Auttakaa! Miehen muutos ja paha parisuhdekriisi! (piiitkä vuodatus)

Mitään minulla ei tällä hetkellä ole kuin pelkkä toivo. Elän pelkän toivon varassa.

Ja itken. Näkisitte minut nyt! Minä koko ajan kirjoitan ja itken.

ap

ja toivottavasti sinä hyppäät siihen mukaan, se voi alkuun tuntua hankalalta, mutta lopulta voi onnistua ja toteatte, että kasvoitte yhdessä uuteen tapaan elää ja olla hyvässä suhteessa. kokeile ajatella tätä positiivisesti, kasvua tapahtuu ihmisillä vielä aikusenakin! Voimia, tsemppiä, etsi uudet nautinnot uudesta elämästä!

Mitään minulla ei tällä hetkellä ole kuin pelkkä toivo. Elän pelkän toivon varassa. Ja itken. Näkisitte minut nyt! Minä koko ajan kirjoitan ja itken. ap

ja toivottavasti sinä hyppäät siihen mukaan, se voi alkuun tuntua hankalalta, mutta lopulta voi onnistua ja toteatte, että kasvoitte yhdessä uuteen tapaan elää ja olla hyvässä suhteessa. kokeile ajatella tätä positiivisesti, kasvua tapahtuu ihmisillä vielä aikusenakin! Voimia, tsemppiä, etsi uudet nautinnot uudesta elämästä!

Elätte nyt viimeisen uhmäiän läpi, ns murroksen läpi, oikeastaan noin ihan kuuluukin käydä. Symbioosin pitää lakata olemasta niin tiukka ja ehdoton. Vapautta molemmille, niin yhdessä on mukavaa jatkossakin. Mutta sun tulisi keksiä itsellesi myös jotain omaa mielenkiinnonkohdetta.

yhdyn mielipiteeseesi (3 eli 15)



AP:n kannattaisi rakentaa suunnitelma B, vaikka se kuristaakin kurkkua. Koota elämänsä niin kuin miest ei yhtäkkiä olisikaan. KUn hän on luonut itselleen uuden, riippumattoman elämän, mieskin ehkä hoksaa millaisista asioista kannattaa pitää kiini ja vaalia. Eli kun kumpikin on lähtenyt vähän erilleen ja itsenäistynyt, on hyvä palata tiiviimpään yhteyteen itsenäisempinä ja kypsempina aikuisina.



Täydellistä symbioosia ei voi jatkaa hamaan hautaan asti. Luultavasti jopa toine kuolee ennen toista ja silloin olisi osattava olla jaloillaan.



AP voisi ilmaista miehelleen, että hänellä menee hiukan aikaa sulatta kaikki eikä ole kivaa kuulla tulkintoja jokaisesta ilmeestä. Mies voisi myös ymmärtää että hänen irtaantumisellaan on ilman muuta vaikutusta ympäristöön. Mutta että ottaisivat aikaa opetella uusia kuvioita, kumpikin toisensa vaihtuvia mielialoja ylitulkitsematta.



Puhumiset on puhuttu, ei tarvitse vatvoa enää. Nyt toimitaan askel kerrallaan. AP voi ilmoittaa myös miehelleen,e ttä kävisi mielellään ystävänsä luona jonakin viikonloppuna ja että yksi ilta olisi kiva viettää jossain vaiheessa ihan kahdestaankin. Mitä jos mentäisiin vaikka leffaan joku ilta.

Koska olet ollut samassa veneessä, niin luen ajatuksiasi myös lisää, jos niitä myöhemmin tulee!

Ymmärrät minua ilmeisen hyvin.

Eihän tällaisessa symbioosissa elä kukaan muu kuin läheisriippuvainen ihminen. Olen Hellstenini lukenut kahteen kertaan. Ja paljon olen kasvanut matkan varrella. Ilmeisesti nyt ollaan siellä pohjalla. Nyt olen kosketuksissa jonkun tosi syvän trauman kanssa. Siksi tämä on raskasta.

On vaikea nähdä itsensä objektiivisin silmin. Vaikka ei se siltä ihan näin tunnukkaan, niin ehkä sittenkin olen tukenut ja luottanut liikaa mieheen. Ehkä henkisellä tasolla olen liikaa riippuvainen. Mielipiteissä ainakin.

Pitää alkaa rakentaa omaa elämää. Josko se auttaisi märehtimisen loppumiseen.

ap

Meillä oli kysessä muutakin kuin irtaantuminen eli mukana oli muitakin ihmisiä, mutta pääasiassa siis sama homma kuin teillä nyt. Se oli minulle todella ahdistavaa aikaa ja raskasta ja märehdin sitä päivät pääksytysten, halusin puhua ja keskustella ja sopia sääntöjä ja ja ja. Ehkä siksi että minä olen sellainen jonka elämä on kunnossa rutiinien avulla, en oikein kesä tätä katsotaan meinikiä... Tästä voisi riittää juttu vaikka kuinka ja sydämessäni tiedän mitä käyt lävitse mutta rajallisen tilan puitteissa hyppään loppupäätelmään eli... Opettelin elmänään itsellistä elämää ts. rakensin ystäväpiirin ja tukiverkon ja elämän jossa pärjään itse ja lasten kanssa .. siinäkin tapauksessa että mies joskus lähtisi. Tarkoitan siis sitä että rupesin tavallaan elämään enemmän itselleni kuin "uhraten" perheelle vaikka perhe kuitenkin tulee aina ensin : ) En tiedä osaanko oikein selittää, mutta luulen että tuin ja luotin liikaa mieheen ja elin enemmän sitäkautta ja nykyään elän enemmän itseni kautta. Olen myös nykyään itsevarmempi ja mies on huomannut tämän. En siis ole riippuvainen mihenen päätöksistä, en enää edes henkisellä tasolla ja voin itse paremmin. Joskus mietin että oliknko jopa läheisriippuvainen jollaintapaa aijemmin? Noh.. sama se, kovasti vaati opettelua tämä oma elämänmuutos mutta kannatti. Koen olevani kaikinpuolin vahvempi ja voivani paremmin ja se parisuhde... sekin voi paremmin, PALJON paremmin. Ja joskus tuntuu että mies tässä nieleskeee aikaisempia päätöksiään takaisinpäin kun joutuu myös antamaan tavallaan enemmän tähän perheeseen ja parisuhteeseen : ) Ok, aika sekava sepustus mutta stsemppiä! Mieti nyt mitä SINÄ haluat ja tarvitset.

Kyllä miehilläkin on oikeus omaan elämään ja omaan itseensä. Meillä mies haluaa itsenäisyytensä vuoksi muuttaa ainakin hetkeksi omilleen asumaan.



Minä en tiedä, mitä minun parisuhteessani tulee käymään. Huvittavinta on, että juuri tälläistä miestä, itsenäistä ja reipasta mielipiteensanojaa olenkin koko ajan kaivannut. Mutta en niin että että tulisi ero.

nämä hakevat vaimokseen äidin itselleen.



Tällöin ei voi ihmetellä, kun kuulee kysymyksen:



- Vaimo rakas saanhan minä pienen ajokoiran?



- Saat kulta, saat sitten eläkepäivinä.



Todellisen onnen poika saa vaimoltaan äitiytenä. Nämä kiellot ja myönnytykset ovat elinehto hyvälle parisuhteelle.



Mikäli molemmat olisivat itsenäisiä vailla tälläistä mainiota parasiittisuhdetta, olisi suhde onneton ja päätyisi pian eroon.

Mies itseasiassa on nämä viime viikot oiken kannustamalla kannustanut, että minun pitää tehdä itselleni omia menoja.

Kyllä. Minun pitää pystyä siirtämään puhumiset taka-alalle. PAKKO. Ja alkaa rakentamaan suunnitelmaa B.

ap

yhdyn mielipiteeseesi (3 eli 15) AP:n

kannattaisi rakentaa suunnitelma B, vaikka se kuristaakin kurkkua. Koota elämänsä niin kuin miest ei yhtäkkiä olisikaan. KUn hän on luonut itselleen uuden, riippumattoman elämän, mieskin ehkä hoksaa millaisista asioista kannattaa pitää kiini ja vaalia. Eli kun kumpikin on lähtenyt vähän erilleen ja itsenäistynyt, on hyvä palata tiiviimpään yhteyteen itsenäisempinä ja kypsempina aikuisina. Täydellistä symbioosia ei voi jatkaa hamaan hautaan asti. Luultavasti jopa toine kuolee ennen toista ja silloin olisi osattava olla jaloillaan. AP voisi ilmaista miehelleen, että hänellä menee hiukan aikaa sulatta kaikki eikä ole kivaa kuulla tulkintoja jokaisesta ilmeestä. Mies voisi myös ymmärtää että hänen irtaantumisellaan on ilman muuta vaikutusta ympäristöön. Mutta että ottaisivat aikaa opetella uusia kuvioita, kumpikin toisensa vaihtuvia mielialoja ylitulkitsematta. Puhumiset on puhuttu, ei tarvitse vatvoa enää. Nyt toimitaan askel kerrallaan. AP voi ilmoittaa myös miehelleen,e ttä kävisi mielellään ystävänsä luona jonakin viikonloppuna ja että yksi ilta olisi kiva viettää jossain vaiheessa ihan kahdestaankin. Mitä jos mentäisiin vaikka leffaan joku ilta.

kolikolla on aina kääntöpuolensa. kaikkea ei voi saada.

ap

Kyllä miehilläkin on oikeus omaan elämään ja omaan itseensä. Meillä mies haluaa itsenäisyytensä vuoksi muuttaa ainakin hetkeksi omilleen asumaan. Minä en tiedä, mitä minun parisuhteessani tulee käymään. Huvittavinta on, että juuri tälläistä miestä, itsenäistä ja reipasta mielipiteensanojaa olenkin koko ajan kaivannut. Mutta en niin että että tulisi ero.

näitä pikkupoikia. Hän on vahva, autoritäärinen, vahvatahtoinen. Hänen kanssaan kun riitelee, niin siitä on oksat pois. Hän on niin vahva.

Sehän tässä vähän omituista onkin. Että ihminen voi olla jämäkkä ja silti kokea, ettei elä omaa elämäänsä.

ap

nämä hakevat vaimokseen äidin itselleen. Tällöin ei voi ihmetellä, kun kuulee kysymyksen: - Vaimo rakas saanhan minä pienen ajokoiran? - Saat kulta, saat sitten eläkepäivinä. Todellisen onnen poika saa vaimoltaan äitiytenä. Nämä kiellot ja myönnytykset ovat elinehto hyvälle parisuhteelle. Mikäli molemmat olisivat itsenäisiä vailla tälläistä mainiota parasiittisuhdetta, olisi suhde onneton ja päätyisi pian eroon.

kolikolla on aina kääntöpuolensa. kaikkea ei voi saada.

ap

Kyllä miehilläkin on oikeus omaan elämään ja omaan itseensä. Meillä mies haluaa itsenäisyytensä vuoksi muuttaa ainakin hetkeksi omilleen asumaan. Minä en tiedä, mitä minun parisuhteessani tulee käymään. Huvittavinta on, että juuri tälläistä miestä, itsenäistä ja reipasta mielipiteensanojaa olenkin koko ajan kaivannut. Mutta en niin että että tulisi ero.

ja silti parisuhteessa.

t.26

näitä pikkupoikia. Hän on vahva, autoritäärinen, vahvatahtoinen. Hänen kanssaan kun riitelee, niin siitä on oksat pois. Hän on niin vahva.

Sehän tässä vähän omituista onkin. Että ihminen voi olla jämäkkä ja silti kokea, ettei elä omaa elämäänsä.

ap

nämä hakevat vaimokseen äidin itselleen. Tällöin ei voi ihmetellä, kun kuulee kysymyksen: - Vaimo rakas saanhan minä pienen ajokoiran? - Saat kulta, saat sitten eläkepäivinä. Todellisen onnen poika saa vaimoltaan äitiytenä. Nämä kiellot ja myönnytykset ovat elinehto hyvälle parisuhteelle. Mikäli molemmat olisivat itsenäisiä vailla tälläistä mainiota parasiittisuhdetta, olisi suhde onneton ja päätyisi pian eroon.

Luulen että jos riitelisimme niin oksat pois menisi ja miehesi itkisi näitä oksia. Sen verran jämäkkä olen naisena. Kun riitely ei riittäisi niin kiristäisin taloudellisesti tai muutoin. Ajaisin hänet ahdinkoon.

Sitten odottelisin että ryömii takaisin madellen ja anteeksi pyydellen. Tietenkin avomielisenä antaisin anteeksi sillä ehdolla ettei enää koskaan toiste asettaisi itseään ylemmäksi perhettään.

Miehen on parasta pysyä nöyränä.

Nyt on pakko kirjoittaa tänne. Tarvitsen reflektointiapua ja haluan saada asioihin perspektiiviä. Verenpaineeni on ollut pysyvästi korkealla ja kohta suoni puhkeaa päässä. Auttakaa please!!!!

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 21 v. Vielä puolivuotta sitten vastasin av:n parisuhdekyselyihin, että ei ole koskaan ollut ongelmia ja rakkaus kestää ikuisesti. Nyt elämämme on vaakalaudalla.

Kyse on miehen asenteiden muuttumien. Olemme keskustelleet asiasta 50 tuntia ja kaikki mahdolliset asiat on käsitelty. Ei ole pettämistä, mutta minun oloni on sama kuin petetyllä naisella. Mies on järjestänyt asenteensa ja ajatuksensa uudella tapaa.

Minä nyt mietin, voinko hyväksyä hänen uudet ajatuksensa. Jos en voi, niin tässä tulee varmaan lopulta ero.

Taustaa: olemme olleet vuosikaudet kuin paita ja peppu. Lähes symbioosissa. Elämä on ollut tässä kotona lasten kanssa. Kaikki lomat yhdessä, kaikki yhteistä. Meillä on ollut ainoastaan omat harrastukset, mutta kaikki muu pankkitiliä myöten on yhteistä. Naimisiin menimme ajatellen, että yhdessä vanhetaan samassa kiikkustuolissa. Hän on luvannut ja vannonut minulle ikuista rakkautta jne.

Sitten mies sai keski-iän kriisin pari vuotta sitten. Hän oli tyytymätön elämäänsä.

Keskusteluiden tulos on tämä: hän haluaa lopettaa sitku-elämisen ja alkaa elämään tässä ja nyt. hän haluaa alkaa sosiaalisemmaksi ja tavata enemmän kavereita. Hän haluaa tehdä, mitä itse haluaa eikä kuunnella aina sitä, mitä me haluamme. Hän haluaa elää sillä perusteella, miltä kulloinkin tuntuu.

Yhdellä lauseella: Hän on siis riuhtaissut itsensä irti. Hän on myöntänyt tämän ja minä tunnen sen.

Hän lupaa osoittaa välittämistä ja kunnioittamista kuten tähänkin asti (Hän on sitä ihan hyvin osoittanut, mutta huom. hän ei enää puhu rakkaudesta, vaan välittämisestä) - paitsi tähän lauseeseen on tullut sivulause: "niin kauan kuin elämämme ei ole parisuhdehelvettiä". Hän sanoo olevansa sitoutunut, mutta jos minusta tulee pirttihirmu tms. (minä en siis sellainen ole ollut, vaan liian kiltti), ei sitoutumisestakaan ole takeita.

Minun ongelmani on siis tämä: Hän ei suostu lupaamaan mitään. Hän ei lupaa enää ikuista rakkautta, "koska ei ole ennustaja, eikä hän tiedä tulevasta". Minua ahdistaa suunnattomasti tämä! Tämä irtiriuhtaisu tuntuu helvetilliseltä!!!

Minä pyysin, että laaditaan yhteiset pelisäännöt. Hän ei niitäkään suostu tekemään. Hän vertaa tätä siihen, että tiellä on nopeusrajotus, niin se ei estä häntä ajamasta ylinopeutta, jos se hänestä siltä tuntuu.

Hän ei siis suostu antamaan lupauksia, "koska ihmisen moraali määrää, noudatetaanko sääntöjä. Säännöillä ei ole väliä vaan sillä, mitä ihminen ajattelee".

Tämä on toinen asia, joka tuntuu minusta helvetilliseltä: minä olen aivan tuuliajolla, hänen tunteidensa vietävänä.

Miehelle lapset tulevat kaikessa ensin. Hän sanoo, että perheen on pysyttävä kasassa kynsin hampain heidän takiaan. Hänen toinen toiveensa on, että elämä alkaisi taas rullaamaan. Sitä hän ei pystynyt minulle kertomaan, mitä pitää tapahtua että elämä alkaa rullamaan.

Haluaisin kysyä teiltä, mitä minun pitäisi ajatella tästä kaikesta...tai tällaista kysymystä en voi esittää, mutta antakaa minulle ajatuksia!

Minun tämän hetkinen ajatus on, että minun pitää ottaa aikalisä. Olen vatvonut näitä asioita puhki ja haluan päästä tästä vatvomisesta eteenpäin. Tällä hetkellä tuntuu, että minä tarvitsen säännöt, rajat ja lupaukset luomaan turvallisuutta kaoottiseen tilanteeseen - miten voin elää, jos en niitä saa? Haluanko edes sellaista miestä, joka on tällainen? Pystynkö minä sitoutumaan miehen, joka elää tunteen mukaisesti?

Tiedän, että minun pitää itse muuttua, jos haluan tämän suhteen jatkuvan. En tiedä, pystynkö siihen. Tai haluanko sitä.

Meillä vain niin että naimissa ollaan oltu jo 23 vuotta ja lapsiakin on suurperheen verran ja mies on "potkaissut minut pois elämästään" melko täydellisesti eli ei edes halua oikeasti elää minun kanssani, mutta ei myöskään suostu eroamaan lasten vuoksi!:/

Meillä tätä on nyt kestänyt 3 vuotta ja mies siis nukkuu olohuoneen sohvalla, on niin kuin minua ei olisi olemassakaan:( Ei suostu puhumaan mistään mitään, ei eroamaan, ei tekemään asialle yhtään mitään mihinkään suuntaan! Hän vain on kullemma löytänyt itsensä ja haluaa nyt miettiä mitä oikeasti elämässään haluaa!!:/

En tiedä kuinka kauan tätä jatkuu...tai kuinka kauan minä jaksan tätä, mutta en voi miestä yhteisestä asunnosta poiskaan nakata ja ilman lapsia en tästä mihinkään lähde, se on ainoa asia, josta olen täysin varma! Olen pyytänyt/rukoillut/vaatinut/käyttäytynyt miestä kohtaa yhtä kylmästi kuin hän minua kohtaan/ollut tekemättä mitään...mikään ei muuta miestä suuntaan eikä toiseen:(

Olen tullut siihen tulokseen, että miehellä on joku keski-iänkriisi ja kaikki tuo "hulluus" on vain omaa ongelmaansa ja itse en aio siihen enää puuttua mitenkään! Elän lasten kanssa ihan omaa elämääni ja odotan päivää jolloin mies ymmärtää lähteä! Enää en voi edes kuvitella että haluasin missään tapauksessa jatkaa elämääni miehen kanssa! Liian paljon hän on satuttanut minua näiden 3 vuoden aikana! Niin ja voihan olla niinkin, että itse lähden tästä kunhan saan raha-asiani sellaiselle mallille että voin hankkia lapsilleni sellaisen asunnon, jossa heillä kaikilla on tilaa riittävästi...

En tiedä...en tiedä mistään mitään, mutta tiedän kyllä sen tunteen minkä kanssa ap painiskelet! Se on liaankin tuttu jo minulle:(

Koitan jaksaa päivän kerrallaan...koita sinäkin! Uskon että meille molemmille on elämällä vielä paljon annettavaa! Välillä vain täytyy käydä "pohjalla", että ymmärtää iloita kun asiat ovat joskus hyvin!:)

t. eräänlainen kohtalotoveri

Kyllä tällä on jotain tekemistä sen keski-ikäisyyden kanssa. Meillä ei ole ollut aikaisemmin kriisejä, ei edes kolmenkympin kriisiä.

Kuten joku sanoi, niin elämässä kuuluu ryvettyä. Kai se on uskottava.



Meillä mies ei ole sinänsä huonosti käyttäytynyt. Ja hän kyllä halaa ja pussaa. Mutta joo, elmää on ihmettelyä ja odottelua. Ja ryvettymistä.



ap

[/quote]

Meillä vain niin että naimissa ollaan oltu jo 23 vuotta ja lapsiakin on suurperheen verran ja mies on "potkaissut minut pois elämästään" melko täydellisesti eli ei edes halua oikeasti elää minun kanssani, mutta ei myöskään suostu eroamaan lasten vuoksi!:/ Meillä tätä on nyt kestänyt 3 vuotta ja mies siis nukkuu olohuoneen sohvalla, on niin kuin minua ei olisi olemassakaan:( Ei suostu puhumaan mistään mitään, ei eroamaan, ei tekemään asialle yhtään mitään mihinkään suuntaan! Hän vain on kullemma löytänyt itsensä ja haluaa nyt miettiä mitä oikeasti elämässään haluaa!!:/ En tiedä kuinka kauan tätä jatkuu...tai kuinka kauan minä jaksan tätä, mutta en voi miestä yhteisestä asunnosta poiskaan nakata ja ilman lapsia en tästä mihinkään lähde, se on ainoa asia, josta olen täysin varma! Olen pyytänyt/rukoillut/vaatinut/käyttäytynyt miestä kohtaa yhtä kylmästi kuin hän minua kohtaan/ollut tekemättä mitään...mikään ei muuta miestä suuntaan eikä toiseen:( Olen tullut siihen tulokseen, että miehellä on joku keski-iänkriisi ja kaikki tuo "hulluus" on vain omaa ongelmaansa ja itse en aio siihen enää puuttua mitenkään! Elän lasten kanssa ihan omaa elämääni ja odotan päivää jolloin mies ymmärtää lähteä! Enää en voi edes kuvitella että haluasin missään tapauksessa jatkaa elämääni miehen kanssa! Liian paljon hän on satuttanut minua näiden 3 vuoden aikana! Niin ja voihan olla niinkin, että itse lähden tästä kunhan saan raha-asiani sellaiselle mallille että voin hankkia lapsilleni sellaisen asunnon, jossa heillä kaikilla on tilaa riittävästi... En tiedä...en tiedä mistään mitään, mutta tiedän kyllä sen tunteen minkä kanssa ap painiskelet! Se on liaankin tuttu jo minulle:( Koitan jaksaa päivän kerrallaan...koita sinäkin! Uskon että meille molemmille on elämällä vielä paljon annettavaa! Välillä vain täytyy käydä "pohjalla", että ymmärtää iloita kun asiat ovat joskus hyvin!:) t. eräänlainen kohtalotoveri

[/quote]

tai luulen niin.



Minä olen sitoutuva ihminen. Olen ollut tässä liitossa (toiseni) 17 vuotta. Minulle on ollut alusta lähtien todella tärkeää, että saan olla vapaa. Toinen puolisko ei hengitä niskaan, ei vahdi, ei vaadi tilile, ei kinua rakkauden tunnustust kylki kyljessä kiinni. Minua ahdistaa ajatus tälläisestä symbioosisuhteesta. Minä olen minä ja mies on oma itsensä. Minä luotan mieheen ja hän minuuun. Olemme yhdessä siksi kun tahdomme ja toki myös lasten takia.



Mitä edemmän toinen vaatisi jotain parisuhteen nopeusrajoituksia tai parisuhteen rutiineja, sitä loitommas menisin. Ahdistaa suorastaan ajatus että hankkisimme samanlaiset tuulipuvut ja käsikädessä lenkkeisimme sunnuntaisin klo 11 ennen perhelounasta.



Anna miehesi mennä, ei se pitelemällä pysy, päinvastoin

että mitä ovat ne säännöt, joita ap haluaisi ja mies ei sulata? Esimerkkejä?



Meillä esim. on niin, että pääsääntöisesti omista menoista pitää ilmoittaa ajoissa niin, että toinen ehtii siksi aikaa järkätä asiat niin, että oleminen kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa sujuu siedettävästi. Ja niinkin meillä on, että kovin monta kertaa viikossa ei baanalle tai muualle ole reilua lähteä, koska lapsista on sen verran paljon tekemistä.

Tarvitsen näitä erilaisia näkökantoja, etten näkisi mörköjä. Yritän ymmärtää että on erilaisia ihmisiä. Kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä. Ja hyvä niin...

Olen äärettömän tyytyväinen, että avasin tämän ketjun. Itkukin on loppunut. En ole aikaisemmin tästä kirjoittanut, koska olen ajatellut, että av vain ruokkii mörköjäni ja kaikki sanovat, että kyllä se mies nyt on vain pettänyt.

En siis halua miehen kanssa enää märehtiä ja vatvoa. Saanko tulla teille tätä vatvomaan, jos alkaa märehdityttämään...?

ap

tai luulen niin. Minä olen sitoutuva ihminen. Olen ollut tässä liitossa (toiseni) 17 vuotta. Minulle on ollut alusta lähtien todella tärkeää, että saan olla vapaa. Toinen puolisko ei hengitä niskaan, ei vahdi, ei vaadi tilile, ei kinua rakkauden tunnustust kylki kyljessä kiinni. Minua ahdistaa ajatus tälläisestä symbioosisuhteesta. Minä olen minä ja mies on oma itsensä. Minä luotan mieheen ja hän minuuun. Olemme yhdessä siksi kun tahdomme ja toki myös lasten takia. Mitä edemmän toinen vaatisi jotain parisuhteen nopeusrajoituksia tai parisuhteen rutiineja, sitä loitommas menisin. Ahdistaa suorastaan ajatus että hankkisimme samanlaiset tuulipuvut ja käsikädessä lenkkeisimme sunnuntaisin klo 11 ennen perhelounasta. Anna miehesi mennä, ei se pitelemällä pysy, päinvastoin

Minä kaipaan sääntöjä kuten olen sitoutunut myötä- ja vastoinkäymisissä, en leiki tulella jos ihastun jne. Minusta nämä säännöt ovat sitä, millä suhdetta pidetään yllä.

Mies sanoo, että liitosta pidetään kynsin hampain kiinni. Mutta hän ei suostu lupaamaan yhtäkään noista säännöistä.

En ymmärrä tätä dilemmaa. Tästä olemme puhuneet, mutta yhteisymmärrystä ei löydy. Hän vain sanoo, että säännöt ovat sanahelinää, valinnat tehdään omassa pääkopassa. Enää en aio siitä puhua hänen kanssaan.

ap

että mitä ovat ne säännöt, joita ap haluaisi ja mies ei sulata? Esimerkkejä? Meillä esim. on niin, että pääsääntöisesti omista menoista pitää ilmoittaa ajoissa niin, että toinen ehtii siksi aikaa järkätä asiat niin, että oleminen kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa sujuu siedettävästi. Ja niinkin meillä on, että kovin monta kertaa viikossa ei baanalle tai muualle ole reilua lähteä, koska lapsista on sen verran paljon tekemistä.

suhteessa pitää saada olla oma itsensä, olla omia menoja ja vapautta. Mutta mitä järkeä on koko suhteessa, jos ei voi luvata, että on sitoutunut toiseen vaikeinakin aikoina? Eihän se TIETENKÄÄN tarkoita, että eroa ei voisi tulla jos oikein paskasti käy, mutta minusta tuollaiset yleisen tason "säännöt" on liiton perusta.



Minusta kyllä kuulostaa huonolta tuo ap:n miehen meininki. Vähän samalta kuin se, kun joskus parikymppisenä kaverini monivuotinen poikaystävä ei pystynyt sanomaan, että rakastaa kaveriani ja tyypit kävi loputtomia keskusteluja siitä, uskovatko he, että poikakaveri joskus tietää rakastavansa ja voiko sanoa sen...



Ei se minusta ole uskonasia, vaan jos rakastaa niin rakastaa ja sen tietää ja sen haluaa sanoa. Ja sama juttu sitoutumisen kanssa. Jos oikeasti rakastaa ja haluaa sitoutua, tuollaiset yleisen tason "säännöt" eivät ole mikään ongelma.



Käytännössä taas sitten se, että kummallekin tulee enemmän omia menoa, omaa kaveripiiriä, itsenäisyyttä, kutsutaan enemmän ihmisiä kylään, matkustellaan myös erikseen ym. ym. on varmastikin HYVIN terveellistä suhteen kannalta.



Tulee mieleen, että mies vakuuttelee nyt itselleenkin sitä, että kyllä lapset ja aviosuhde ovat yhtä tärkeitä kuin ennenkin, vaikka sitoutuminen = uskollisuus loppuisikin.

Tähän tapaan minäkin olen ajatellut. Mutta mies perustelee näkemyksiään toisella tavalla. Ja nämä kaksi näkemystä eivät ole kohdanneet.

Mies siis on vakuuttanut uskollisuuttaan ja sitoutumistaan - mutta jos minusta tulee pirttihirmu, parisuhteesta tulee helvetti, hän ahdistuu suhteessa - niin sitten hän pitää itsellään vapauden olla sitoutumatta. Tämä on siis mieheni näkökulma.

Hän siis sanoo, että on ollut koko 20 vuotta tätä mieltä.

ap

suhteessa pitää saada olla oma itsensä, olla omia menoja ja vapautta. Mutta mitä järkeä on koko suhteessa, jos ei voi luvata, että on sitoutunut toiseen vaikeinakin aikoina? Eihän se TIETENKÄÄN tarkoita, että eroa ei voisi tulla jos oikein paskasti käy, mutta minusta tuollaiset yleisen tason "säännöt" on liiton perusta. Minusta kyllä kuulostaa huonolta tuo ap:n miehen meininki. Vähän samalta kuin se, kun joskus parikymppisenä kaverini monivuotinen poikaystävä ei pystynyt sanomaan, että rakastaa kaveriani ja tyypit kävi loputtomia keskusteluja siitä, uskovatko he, että poikakaveri joskus tietää rakastavansa ja voiko sanoa sen... Ei se minusta ole uskonasia, vaan jos rakastaa niin rakastaa ja sen tietää ja sen haluaa sanoa. Ja sama juttu sitoutumisen kanssa. Jos oikeasti rakastaa ja haluaa sitoutua, tuollaiset yleisen tason "säännöt" eivät ole mikään ongelma. Käytännössä taas sitten se, että kummallekin tulee enemmän omia menoa, omaa kaveripiiriä, itsenäisyyttä, kutsutaan enemmän ihmisiä kylään, matkustellaan myös erikseen ym. ym. on varmastikin HYVIN terveellistä suhteen kannalta. Tulee mieleen, että mies vakuuttelee nyt itselleenkin sitä, että kyllä lapset ja aviosuhde ovat yhtä tärkeitä kuin ennenkin, vaikka sitoutuminen = uskollisuus loppuisikin.

Minä kaipaan sääntöjä kuten olen sitoutunut myötä- ja vastoinkäymisissä, en leiki tulella jos ihastun jne. Minusta nämä säännöt ovat sitä, millä suhdetta pidetään yllä.

Mies sanoo, että liitosta pidetään kynsin hampain kiinni. Mutta hän ei suostu lupaamaan yhtäkään noista säännöistä.

En ymmärrä tätä dilemmaa. Tästä olemme puhuneet, mutta yhteisymmärrystä ei löydy. Hän vain sanoo, että säännöt ovat sanahelinää, valinnat tehdään omassa pääkopassa. Enää en aio siitä puhua hänen kanssaan.

ap

että mitä ovat ne säännöt, joita ap haluaisi ja mies ei sulata? Esimerkkejä? Meillä esim. on niin, että pääsääntöisesti omista menoista pitää ilmoittaa ajoissa niin, että toinen ehtii siksi aikaa järkätä asiat niin, että oleminen kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa sujuu siedettävästi. Ja niinkin meillä on, että kovin monta kertaa viikossa ei baanalle tai muualle ole reilua lähteä, koska lapsista on sen verran paljon tekemistä.

Loppujen lopuksi oivalsin, että kyse on siitä, että tuossa irtautumisvaiheessa noidenkin lupausten/sääntöjen vaatiminen tuntuu kontrolloinnilta. Olen melko varma, että nämä säännöt ovat miehelle ihan yhtä tärkeät kuin sinulle, mutta hän tahtoo noudattaa niitä omasta halustaan, eikä siksi, että sinä vaadit.

Itseasiassa tämä on terveellinen keskustelu meille muillekin. Itsellekin tulee niitä epätoivon hetkiä, mutta kun katsookin samaa tilannetta ulkopuolisena, ymmärtää omaansakin paremmin.