Miksi lasten harrastaminen vaivaa joita kuita?

suurin ihme ja paheksunnan aihe on se, kun joku muu tekee asiat toisella tavalla kuin aloittaja. Yhtä paljon ihmetellään sitäkin, kun ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Hui!

olla yleinen huolikin, että lapset stressataan jo varhaisvuosina liian kireillä aikatauluilla ja aktiviteeteillä.

Onko se maksimaalista koulimista ja lapsen aktivointia vai lapsen kanssa rauhassa kotona perheen parissa puuhastelua vai jotain siltä väliltä.



Olisi tosi mukava lukea kerrankin asiallista ketjua siitä, miten paljon ja mitä eri perheissä harrastetaan minkäkin ikäisten lasten kanssa. Mitä harrastukset maksavat, miten paljon sitovat vanhempia ja lapsia.



Meillä on lapsilla ollut aina joku harrastuskin, mutta yleensä vain 1-2 krt viikossa.



Olen ollut omistani huomaavinani sen, että pakolla ei lasta voi käyttää harrastamassa. Homma käy vain entistä epämieluisammaksi.



Ja senkin olen havainnut, että joskus se "liian varhainen" harrastuksen aloittaminen voi kostautua. En itse lapsena saanut käydä soittotunneilla, joten aloitin omillani muskarin heti 3-vuotiaana. Kävivät monta vuotta muskarissa, siis harjoittelivat ryhmässä lauluja ja eri soittimia sekä kannelta - ja juuri, kun OLISI vihdoin voinut hakea varsinaiseen soitinopetukseen (siis 6-7 -vuotiaana), mielenkiinto oli lopahtanut ihan tyystin. Ei vaan enää napannut ja väitän, että osin varmaan siksi, että se ikuinen kannelryhmä oli alkanut ryydyttää (vaikka opettaja sinänsä olikin oikein mukava ja rempseä täti).

käy muskarissa kerran viikossa, baletissa kaksi kertaa ja telinejumpassa kerran viikossa. Ja tykkää kaikista noista.



11-vuotiaalla on sitten harrastuskertoja vieläkin enmmän per viikko, enimmäkseen eri urheilulajeja. Nyt olemme siinä vaiheessa, että jotain on jätettävä pois ja johonkin keskitytään enemmän.



Syyt miksi lapseni harrastavat: haluan, että lapsillani on haasteita, kun koulu on tässä vaiheessa molemmille todella helppoa. He ovat myös molemmat sellaisia, että nauttivat liikkeessä olosta ja säpinästä. Itse en saanut juurikaan harrastaa, joten haluan tarjota sen mahdollisuuden lapsille. En ole kovinkaan luova ja innostunut keksimään kotona mitään iltaisin, joten minusta on ihan ok, että joku muu keksii lapsilleni puuhaa illalla.

paheksuminen ole vain tämän palstan juttu. Se on ihan "virallista" suomalaista perhepolitiikkaa, esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton oppaissa ja muissa vastaavissa materiaaleissa korostetaan aina sitä, että ihan tavallinen arki riittää lapselle ja blaa blaa blaa.



Luulen, että tuota toistellaan kahdesta syystä:

1) Tuetaan niiden vanhemmuutta, joilla ei ole varaa tai muuten mahdollisuutta tarjota lapsilleen harrastuksia. Lohdutetaan heikoimpia sillä, että vähän valheellisestikin väitetään, että harrastukset on parhaimmillaankin melko turhia.

2) Yritetään vähän hidastaa niitä ylisuorittajavanhempia, jotka helposti vetää lasten harrastukset överiksi, lasta hiostavaksi aikatauluttamiseksi.



Oikeasti suurin osa perheistä ei kuulu kumpaankaan noista porukoista ja aivan hyvin pienikin lapsi voi harrastaa, kunhan vain löytyy sopiva lasta itseään kiinnostava harrastus ja sopiva rytmi sille.



Kurjaa tietty on, ettei se ole kaikille mahdollista. Mutta elämä on.

vähän kuin varmuuden vuoksi varoitellaan harrastamasta, ettei vaan kellekään tule paha mieli tai että ihan kuin sillä jotenkin voisi vaikuttaa siihen pieneen ryhmään vanhempia, jotka suorituttaa lapsensa sekopääksi.

Jos/kun perheen kaikki illat ovat 2-3:lla harrastuksella (riippuen lasten määrästä) minuuttiaikataulutettuja ja viikonloput menee kisoissa/matseissa/tapaamisissa jne. jolloin mikä tahansa poikkeus on iso ongelma. Aikuisten ystävyys- ja sukulaisuussuhteet näivettyvät kun aina on harrastusmenoja ja perheen aikuiset eivät jaksa pidemmän päälle klo6-23 juoksemista ja siinä sivussa&välissä sitten kerätään harrastukselle rahaa leipomalla, siivoamalla tai myymällä vessapaperia.



Väitän että kyllä lapset - vaikka harrastuksistaan pitäisivät- väsyvät myös siihen että aina on kiire seuraavaan paikkaan tai sitten kasvavat levottomiksi eivätkä osaa olla ollenkaan ilman ohjattua toimintaa.



Surullista on myös se, että pyöräily perheen kanssa ei "kelpaa" liikuntasuoritukseksi vaan kaikessa pitää olla valmentaja ja tavoitteet ja ryhmä.

Jos/kun perheen kaikki illat ovat 2-3:lla harrastuksella (riippuen lasten määrästä) minuuttiaikataulutettuja ja viikonloput menee kisoissa/matseissa/tapaamisissa jne. jolloin mikä tahansa poikkeus on iso ongelma. Aikuisten ystävyys- ja sukulaisuussuhteet näivettyvät kun aina on harrastusmenoja ja perheen aikuiset eivät jaksa pidemmän päälle klo6-23 juoksemista ja siinä sivussa&välissä sitten kerätään harrastukselle rahaa leipomalla, siivoamalla tai myymällä vessapaperia.

Väitän että kyllä lapset - vaikka harrastuksistaan pitäisivät- väsyvät myös siihen että aina on kiire seuraavaan paikkaan tai sitten kasvavat levottomiksi eivätkä osaa olla ollenkaan ilman ohjattua toimintaa.

Surullista on myös se, että pyöräily perheen kanssa ei "kelpaa" liikuntasuoritukseksi vaan kaikessa pitää olla valmentaja ja tavoitteet ja ryhmä.

Kyllä mua vähän ihmetyttää miksi jo 5-vuotiaan pitää harrastaa 5 kertaa viikossa, näitä kun tuttavapiirissä on. Itse en halunnut lapsille harrastuksia ennen kouluikää ihan sen vuoksi, että minun takiani lapset joutuivat olemaan päiväkodissa pitkän päivän ja sen jälkeen halusin suoda heille kiireetöntä aikaa kotona perheen ja kaverien kanssa. Nyt kun ovat ekalla ja tokalla niin harrastavat 2 kertaa viikossa ja tämä on meille sopiva. Olen myös sen verran itseksä, että en aio ratketa kuskiksi viitenä iltana viikossa, myös aikuisella pitää olla omaa aikaa perheen kesken työn vastapainoksi. Ja me liikutaan toki porukalla aika paljon, joten siksi yksi harrastus on riittävä tähän saumaan.

a) yleinen negatiivisuus ja kyttäysmentaliteetti

b) kateus, kun omat lapset ei halua, ei itse jaksa viedä tai ei ole rahaa tai aikaa?

c) huono luonne?

Surullista on myös se, että pyöräily perheen kanssa ei "kelpaa" liikuntasuoritukseksi vaan kaikessa pitää olla valmentaja ja tavoitteet ja ryhmä.

Kyllä minusta liikuntaa on myös perheen kanssa (tai vaikka yksin) pyöräily, juoksu, uinti tai mikä tahansa urheilu. Ei siihen ryhmää eikä valmentajaa tarvita. Liikuntaa mikä liikuntaa.

Eri asia sitten on, jos jotakin haluaa oppia enemmän - ammattimaiseen ohjaukseen kun harvan vanhemman taidot riittää. Liikunnalla ja ohjatulla harrastamisella voi siis olla osin yhteiset, osin aivan eri tavoitteet.

Toinen juttu on ohjattujen harrastusten sosiaalinen puoli: ryhmässä toimiminen, omista tavaroista huolehtiminen ja ohjeiden vastaanottaminen "vieraalta" aikuiselta kehittyvät.

Mäkään en ymmärrä, miksi toisten lasten harrastukset tuntuvat kismittävän niin monia. Ketjuja on mielenkiintoista lukea, koska paljon harrastavien lasten äitinä pohdin asiaa jatkuvasti. Tilanne on kuitenkin joka perheessä eri ja oman ja lasten jaksamisen ehdoillahan sitä mennään.

Joskus tuntuu, että harrastusjuttu on vähän samantyyppinen kuin ne vaippa- ja imetyskeskustelut. Omaan hyvinvointiin ei vaikuta tippaakaan se, miten muut asian hoitavat omien lastensa kanssa. Silti, koska kyseessä on omasta mielestä tärkeä asia, jota paljon miettii, keskustelua erilaisista toimintatavoista syntyy paljon. Ja joidenkin tyyli nyt vain tuntuu olevan se, että omaa ratkaisua on pakko kehua, jotta oma äitiys tuntuisi paremmalta. Isät tosi harvoin pohtivat tällaisia.

kanssa on hyvää ja tärkeää liikuntaa. Eikä ohjatuissa harrastuksissa käyminen mitenkään sulje pois ei-ohjattua, perheen yhteistä liikkumista. Mun kokemus on, että nimenomaan ne perheet, joissa lapset harrastavat, saavat aikaiseksi tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä eikä vapaatkaan illat ole sitä, että lämmitetään eineksiä keittiössä kun lapset tuijottaa telkkaria.

ohjattua toimintaa 2 kertaa viikossa. Ensi kesänä lisäksi tulee golf perheen kanssa, joten enempää ei ehdi, kun aikaa pitää jäädä myöd koulutöille ja kavereiden kanssa olemiselle. Se mikä on meille sopivaa ei tietenkään sovi kaikille, mutta meilläkään ei tarhaikäisinä todettu olevan tarvetta ohjatulle toiminnalle. Itse opetettiin muksut uimaan, pyöräilemään jne. Lasketteluun otettiin muutama yksityistunti, koska homma hoitui ulkopuolisen ohjaajan toimesta paremmin, eli muksut kuuntelivat häntä paremmin kuin meitä vanhempia ;)

Jokainen vanhempi tietenkin haluaa oman lapsensa pärjäävän elämässä.



Pikkulapsivaiheessa kiistellään vaipoista ja imetyksestä ja ulkoilusta. Sitten tulee taaperovaihe, ja hups - lapset ovatkin jo eskari-ikäisiä. Aika menee tosi nopeasti ja joka paikasta toistellaan, että harrastaa ehtii kyllä myöhemminkin. Ja äidistä tuntuu että oma lapsi on vielä niin kovin pieni.



Ja sitten aletaan tavata enemmän muitakin lapsia. Yhtäkkiä kerhossa on viereisen kadun Janica, joka onkin jo huippuvoimistelija, kun oma Juulia ei osaa edes kuperkeikkaa. Ja näitä merkkejä aletaan nähdä joka puolella.



Silloin iskee hätä oman lapsen puolesta: ehtiikö se enää mihinkään ja eihän sitä nyt voi mihinkään viedä kun ei ehdi ja on kallista ja lapsi väsyy.



Ja sitten kirjoitetaan av:lle: Mikä vimma toisilla on raahata taaperoitaan harrastuksiin?

Äidit vertailevat omia lapsiaan muiden lapsiin. Mitä enemmän niitä näkyy (alkaa viimeistään siinä eskarilaisten kohdalla) sitä enemmän alkaa miettiminen, miksi tuo osaa tuollaista ja meidän lapsi ei. Ehkä harrastuskeskusteluissa älähdetään osittain juuri sen takia.

Jokainen vanhempi tietenkin haluaa oman lapsensa pärjäävän elämässä. Pikkulapsivaiheessa kiistellään vaipoista ja imetyksestä ja ulkoilusta. Sitten tulee taaperovaihe, ja hups - lapset ovatkin jo eskari-ikäisiä. Aika menee tosi nopeasti ja joka paikasta toistellaan, että harrastaa ehtii kyllä myöhemminkin. Ja äidistä tuntuu että oma lapsi on vielä niin kovin pieni. Ja sitten aletaan tavata enemmän muitakin lapsia. Yhtäkkiä kerhossa on viereisen kadun Janica, joka onkin jo huippuvoimistelija, kun oma Juulia ei osaa edes kuperkeikkaa. Ja näitä merkkejä aletaan nähdä joka puolella. Silloin iskee hätä oman lapsen puolesta: ehtiikö se enää mihinkään ja eihän sitä nyt voi mihinkään viedä kun ei ehdi ja on kallista ja lapsi väsyy. Ja sitten kirjoitetaan av:lle: Mikä vimma toisilla on raahata taaperoitaan harrastuksiin?

liiasta harrastamisesta. Tuskin opettaja kateellisuudesta sitä teki, sillä hänen omat lapsensakin ovat jo isompia..



Ja joidenkin perheiden kohdalla nuo varoitukset varmasti tulevat tarpeen, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki harrastaminen olisi pahasta. Mutta lasten elämään pitää jäädä rauhallista, vapaata aikaakin leikille ja luovuudelle.

Meillä ekaluokan opettajakin vanhempainillassa varoitteli liiasta harrastamisesta. Tuskin opettaja kateellisuudesta sitä teki, sillä hänen omat lapsensakin ovat jo isompia.. Ja joidenkin perheiden kohdalla nuo varoitukset varmasti tulevat tarpeen, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki harrastaminen olisi pahasta. Mutta lasten elämään pitää jäädä rauhallista, vapaata aikaakin leikille ja luovuudelle.

Oma lapseni harrastaa paljon mutta pärjää kyllä koulussakin tosi hyvin. Hänelle ei olisi paljon haasteita elämässä, jos ei olisi vaativaa harrastusta. Eikä mitään haittapuolia ole vielä näkynyt. Jos näkyisi, harrastamista rajoitettaisiin.

Ja sitä ihmettelen, kun joku väitti toisessa ketjussa etteivät paljon harrastavat lapset osaisi leikkiä! Minun superharrastajani kehittää leikin mistä ja milloin vain. Mielikuvitus hyrrää. Hän osaa heittäytyä harrastuksen kurinalaisesta maailmasta hetkessä aivan hulvattomaan leikin maailmaan.

Naapurin lapsilla ei ole harrastuksia, toki pyöräilevät ja ulkoilevat perheen kanssa, mutta muun ajan pelaavat pleikkaa ja katsovat DVD-elokuvia. Minusta ne taas ovat aivan turhia harrastuksia, mutta jokainen tyylillään...

Ei siis voida antaa kovin tarkkoja suosituksia, mikä on "liikaa", sillä se riippuu lapsen luonteesta ja fysiikasta, elämänrytmistä (kuinka pitkät hoito/koulupäivät jne.) ja monesta muusta tekijästä.

Meillä lapset harrastavat vain kohtuudella (2 kertaa/ vko), mutta sitä loppuaikaa eivät todellakaan pelaa tai katso tv:tä. Peliaika on meillä aina ollut rajattu yhteen viikonlopun päivään, eikä tästä ole tarvinnut kinata.

18

Meilläkin ekaluokkalainen ja sama viesti koulusta

Meillä ekaluokan opettajakin vanhempainillassa varoitteli liiasta harrastamisesta. Tuskin opettaja kateellisuudesta sitä teki, sillä hänen omat lapsensakin ovat jo isompia.. Ja joidenkin perheiden kohdalla nuo varoitukset varmasti tulevat tarpeen, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki harrastaminen olisi pahasta. Mutta lasten elämään pitää jäädä rauhallista, vapaata aikaakin leikille ja luovuudelle.

Oma lapseni harrastaa paljon mutta pärjää kyllä koulussakin tosi hyvin. Hänelle ei olisi paljon haasteita elämässä, jos ei olisi vaativaa harrastusta. Eikä mitään haittapuolia ole vielä näkynyt. Jos näkyisi, harrastamista rajoitettaisiin.

Ja sitä ihmettelen, kun joku väitti toisessa ketjussa etteivät paljon harrastavat lapset osaisi leikkiä! Minun superharrastajani kehittää leikin mistä ja milloin vain. Mielikuvitus hyrrää. Hän osaa heittäytyä harrastuksen kurinalaisesta maailmasta hetkessä aivan hulvattomaan leikin maailmaan.

Naapurin lapsilla ei ole harrastuksia, toki pyöräilevät ja ulkoilevat perheen kanssa, mutta muun ajan pelaavat pleikkaa ja katsovat DVD-elokuvia. Minusta ne taas ovat aivan turhia harrastuksia, mutta jokainen tyylillään...

harrastus, johon on sitouduttu ja panostetaan. Lisäksi on sellaista "puuhastelu" harrastamista lisäksi, joka saattaa vaihtua vuosittain. Meillä lasten kanssa keskustellaan ja sovitaan aina, että mitä tehdään tämä toimintakausi. Kahdella on tavoitteellinen soittoharrastus musiikkiopistossa, lisäksi puuhailevat partiossa ja käyvät kerran viikossa breikkitunneilla. Ekaluokkalainen on nyt aloittanut jääkiekkojoukkueessa ja on siihen sitoutunut, lisäksi puuhastelee kerran viikossa jalkapalloa ja talvella hiihtoa, tosin kyllä kilpaileekin. Todennäköisesti hänen harrastuksensa vielä lähivuosina vähän muuttuvat, koska todennäköisesti myös pyrkii musiikkiopistoon, jonka lisäksi kyllä voi olla vain yksi liikuntaharraste...



Vauvan kanssa käymme vauvauinnissa ja vauvajumpassa. Hänelle, koska on tyttö, haluan isompana jonkinlaista tanssinopetusta, sillä se on mielestäni kivaa "yleissivistystä". :) On sitten helpompi aikuisena osallistua zumban tyyppisille tunneille, kun ei vain pyöri siellä muiden jaloissa. Ehkä, todennäköisesti, hänkin alkaa soittaa...



Kuulostaa kauhealta! :) Mutta itse olen lapsena ja nuorena soittanut kahta soitinta musiikkiopistossa ja tanssinut klassista balettia 9 vuotta sekä lisäksi harrastanut muita tanssin lajeja. Siitä olen itse oppinut tehokasta ajankäyttöa ja suunnitelmallisuutta. Olen saanut hyvän yleissivistyksen myös harrastusteni kautta. Toivon sitä myös lapsilleni.



Silti, vaikka tämä kuulostaa melko hurjalta, meillä on viikossa varsinaisesti kaksi harrastuspäivää, jolloin kuljetamme lapsia. Sen lisäksi lauantaisin on jääkiekkotreenit, johon saamme usein isovanhempien kuljetusapua. Vaikka meillä onkin paljon touhua ja tohinaa, aikataulutus toimii kivasti ja lapsilla on mukavaa toimintaa.

Minusta syy ei ole suoranaisesti kateus vaan just se hätä omien lasten puolesta, tiedostettu tai tiedostamaton. Tuntuu kamalalta, kun huomaa miten tosissaan jotkut jo ovat jonkun urheilulajin tai soittimen treevayksessa kun meillä kotona katsellaan vaan muumeja. Tekisi varmaan mieli jarrutella niitä muita: älkää nyt noin tosissanne pinnistelkö vielä.



Se on aika kova paikka herätä kilpailun maailmaan omien pienten lasten kautta. On vain opittava hyväksymään, että toisten osaaminen ei ole meiltä pois.



Varmasti jotkut perheet vetävät harrastushomman ihan överiksikin, mutta heitä tuskin muiden mielipiteet kiinnostaa muutenkaan, joten päivittely on aika turhaa. Yhdessä kotimaisessa romaanissa isä tokaisi aina lastensa juoksuharrastusmääriä kauhisteleville: "teidän harrastus, meidän elämäntapa!"

On tainnut ap:ltä jäädä äidinkielen oppitunnit koulussa väliin?!