Enkö rakasta lastani niin kuin muut?
Tuntuu etten rakasta lastani niin kuin muut... Välillä tuntuu että päivät 7 kk tyttöni kanssa ovat pelkkää suoriutumista tyydyttää lapseni tarpeet. Antaa ruokaa, leikkiä ja nukuttaa. Pitää huoli päivän rytmistä, pestä pyykkiä, imuroida ja tehdä ruokaa. Keskiviikkoon mennessä alan jo toivoa, että olisi vkloppu ja mieheni olisi apuna.
Rakastan kyllä lastani (mielestäni), mutta välillä koen hänet todella haastavaksi ja toivoisin enemmän omaa aikaa. Mieheni antaisikin minun iltaisin mennä kavereiden kanssa mutta olen jo niin väsynyt iltaisin, että nautin vain tv:n katselusta ja menen aikaisin nukkumaan.
Minulla on monta kaveria, jotka jaksavat lähes päivittäin toitottaa kuinka onnellisis he ovat kun ovat äitejä ja miten kukakin lapsista teki jotain ihanaa. Itse en moista ymmärrä. Tottakai olen onnellinen ja ylpeä kun pikkuiseni oppii päivittäin jotain uutta ja vastaa päivä päivältä enemmän rakkaudenosoituksiin, mutta en koe sitä mitenkään niin mielettömänä.
Olenko jotenkin epänormaali äiti, joka rakastaa lastaan tavallista vähemmän....?
Kommentit (13)
ole epänormaali, itse olen vähän samanlainen, että oman rauhallisen ajan tarve, yksinolon tarve, on minulla suuri. Tietysti rakastan lapsiani yli kaiken ja iloitsen heistä, mutta en ole äidiksi tulon jälkeen muuttunut eri ihmiseksi ja tarvitsen sitä omaa rauhaa. Ja koska oma aika kotiäitiaikaan on vähän liian niukka resurssi, se tekee arjesta usein juuri tuollaista ankeaa suorittamista, sen odottamista että lapset menisi nukkumaan.
Ehkä et ole ns. "vauvaihminen". Toiset nauttivat vauvoista älyttömästi, toisten mielestä lasten kanssa alkaa olla mukavaa vasta kun he ovat viisivuotiaita.
Rakkaus on tekoja. Jos huolehdit lapsestasi hyvin, se riittää. Anna itsellesi lupa tuntea mitä tunnet ilman huonoa omaatuntoa. Joku päivä asiat voi olla toisin.
rakastan molempia lapsiani yli kaiken, mutta vastaavia tunteita olen minäkin kokenut lasteni vauva-aikana ja vielä nytkin, vaikka lapset ovat jo 4- ja 7-v. Lapsissa on pajon työtä ja vastuuta ja välillä olen aivan läkähtynyt arjen keskellä. Kuitenkin rakastan heitä ja yritän myös osoittaa sen heille. Parasta on se, kun lapset itse kertovat, miten heillä on paras mahdollinen äiti, vaikkei oma fiilis aina niin täydellinen olekaan.
äitiydestä vasta nyt kun lapsi on 5-vuotias!
Kun lapsi oli pieni taapero kärsin hiekkalaatikolla. Kaikki päivät kuluivat odotellen päiväuniaikaa ja iltoja. Lapsi on vielä hyvin rakastettava ja helppo!
Vasta jälkeenpäin ymmärrän, ettei ollut todellakaan tunteeni "tavallisia". Lapsesta pitäisi voida nauttia aina. Nyt tunteeni ovat äidillisiä - viimeinkin! Tykkään touhuilla lapsen kanssa. Nautin katsoa hänen kasvuaan ja että hän on osa arkeamme ja juhlaa! Ennen lapsi tuntui rasitteelta ja arki oli ajoittain kammottavan tylsää. Nykyään tuollaiset tunteet ovat hyvin harvinaisia.
Olen alkanut myös miettiä masennuksen mahdollisuutta. Neuvolassa oltiin lähes varmoja, että tulen sairastumaan synnytyksenjälkeiseen masennukseen, koska olen aiemmin sairastanut keskivaikean ja vakavan masennuksen. Sain terveen paperit juuri ennen raskautumistani ja en siis syönyt lääkkeitä.
Nyt olo on kuitenkin erilainen kuin aikaisemmissa masennuksissani. En voisi kuvitellakaan tekeväni itselleni mitään ja jättäväni pienen tyttöni ilman äitiä! aikaisemmissa masennuksissa koin itsemurhan ainoaksi mahdollisuudeksi lähes päivittäin ja yritinkin sitä tehdä lääkkeilä kerran.
En kuitenkaan koe olevani niin masentunut. Myönnän olevani todella väsynyt. lapsellamme oli koliikkia ensimmäiset 3 kuukautta eikä nukkunut sinä ainaka kuin ehkä 1,5 tunnin pätkiä. Muut äidit valittelivat kuinka on niin tylsää kun vauva vaan nukkuu.. Plaah! :) ja nykyisinkin herää 2-3 kertaa yössä.
En nyt edes osaa oikein kertoa minkä koen ongelmaksi. Tuntuu vain että minun pitäisi hehkuttaa onneani ja tehdä vauvani kanssa päivittäin vaikka mitä ollakseni rakastava äiti, kuten käydä vauvajumpassa, -muskarissa, -uinnissa ja vaikka mitä. En vain kertakaikkiaan arjen pyörittämisen keskellä enää jaksa mitään ylimääräistä.
samaa "vikaa", mutta en ole ollut huolissani. Rakastan toki lastani, mutta en ole muutenkaan luonteeltani mikään hössöttäjä tai suurten tunteiden näyttäjä. En ole mitenkään haltioissani lapsestani, arki on aika lailla rutiinia ja siihen kuuluu toki hyvät ja puuduttavat hetket.
Omaa aikaa arvostan ja tarvitsen, enkä koe huonoa omaatuntoa, jos lapsi on esim. hoidossa. Eikä oma lapseni ole minun mielestäni mikään maailman suloisin tai maailman viisain. Minulle paras, mutta ei mikään kehumisen aihe.
Vauvajumpat, muskarit sun muut on äitien virikkeitä :) Jos et jaksa harrastaa ylimääräisiä, anna olla.
Itse olen vaan oppinut itsestäni että en ole "vauvaihminen". En ole ikinä pitänyt vauvoja mitenkään ihmeellisinä tai suloisina tms, mutta taaperoitten ja siitä vanhempien kanssa tulen oikein hyvin juttuun ja heidän kanssaan on mukava olla. Hoidan toki lapseni, mutta odotan kovasti sitä aikaa kun hän jo jotain ymmärtäisi :) Ehkä oisin parempi isä kuin äiti.
minulle tuli mieleen ensimmäisestä viestistäsi, että olet vain keskinmääräistä analyyttisempi ihminen. Sitten luin toisen viestisi (nro8?) ja olen entistä vakuuttuneempi "tulkinnastasi". Sairastamalla olet oppinut kuuntelemaan omaa sisintäsi ehkä tarkemmin ja tutkailet tuntemuksiasi.
Minulle tuli tämä mieleen, kun viime aikoina olen käynyt läpi aika isoja elämänmuutoksia. Tuttavat kysyvät, miltä nyt tuntuu, mutta ei siihen oikein voi vastata: ei miltään. Silti ne "suuret tunteet" eivät vain nouse pintaan, en jostain syystä koe niitä. Tuntuu, että on vain elettävä hetkessä ja katsottava myöhemmin.
Tuntuuko sinusta, että ehkä myöhemmin näet itsesi selvemmin tässä ajassa ja vauvan äitinä?
Voitko koettaa antaa tuttavien oman vauva-ajan hehkutuksen vain mennä ohi ja elää omalla tavallasi? Minusta kuulostaa kuitenkin, että olet juuri paras mahdollinen äiti vauvallesi, rakastat ja osoitat sitä hänelle - mitä väliä kavereista?
vielä vähän aikaa sitten. Vauvani on myös 7 kk. Huomasin, että tuo tunne johtui siitä että ikään kuin "jaoin" aikani vauvalle, kodille ja itselleni. Vauvan nukkuessa paahdoin kotitöitä ja harmistuin jos vauva heräsi tavallista aiemmin kun imurointi jäi sitten kesken :-) Stressasin kotitöistä ja muista hommista. Sitten heräsin miettimään, että haluanko viettää vauva-ajan tällä tavoin. Mietin myös tehtävääni kotona: olen hoitamassa lastani, ja kodin hoidan jos ehdin. Lisäksi pyrin ottamaan päivään jonkunlaisen, tosin joustavan, rytmin.
Noiden oivallusten jälkeen menee mukavasti. On ihanaa hoitaa vauvaa. Hänen herätessään uniltaan sylittelemme kaikessa rauhassa, vaikka mikä kotityö olisi kesken. Tämän läheisyystankkauksen jälkeen vauvakin viihtyy hyvin viltillä tutkimassa lelujaan ja kotia. Hän seurailee kyllä touhujani, ja juttelen hänelle mitä milloinkin olen tekemässä. Pienet poikkaisut viereisessä huoneessa vauva ottaa leikin kannalta, kun kurkistan välillä ovensuusta "kukkuuu!". Päivän aikana vauvan nukkuessa tai leikkiessä teen aina jotakin itselleni mieluista: surffaan, teen käsitöitä, luen tms.
Lisäksi nyt vauvaa voi ottaa jo mukaan puuhiin. Tänäänkin leivoin vauvan kanssa pullaa. Vauva istui syöttötuolissaan touhujani katselemassa, välillä rapistelimme jauhopussia ja tuoksuttelimme kardemummaa. Vauva tuntui ihan keskittyneesti seuraavan mitä tapahtuu :-) Just kun piti alkaa leipoa, vauva alkoi hieroa unisena silmiään, tänään tarvittiinkin kolmet päiväunet kaksien sijaan. Vein vauvan kaikessa rauhassa nukkumaan, taputtelin ja hyssyttelin uneen, ja ajattelin vain että jos taikina nousee liikaa niin sitten tehdään uusi. Taikina oli leipomaan päässessäni vielä ihan kelpoista, hyviä pullia tuli.
Ota vauva osaksi normaalia elämääsi, älä "lisätyöksi" normaaliin elämääsi. Tuolla tavoin ainakin minulla arki helpotti.
Olen alkanut myös miettiä masennuksen mahdollisuutta. Neuvolassa oltiin lähes varmoja, että tulen sairastumaan synnytyksenjälkeiseen masennukseen, koska olen aiemmin sairastanut keskivaikean ja vakavan masennuksen. Sain terveen paperit juuri ennen raskautumistani ja en siis syönyt lääkkeitä.
Nyt olo on kuitenkin erilainen kuin aikaisemmissa masennuksissani. En voisi kuvitellakaan tekeväni itselleni mitään ja jättäväni pienen tyttöni ilman äitiä! aikaisemmissa masennuksissa koin itsemurhan ainoaksi mahdollisuudeksi lähes päivittäin ja yritinkin sitä tehdä lääkkeilä kerran.
En kuitenkaan koe olevani niin masentunut. Myönnän olevani todella väsynyt. lapsellamme oli koliikkia ensimmäiset 3 kuukautta eikä nukkunut sinä ainaka kuin ehkä 1,5 tunnin pätkiä. Muut äidit valittelivat kuinka on niin tylsää kun vauva vaan nukkuu.. Plaah! :) ja nykyisinkin herää 2-3 kertaa yössä.
En nyt edes osaa oikein kertoa minkä koen ongelmaksi. Tuntuu vain että minun pitäisi hehkuttaa onneani ja tehdä vauvani kanssa päivittäin vaikka mitä ollakseni rakastava äiti, kuten käydä vauvajumpassa, -muskarissa, -uinnissa ja vaikka mitä. En vain kertakaikkiaan arjen pyörittämisen keskellä enää jaksa mitään ylimääräistä.
Vauva oli ihan kiva, mutta olin tosi, tosi väsynyt nukkumisen puutteesta ja sekin tuli yllätyksenä, että vauvasta oli hälytysvastuussa 24/7. Mies oli ihan statisti ja oletti, että äiti automaattisesti tietää, mitä vauva huutaa. Ja meillä oli todella tyytymätön vauva. Monesti mietin, että tein virheen hankkimalla tämän riemurasian. Katkerana ajattelin, että itsepähän olen hankkinut, niin makaan kuin petaan. Mielessäni sätin kaikkia lähipiirin ihmisiä, jotka eivät tajunneet tarjota apua.
Koin kaikki kotoa lähtemiset raskaina, kun piti pakata vauva ja varusteet mukaan, varmistella kuivat vaipat ja syötöt sekä laittaa vähän itseäänkin ihmismäisemmäksi. Koti oli entinen rauhan tyyssija, työmaata riitti vauvan nukkuessakin. Ainaista pyykkiä, kaupassakäyntiä ja imuroimista. Olisin vain halunnut olla kotona kerrankin rauhassa ilman vauvaa ja nukkua yhdenkin kokonaisen yön.
Kaverit, jotka hehkuttivat omilla vauvoillaan, tuntuivat nyt jälkikäteen lähinnä epävarmoilta omasta äitiydestään. Juuri he eivät kestäneet/jaksaneet olemista vauvansa kanssa kahden. Siksi piti kiertää kaikki mahdolliset vauvaharrastukset (muka vauvaa kehittävinä) ja tavata muita äitejä. Kodeissaan he eivät koskaan tehneet (eivätkä vieläkään tee) kotitöitä, vaan kaikki oli töistä palaavan miehen harteilla. Toki ihmiset ovat erilaisia. Nämä tyypit eivät koskaan ole olleet koti-ihmisiä.
Älä kanna huolta, aika menee kuitenkin eteenpäin. Vauva kasvaa ja pääset joskus nukkumaan hyvin, lapsi alkaa leikkiä itsekseenkin ja tulet huomaamaan, että lapsesi ei todellakaan tarvitse niitä kaikkia virikkeitä, mitä ympäröivä maailma kaupittelee. Alle 3v. kasvaa parhaiten stressittömäksi, kun ei tuputeta jatkuvaa virikevirtaa. Rutiinit kannataa pitää, mutta myös niiden rikkominen virkistää joskus. Kun työelämä taas alkaa, olet itsekin virkeämpi äiti. Jonakin päivänä heräät siihen, kuinka Ihana lapsesi onkaan! Eikä sitä tarvitse kaikille hehkuttaa - tyhjät tynnyrit kolisevat eniten ;->
Itse olen ainakin yksinoloa tarvitseva, tietty "latausaika" pitää äidillä olla. Ja olen ehkä jotenkin arkinen hissukka. Näen tämän omana luonteenpiirteenäni. En voisi kuvitellakaan juoksevani vauvauinneissa ja muskareissa päivä toisensa jälkeen ja toitottavani isolla äänellä lasteni ihanuutta, se en olisi minä enää!
Vauva ja pikkulapsiaika on tylsää, aikaa vieviä rutiineja jne. Uskon rakastavani lapsia silloinkin, kun ruokin, pesen, pyyhin ja lauleskelen odottaen vain tämänkin päivän loppuvan vielä joskus. Oman ajan ottamisen jälkeen tiedän rakastavani lapsiani, ja myös näytän sen. Omalla kohdallani siis arki peittää tai puuduttaa positiivisia tunteita. Olisiko sinullakin näin? Tuntuuko tutulta? Ehkä voisit ottaa päiväsi vähän rennommin kodinhoidon suhteen ja rentoutua päivällä? Pian tämäkin (vauva)vaihe on ohi, ja päivissänne on uudenlaista menoa :)
mutta pahasti väsynyt vaan. Tapaa kavereita vauvan kanssa tai ilman, harrasta, pyydä apua mieheltä, jätä kotityöt vähemmälle ja tee jotain kivaa kun vauva nukkuu, puhu asiasta neuvolassa, harkitse töihin paluuta edes osa-aikaisesti kun vanhempainvapaa loppuu???
Tässä joitain ideoita. Ei kukaan jaksa olla innoissaan lapsestaan koko aikaa mutta kyllä itsellenikin oma nyt 1,5-vuotias lapseni tuo aivan mielettömästi onnen ja rakkauden ja ilon tunteita joka ikinen päivä. Joka päivä myös jossain kohtaa ärsyttää ja puuduttaa, mutta rakkaus ja ilo on ihan mieletöntä!