Yrityksen aloitus pelottaa..
Meillä alkaa tässä kuussa vauvan yritys. Nyt on menossa kp2, eli parin viikon päästä sitten kokeillaan, saataisko vauva alulleen. Olen odottanut tätä hetkeä vuositolkulla, puhunut ja painostanut ja anellut miestäni, purkanut vauvakuumettani tällä palstalla ja ties mitä. Ja nyt kun mies on halukas vauvan"tekoon", minua on alkanut kamalasti pelottaa. Yhtäkkiä ymmärsin, että elämä muuttuu aivan täysin, kun taloon tulee pienokainen. Mitä jos emme pärjää? Mitä jos en olekaan valmis äidiksi? Undo-nappia ei tässä asiassa ole, kun on kerran kyytiin hypännyt niin sitä kyytiä pitää sitten pään kestää. Lisäksi pelottaa lapsettomuus, mitä jos vauvaa ei toiveista huolimatta alakaan kuulua. Pelkään pettymystä, kun menkat yrityksestä huolimatta alkaakin.. ja samalla pelkään myös sitä plussatestiä, jos meillä vaikka onnistaisikin. Kaikki vaihtoehdot on huonoja, hirvittää, jännittää, tunteet menee vuoristorataa.
Onhan tämä normaalia, onhan? Mietin, pitäisikö yrityksen aloitusta lykätä siihen, kunnes olisin tunteistani varma. En kuitenkaan viitsisi alkaa uudestaan ehkäistä nyt, kun mies on kerrankin suostuvainen. Ehkä laitan toivoni siihen, ettei tärppi käy ekalla kerralla ja saan aikaa sulatella tätä isoa asiaa (vaikka enkös muka ole sulatellut sitä jo vaikka kuinka kauan??). Voitteko kuvitella? Vauvakuumeinen toivookin yhtäkkiä negatuloksia..?
Muita, joilla samoja mietteitä? Kertokaa kokemuksia!
t. Aamupuuro
Meillä ihan sama tilanne, aivan kuin olisin itse kirjoittanut viestisi! Siis ihan pakko on aloittaa yritys, koska en vain voi odottaa enää, kuume on niin kova molemmilla. Ja silti yrittämisen aloittaminen peloittaa, koska olen niin nuori (21v.) ja koulu kesken jne ja en tiedä olenko valmis äidiksi ja osaanko edes olla hyvä äiti. Olemme kyllä puhuneet paljon mieheni kanssa asiasta ja miettineet, miten vauva muuttaisi meidän elämää. Koulunkäyntini tietysti vähän venyisi, se ei tosiaan haittaa meitä, rahatilanne olisi varmaan vähän tiukempi, mutta pärjäisimme kyllä. Muutenkin emme ole kovin menevää tyyppiä, tykkäämme enemmän viettää rauhallista iltaa kavereiden kanssa ihan kotona ja muutenkin normaalit lenkkeilyt ja samoilut metsässä ja muu ihan "perusoleminen" tekee meidät onnellisiksi. Eli eipä meidän elämä mitenkään radikaalisti muuttuisi. Ja meillä on paljon ystäväpariskuntia, joilla on lapsia, heiltä varmaan saisimme hyviä vinkkejä ja neuvoja lapsen kanssa elämiseen. Mutta silti minua pelottaa. :D Olen kyllä päättänyt, että antaa pelkojen olla, kyllä kaikki sutviintuu. Jos näin paljon haluan lasta mieheni kanssa ja rakastan miestäni yli kaiken, niin silloin se tarkoittaa, että lapsen kuuluu tulla. :)