkäsi puhelimessa puhumista, vanhempainiltoja, joulujuhlia, puhui aina kuinka pelkää ja inhoaa niitä ja kuinka ihmiset ovat ilkeitä ja yrittävät aina satuttaa ja loukata.



Tästä syystä siis aina kun mentiin johonkin, äiti lykkäsi peloissaan minut ensimmäisenä ja "lymyili selkäni takana" (pienestä pitäen) ja koska äiti pelkäsi ja aistin sen, ja mut tyrkättiin aina ekana joka paikkaan, vaikka itse olin pieni ja tukea vailla ja äidin pelko sai minut pelkäämään entistä enemmän, koin minäkin kaikki ihmisten parissa olemiset, juhliinmenot yms. kauhun paikoiksi. Parikymppiseksi asti olin esim. aivan paniikissa jo siitä, jos jossain juhlissa joku sukulainen kysyi multa jotain (ihan vaan vaikka että mitäs sulle kuuluu) ja multa odotettiin vastausta, menin ihan lukkoon.



Yritin aina hoitaa kaikki omat asiani itse (sellaisetkin mitkä kuuluisivat aikuiselle), koska tiesin että äitini olisi ollut ihan paniikissa, jos hän olisi joutunut hoitamaan asioitani. Itsekin olin paniikissa, mutta äitiini en vaan luottanut joten oli pakko hoitaa omat asiat vaikka kuinka pelotti.



Pikkuhiljaa ymmärsin, etteivät ihmiset tahdokaan ensisijaisesti toisilleen pahaa, eikä ole mitään pelättävää. Nykyään olen päässyt peloistani eivätkä ne haittaa elämääni.



Lapsilleni yritän olla turvallinen aikuinen, ettei heidän tarvitse kokea joutuvansa suojelemaan omia vanhempiaan vaan että he voivat turvautua minuun, eikä toisinpäin.



Muitakin "kasvatusmokia" on, minuakin on kuritettu fyysisesti, isä ei ollut koskaan kotona, äiti purki parisuhdehuoliaan mulle jo kun olin alle 10-vuotias yms.



Toisaalta, koen että olen varmaan noiden lapsuudenjuttujen vuoksi kelannut niin paljon elämääni ja ylipäätään kaikkia asioita, että olen sen ansiosta mielestäni hyvin vastuuntuntoinen, tunneälyni on kehittynyt ja toisaalta osaan ottaa asiat myös rennosti, siihen olen oppinut.

Ensinnäkin lasten liika leimaaminen. Meitä oli neljä sisarusta: kiltti vanhin, älykäs toinen, iloinen kolmas ja ujo neljäs. Itse olin se kakkonen, ensisijaisesti älykäs ja toissijaisesti rohkea, itsenäinen ja -päinen sekä temperamenttinen. Mulla kesti 20 v päästä roolistani eroon. Kun tapasin mieheni ihmettelin kovasti, kun hän kuvasi minua herkäksi, empaattiseksi ja huumorintajuiseksi. Minustako hän puhui? Sittemmin olen oppinut, että en ole yhtä kuin äo:ni. Joka sekään ei liene niin korkea, kun kesti näin kauan tajuta ;-D

Vaativuus. Mikään ei koskaan ollut riittävän hyvää. Jos sai kokeesta 10- kysyttiin miksi se miinus. Aikuisena taistelen perfektionismia vastaan.

Tunnekylmyys. Tätä ei tarvinne kommentoida.

Lasten vertaileminen. Menee vähän samaan luokkaan tuon ykkösen kanssa.

Huumorintajuttomuus, ilottomuus. Kotona oli aina ahdistava tunnelma, ei laskettu leikkiä, ei tehty mitään yhdessä. Aikuiset teki vain hyödyllisiä asioita.

Parisuhdeongelmien käsittely lasten kanssa.

Huonossa parisuhteessa jatkaminen lasten takia.

Väkivalta ja alkoholismi.

samoja, paitsi ei perfektionismia. Sen tilalla "ei sun kannata sitä tehdä, et sinä kuitenkaan osaa", "toiset osaa sen kuitenkin paremmin kuin sinä, anna heidän tehdä".

Esim. kun sain tehtyä koulutehtäväni, kommentti oli: "en olisi ikinä uskonut että sinä osaat" =o

Parisuhdeongelmistaan äitini avautui usein minulle; "en voi sietää isääsi, mutta lasten takia en ota eroa".

Isäni kuoli kun olin 10 v. Sen jälkeen äitini on säännöllisesti haukkunut isääni ja kaikkia hänen sukulaisiaan, myös niitä joita ei ole koskaan tavannut o_0

ja kannustusta mihinkään en koskaan saanut. Ainoa kannustuspuhe minkä sain omilta vanhemmiltani ennen ylioppilaskirjoituksia kuului näin: "nyt jos ne ei mee kerralla läpi niin syksyllä ei sitten enää mitään juhlia järjestellä."



Eikä tässä kaikki, meillähän oltiin viikonloppujuoppoja, oli lasten fyysistä kurittamista yms...löytyyhän noita sellaisia asioita mitä en omalle tyttärelle tee koskaan.

ja se jäljelle jäänyt ei kestänyt, oma huono olo vei huomion lapsesta, hän sitten lähti "lomalle ruotsiin" kun olin vähän päälle 2v. Se loma ei ole vielä loppunut, 34 vuotta tuosta aikaa.



Näitä virheitä en ainakaan ole toistanut!

Siis tunteista tai mistään vaikeista aiheista ei koskaan ole puhuttu. Myöskään kuukautisista, seksistä tai mistään ei koskaan puhuttu.

En ole myöskään koskaan nähnyt vanhempieni halaavan toisiaan eikä myöskään meitä lapsia paljon halailtu.



Lisäksi on jäänyt mieleen ne ainaiset riidat, kun lähdettiin lomalle. Äiti pakkasi hiki päässä kamoja yksin ja kun päästiin autoon, alkoi se ainainen tappelu. Äiti piti möskyä siitä, ettei saanut koskaan apua ja isäni ei reagoinut mitenkään. Kun äiti sitten riittävästi lämpeni, pyysi pysäyttämään auton, ja jäi autosta kävelemään. Se oli äidin tytölle kauhea tilanne, kunnen opin sen kaavan. Mutta kammottavaa se oli.



Vanhempani elävät edelleen yhdessä kohtuullisen onnellisina.

ei mullekaan puhuttu sanallakaan naiseksi kasvamisesta tms.

En edes yösiteitä kehdannut viedä roskikseen vaan keräsin niitä pussiin jonka sitten vein itse ulos asti roskikseen.

Kuukautiseni kun alkoivat ollessani 12v niin äiti iski sidepaketin kouraan ja snaoi "tästä eteenpäin ostat nuo itse". Ja niin tein.



-16-

muistaa, että ihmiset muistavat asioita eri tavalla. En tarkoita, etteikö vanhemmat tekisi virheitä kasvatuksessaan, mutta on faktaa, että esimerkiksi saman perheen sisarukset muistavat asioita lapsuudesta ihan eri tavalla.

Analyyttinen on syytä olla, mutta jättää silti päätöksissä hieman tilaa muistivirheille. Onhan tämäkin asia niin henkilökohtainen ja tunteita herättävä.

eri tavoin. Myös vanhempien erilaiset ahdistukset on imaistu itseen ihan eri tavoin. esikoinen kokee kaiken vanhempien uutuuden jännityksen ja ehkä ahdistuksenkin, jos taasen on monta lasta niin kuopusta ei ehkä enää jakseta. Myös vanhempien taloudellinen tilanne on erilainen esim lasten murrosiänaikoihin, jos on yli 5 vuottakin ikäeroa. vanhin lapsista ei ole saanut mitään maksullisia harrastuksia, nuorin saa ties mitä tanssituntia. Kun tähän liittää vanhempien paremman itsetuntemuksen, joka on syntynyt esikoisen avulla vanhempana, niin kyllä ne kokemukset ovat aivan erilaiset.

muistaa, että ihmiset muistavat asioita eri tavalla. En tarkoita, etteikö vanhemmat tekisi virheitä kasvatuksessaan, mutta on faktaa, että esimerkiksi saman perheen sisarukset muistavat asioita lapsuudesta ihan eri tavalla.

Analyyttinen on syytä olla, mutta jättää silti päätöksissä hieman tilaa muistivirheille. Onhan tämäkin asia niin henkilökohtainen ja tunteita herättävä.