onko 2 lasta todella näin raskasta?!

Kyllä äidillä on oikeus sanoa, että vituttaa ja ankarasti!

Mulla on kaveri, joka teki työelämän takia melko myöhään kaksi tenavaa. Eka tytär oli tosi riiviö, huuti, potki ja mekasti aina. Iskä oli poliisi ja aina töissä ja kuntosalilla. Esikoinen teki tihutöitä, kun äiti imetti kuopusta.

Molemmat nukkuivat keskessä parivuotessa, koska kumpikaan ei nukkunut ikinä. Parisuhde näivettyi ja ero tuli. Mutta en syyllistä. Jokainen jaksaa omien henkilökohtaisten valmiuksiensa rajoissa. Toinen jaksaa ne 12 lasta, toinen selviää hädintuskin yhdestäkään.

Mulla oli 3 vuotta ja 3 kk väli noilla kahdella. Ei enää vaippaikäistä esikoista. Esikoinen nukkui hyvin ja ei saanut mustasukkaisuusraivareita imetyksen takia. Ja kuopus oli vahinko ja sattui keskelle opiskeluaikaa! Esikoispoika auttoi monessa asiassa, vaikka olikin pieni. Leikitti helistimellä vauvaa, kun juoksin koiraa käyttämässä pissalla.

Jotenkin vain selvittiin ja tässä ollaan edelleen. Lisää en jaksaisi enää tehdä ja jouduin abortinkin teettämään myöhemmin.

Mulle ei tulisi mieleenkään tuomita ketään mistään ikäeroista. Meidän naisten tulisi pitää yhtä ja auttaa toisiamme. Mutta aina ollaan nokkimassa ja haukkumassa siskoa. En voi käsittää.

Aivan hirveää, miten naiset suhtautuvat toisiiinsa! Olemmeko tosiaan kaikessa toistemme kilpailijoita?

Meillä on kaksi poikaa ja kolmas tulossa.



Ei mielestäni ole ollut mitenkään rankkaa, normi arkea johon kuuluu paljon väkeä.



Olen itse aika lyhyt pinnaista sorttia, joten välillä hävettää että on niin hermona, mutta tunteiden ilmaisu autta omalta osaltaan jaksamaan.

Mitä sitä kruunuaan kiillottamaan, välillä vituttaa. Kaikkia.



Juttele vaikka naapuristosi muiden äitien kanssa, kyllä helpottaa kuulla miten toisilla on ihan samanlaista.

Ei tunnu oma elämä niin kaaottiselta.

Oman kokemukseni mukaan pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet. Kun lapset samanaikaisesti murrosikäisiä muistelet kaiholla pikkulapsi aikaa

Sulla on varmasti tosi vaikeaa nyt ja väsyneenä kaikki tuntuu kurjemmalta. Mua taas harmittaa, etten laittanut itseäni tuollaiseen rääkkiin ja hankkinut toista lasta. Nyt lapseni on viisi ja koko ajan tuntuu epätodennäköisemmältä, että saa sisaruksen.



Jaksamisia!

Kyllä se tulee helpottamaan, mutta vasta ajan kanssa :( Itsellä oli myös vaikeaa aikaa juuri tuolloin ja itku taisi päästä silloin tällöin ja hermo kireällä aika usein.



Nyt kun lapset ovat 3v ja 4,5v elämä on ihan erilaista.

Ihan mielenkiinnosta: millaista uskoit ensi kuukausien olevan, kun lapsillasi on ikäeroa vain 1 vuosi ja 8 kuukautta?

Uskoitko, että se kaksivuotias auttaa sinua vaipanvaihdossa, kun on itsekin vielä vaipoissaan?

Vai siis mikä oli niin yllättävää?

Esimerkiksi se, että jos esikoinen on ollut ns. helppo lapsi niin ei tiedä miltä tuntuu jatkuvasti itkuisen lapsen kanssa. Ei sitä todellakaan tiedä miltä kahden lapsen kanssa tuntuu. Riippuu ihan lapsen temperamentista ja onko koliikki.

Väsym6yksellä ja univelalla ei ole mitään tekemistä "asenteen" kanssa. Mistä teitä pikkusieluisia marttyyriäitejä oikein tulee?



On hienoa ja puolivoittoa uskaltaa myöntää ääneen, että ei aina jaksa ja varsinkaan univelassa. Asettukaa aloittajan kenkiin aloittamalla valvomaan vaikka 3 vuorokautta putkeen!!! Vituttaa, päätä särkee, tekemättömät kotityöt syö omaatuntoa.



Edelleen paljon voimia, 4 äiti

Pitikö tehdä kakkonen noin pienellä ikäerollaEhkäisyä kannattaa käyttää, niin jaksaa paremmin. Sääliksi käy ipanoita.

Noo, raskastahan saa toki olla..ei se helvetti tarkoita sitä, ettei lapsia kannata tehdä tai niitä tarvii sääliä!!

Mulla oli rankkaa jo yhdenkin lapsen kanssa, kun ei nukuttu kuin puolen tunnin pätkiä.. Ja siinä sivussa huusi mies, että pidä se lapsi hiljaa.. itse hän oli nukkunut korvatulpat korvissa koko yön. Minä kanniskelen parkuvaa lasta huoneesta toiseen.. Ei ollut helppoa ei, mutta ei tule mieleen, että "olisi kannattanut ehkäisyä käyttää.."

Eiköhän se jonkun kuukauden päästä helpota.. Meillä tilanne muuttui, kun lapsi täytti 5kk. Siitä seuraavat puoli vuotta oli elämäni parasta aikaa :D

Nyt ootan toista lasta (esikoinen 2v) Välillä odotan kauhulla niitä vauvan ensimmäisiä kuukausia, mutta kyllä me selvitään :) 5

Koita jaksaa, varmasti vielä helpottaa :)

Eiköhän se jonkun kuukauden päästä helpota.. Meillä tilanne muuttui, kun lapsi täytti 5kk. Siitä seuraavat puoli vuotta oli elämäni parasta aikaa :D

meillä se helvetti repesi vasta kun lapsi täytti 8 kk, siihen asti meni ihan mukavasti yöt

Älä välitä empatiakyvyttömistä törpöistä. Kyllä kaksivuotiaan ja vauvan kanssa väsyy, selvähän se että väsyy jos unet jää vähiin.



Kyllä se myös helpottaa. Yksi asia mitä kannattaa miettiä: jos rintavauva on kauhean itkuinen, pohdi tarkkaan mitä itse syöt, ettet vain aiheuta tietämättäsi vauvalle huudattavia mahavaivoja. Minä tajusin vasta kolmannen lapsen synnyttyä, että olin aiheuttanut kakkoselle "koliikin" runsaalla suklaansyönnillä.



Tsemppiä ap! Pyydä apua läheisiltä niin paljon kuin pystyt! Onko isovanhempia tai muita sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat viedä kaksivuotiasta ulos tai kylään muutamaksi tunniksi, että saisit ottaa torkut kun vauva nukkuu? Ellei ole, niin ehkä lasten isä voi tehdä niin joskus iltapäivällä töiden jälkeen tai viikonloppuna? Entä onko kavereita, joille saa valittaa ilman että syyllistävät? Sekin auttaa. :)

Tsemppiä. Meillä oli samanlaista vielä viime talvena. Esikoisella paha uhma ja vauva sybtyi siihen. Vauva olis tississä koko ajan ensimmäiset 2 kuukautta jolloin päädyimme sitten pulloon koska meillä kaikilla levisi pää siihen tilanteeseen.



Vauva ei syönyt yöllä vaan nukkui, sain toki itsekkin nukkua siten. Tätä siis jo laitokselta tultua. Mutta ne päivät, aamulla 4-7 tuntia tississä ja 20 minuutin tauko ja sama uudelleen.... söi siis ihan koko ajan. Eipä paljon esikoisen kanssa päästy ulos tai minnekkään. Uhma oli aivan hirveää, satutti itseään jopa vaaralliseesti useaan otteeseen. Tilanne tasoittui kun oppi pullolle, päästiin ulkoilemaan ja vauvakin nukkui päiväunia.



Nyt vauva 0n 10 kuukautta, viihtyyvät hyvin yhdessä. Vauva tykkää reurata sisaruksen touhuja ja tuntuu niin oudolle koska esikoinen oli aina aikuisen viihdytettävissä.



Nyt ajatus siintää jo 3 lapsessa, eli äkkiä se halpottaa =)



Mutta tsemppiä ja voimia, pystyn niin samaistumaan tilanteeseesi. Pyydä apua ja ota apua!

Minulle oli raskasta jo yhdenkin kanssa aika ajoin. Ei siinä mitään pahaa ole, että myöntää sen. Tärkeintä on, että pyytää apua ja ottaa edes silloin tällöin vähän omaa aikaa. Itse en näin tehnyt, vaan yritin sinnitellä, vaikka olo oli kamala ja väsynyt kaiken aikaa. Sitten alkoikin tulla kaikenlaisia stressi- ja paniikkioireita. Onneksi sain niihin apua ja nyt olo on hyvä. Sen kuitenkin opin, että myös äiti tarvitsee omaa aikaa ollakseen hyvä äiti. Eli minun neuvoni on, että mene lenkille yksin, kauppaan, kirjastoon... Mihin tahansa, mutta mene yksin. Tsemppiä!

Kaikille kotityöt, lasten kanssa touhuaminen, päivän organisointi jne. ei vaan ole yhtä helppoa tai mieluisaa kuin toisille!! Toiset myös reagoivat helpommin univajeeseen kuin toiset.



Vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa toiselle sopii erilaiset työtehtävät tai erilainen opiskelutapa kuin toisille.



Tämä siis niille, jotka ihmettelevät kovaan ääneen, miten sulla voi olla rankkaa, kun ei mulla vaan ole, vaikka on neljä lasta.



Minä voisin sanoa vaikkapa jollekin opintojensa kanssa tuskailevalle, että miten se nyt noin vaikeaa voi olla, minä sentään teen väitöskirjaa. Ja kyllä, ensimmäisen vauvani kanssa olin aika pihalla välillä ja väsynytkin :)

Itse olen hiljattain keskustellut vauva-asioista sekä äitini, mummoni että anoppini kanssa. Tähän asti he olivat muistelleet lähinnä niitä ihania hetkiä lasten kanssa, niinhän se menee.



Nyt kun oman esikoisen vauva-aika alkaa olla ohi ja on tullut sitä muisteltua tyyliin 'olinpa minä sen ekan kevään aika väsynyt kun vauva nukkui niin huonosti' (silloin sitä ei halunnut tunnustaa) yms. niin yllättävän paljon nämä suvun vanhemmat naiset ovat avautuneet samantyyppisistä asioista. Äitini muisteli, kuinka hänen esikoisensa eli minun siskoni ei ollut hetkeäkään tyytyväinen paikoillaan, mummoni kertoi kuinka tätini oli tyhjentänyt kaikki jauho- ja sokeripussit lattialle ja anoppini oli pahoillaan, kun oli joutunut viemään lapset niin pienenä hoitoon. Kaikki asioita, joista ei ollut koskaan aikaisemmin ollut puhetta. Olin aina kuvitellut anoppini olleen pitkään kotona, äitini nauttineen ihanasta ajasta tyytyväisten lasten kanssa ja mummoni pitäneen sellaista kuria, ettei tuollaisia kommelluksia olisi voinut sattua.

Onko oikeasti vielä olemassa niin tyhmiä ihmisiä, etteivät he ymmärrä ihmisten, lasten, parisuhteiden, olosuhteiden ja kaiken muun mahdollisen olevan E-R-I-L-A-I-S-I-A? Oikeasti?



Univelkaan ei kuulkaa asenne auta yhtään mitenkään. kokeiltu on. Yritetty on. Siihen auttaa vain se, että pääsee nukkumaan säännöllisesti kunnon yöunet.



Jos nyt puhutaan ihan vaan tuosta univelasta muihin asioihin tarttumatta, on siinäkin älyttömästi eroja ihmisten välillä: jotkut (esim, oma mieheni, veljeni ja hyvä kaverini) pystyvät toimimaan lähes normaalisti noin kolmen tunnin yöunilla. Ainoa oire on väsymys. Siinä voi sitten reippaasti asennoitua olemaan tänään vähän väsynyt, ei siinä sen kummempaa.



Itselläni, äidilläni ja tädilläni puolestaan tulee neljän tunnin unilla kaupan päälle liuta muita oireita: huimausta, sydämentykytystä, pyörtyilemistä, muistinmenetystä ja paradoksaalisesti myös unettomuutta, eli emme pysty nukahtamaan syvään uneen seuraavanakaan yönä. Perinnöllistä? Hiekkalaatikolla olen kyllä kuullut muidenkin valittavan tällaisiä oireita. Siinä ei kauheasti se oma asenne auta, kun pyörtyä kupsahtaa keittiön tuolilta lattialle, voin kertoa.



Esikoinen oli meillä aivan loistava nukkuja, joten toisen lapsen hankkiminen oli selviö. En voinut kuvitellakaan, millaista elämä olisi huonosti nukkuvan lapsen kanssa! Luulin olevani sen verran erinomainen äiti, että se olisi MINUSTA kiinni, miten lapseni nukkuisivat. Hehee. : D

Mä en usko kyllä hetkeäkään että täällä olisi haukkumassa pullantuoksuiset täydelliset äidit, vaan kyllä valitettavasti kyseessä ovat äidit, joiden mielenterveys ei ole kunnossa. Joten tuollaisista haukkumisista ei kannata välittää. Normaali ja empaattinen ihminen kyllä osaa tsempata toista. Kiva huomata että niitäkin tässä ketjussa paljon!



Kyllä mä muistan omasta kahden pienen ikäeron vauva-arjesta sen, että välillä itkin väsymyksestä. Välillä raahauduin sänkyyn ja kaaduin sinne samalla nukahtaen. Muistan myös miten kannoin itkevää vauvaa 40 asteen kuumeessa. Eli raskasta oli. Mutta se helpottaa. Tuntuu, että joka päivä on helpompi kuin eilinen. Onneksi lapset kasvavat :)



Tsemiä sinne ap:lle ja kaikille muille samassa tilanteessa oleville :)