Hillitkää nyt edes joskus sitä kasvatusvimmaanne...

Tuli mieleen tuosta ketjusta, jossa kysyttiin, kasvatatteko lapsenne kavereita, jos eivät hokaa sanoa kiitos ruokailtuaan kotonanne. No, se on jo vähän tulkinnanvarainen rajatapaus.



Mutta hei: antakaa nyt edes sen LÄSNÄOLEVAN äidin ratkoa tuollaiset tilanteet ensin, ja puuttukaa vasta (ja nätisti silloinkin), jos joku ongelma toistuvasti jää siltä lapsen omalta äidiltä ratkomatta. Siis: malttia ja odottakaa, mitä tapahtuu.



Esimerkki. Minulla on asperger-lapsi, joka saattaa hikeentyä isolle siskolleen aika oudolta tuntuvista jutuista. Hänelle rutiinit ja omaehtoisuus ovat tärkeitä ja pasmat sekoavat, kun sisko vahingossa tai tahallaan puuttuu hänen tekemisiinsä.

Joku aika sitten olin molempien lasten kanssa muskarissa odottamassa tunnin alkua. As-lapsi lueskeli omiaan, sisko tuli siihen ja rupesi lukemaan ääneen samasta kirjasta. As-lapsi hikeentyi ja sanoi siskoaan tyhmäksi. Olin juuri siihen itse avaamassa suutani, kun mjurto-osasekunnissa tämä viereinen SuperMamma alkoi kovaan ääneen ripittää lastani, että ei se ole oikein haukkua ketään tyhmäksi ja miltä sinusta tuntuisi jnejne.



Menin vähän mykäksi hämmästyksestä. Ko. mamma kyllä tiesi, että olen lapsen äiti ja siinä ääressä. Mitään erityistä hyötyä tuollaisesta päsmäröinnistä ei ollut, lapsi paukautti kirjan kiinni ja meni käytävälle lukemaan, eikä suostunut tulemaan sieltä enää odotustilaan. Ja juu: saattaa vieläkin joskus suuttuessaan sanoa siskoaan tyhmäksi, mikä itse asiassa on parempi vaihtoehto kuin muksaisu, mikä sekin olisi ihan mahdollista...



Kyllä lapsen oma äiti yleensä haluaa ja osaa hoitaa ne tilanteet ja paljon paremminkin kuin sivullinen. Tietää, mistä se johtuu ja mitä mistäkin seuraa.



PS: kuten edellä sanoin, eri asia on sitten se, jos äiti antaa lasten touhuta mitä tahansa kamalaa.