Synnytys on jäänyt kaivelemaan mieltä...

Kyllähän minä järkeillen tajuan, että asiat ovat mulla hyvin ja vaikka olisin voinut synnyttää normaalisti, niin voisin olla vielä pahemmin pettynyt... Ihmismieli on tosiaan kummallinen! Raskausaikakin oli vaikea, lapsi ei meinannut pysyä sisällä ja istukka vuoteli vähän väliä, jouduin totaalilepoon melkein puolesta välistä lähtien. Ja sain minäkin kauhutarinan kerrtottavaksi leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista. Ja totta on, että jos meille ei olisi eroa tullut, niin luultavasti en murehtisi tätä näin paljoa, ehkä haen tästä jotain syytä erolle tms. Toisaalta koen tämän myös ihan erilliseksi harminaiheeksi. Perkele, että voi elämä olla vaikeaa kun ei vaan näköjään osaa olla mihinkään tyytyväinen! Pitäisi varmaan muuttaa muutamaksi vuodeksi Afrikkaan sisällissodan keskelle että osaisi arvostaa sitä mitä on :(



(Olen myös aloittanut ketjun "tänään pelkäsin että jään eloon...)

ollaan molemmat terveitä ja kunnossa ja että normaalissa synnytyksessä olisi voinut mennä vikaan vaikka mikä. :(

Lue tuo lapsi vammautui synnytyksessä-ketju ja lakkaa höperehtimästä olemattomia. Sulla taitaa olla liian helppo elämä.

Tää asia ei vaan järkeilemällä muutu :(



T. ap

Kysy mahdollisuutta päästä terveyskeskuspsykologin juttusille. Et varmasti ole yksin ajatustesi kanssa. Aikaisemmin oli tapana viedä vauva suoraan salista vauvalaan ja imetettäväksi tuotiin 4 tunnin välein. Moni on sanonut, että kyllä siihen vauvaan sitten kotona alkoi kiintyä parissa kuukaudessa. Sulla on traumaattinen kokemus ollut varmasti tuo erokin vielä, niin sekin varmasti vaikuttaa asiaan. Tarvitset kuitenkin apua. Jos kaikki energia menee oman ja lapsen hengissä pitämiseen, niin ei siinä juuri ehdi mitään kiintymyssuhdeasioita miettiä.

Lue tuo lapsi vammautui synnytyksessä-ketju ja lakkaa höperehtimästä olemattomia. Sulla taitaa olla liian helppo elämä.

Sullapa on oivallinen kyky lohduttaa toisen pahaa mieltä. Ihmiset kun on siitä jänniä, että yleensä se, että jollain on asiat itseäkin huonommin, EI LOHDUTA! Ihmiset kun nyt vaan elävät sitä omaa elämäänsä ja ne omat ongelmansa todeksi. Kukaan ei saisi valittaa mistään eikä tuntea pahaa mieltä, koska takuulla on joku, jolla on asiat vielä huonommin...

Ap:lle en osaa itsekään sen lohdullisempia sanoja keksiä, muuta kuin että ymmärrän tavallaan, vaikken ole samaa kokenutkaan. Ensin olet raskaana, sitten nukutuksessa, toisena hetkenä et enää ole raskaana vaan äiti, ilman sitä synnytyksen kokemusta, joka tekisi asian ehkä konkreettisemmaksi. "Minä tein tuon!"

Mutta ei meille kaikille alateitse synnyttäneillekään ne rakkauden tunteet heti tule, omani oli noin puolivuotias kun tajusin että hyvänen aika, minähän rakastan tuota ja tekisin todella kaikkeni hänen eteensä. Onneksi olin lukenut aiheesta aiemmin ja olen muutenkin aika vähän murehtivaa tyyppiä, niin siinäpä sitten hoitelin ja venttailin noita tunteita sen kummemmin numeroa tekemättä... :)

Jos nyt rakkaus jo orastaa, niin hyvähän se on. :) Anna niiden kasvaa vähitellen, te olette luomassa lapsesi kanssa loppuelämänne suhdetta, teillä on aikaa.

Sinun ajatuksesi kuulostavat todella tutuilta. Itse synnytin lapseni alakautta, lapsi syntyi 34h:n jälkeen lopulta imukupilla. Repesin todella pahasti ja lapsi vietiin suoraan virvoitteluun. Vähän ajan päästä lapsi tuotiin vatsalleni enkä kyllä mitenkään pystynyt ajattelemaan, että se oikeasti olisi oma. En tuntenut lasta kohtaan YHTÄÄN MITÄÄN. Kukaan ei kertonut mitä synnytyksessäni tapahtui, ei edes vuodeosastolla, lähetettiin vain parin päivän päästä kotiin.

Olin aivan hukassa, mietin synnytystäni JOKA päivä ja vähän väliä, en oikeastaan edes pystynyt ajattelemaan sitä, aloin vain itkeä kun yritin muistaa tapahtuneita.

Lapsen ollessa 3kk romahdin täysin. En edelleenkään tuntenut vauvaani kohtaan mitään, siinä se vain oli ja toivoin välillä, että joku hakisi sen pois.



Lopulta otin asian puheeksi neuvolassa. Olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sain suoraan lähetteen psykologille ja siellä kävin todella tiuhaan. Oli joku joka jaksoi kuunnella kun pohdin synnytystäni, joka kannusti ja kyseli oikeanlaisia kysymyksiä. Tärkeintä ehkä oli, että joku sanoi, etten minä tehnyt mitään väärää synnytyksessäni. Lopulta aloin rakastua vauvaani pikku hiljaa... Nyt hän täyttää pian vuoden enkä voisi ikinä kuvitella elämääni ilman häntä. Rakastan enemmän kuin mitään olen ikinä rakastanut. En tiennyt, että näin suurta tunnetta on edes olemassa.

Synnytystä mietin vieläkin välillä, mutta ajankuluessa uskallan jo haaveilla, että joskus saisin toisenkin lapsen..



Neuvoni on: SOITA heti aika neuvolaan. Ihan tosi, saat sieltä apua. Minä en varmasti olisi näinkään hyvässä kunnossa, jos en olisi ottanut asiaa neuvolassa puheeksi. Puhuminen auttaa.



Voimia sinulle! :)

alkoi taas jeesustelu. olet aivan oikeutettu tunteisiisi. itselläni oli takan 36h äherrystä kun jouduin kiireelliseen sektioon. olin hereillä koko ajan, lapsen isä sai olla leikkaussalissa mukana ja jopa näin lapseni vilaukselta kun syntyi. SILTI....kun sain lapseni syliini n. 5h syntymän jälkeen, oli minun vaikea ymmärtää että se oli oma lapseni. kesti todella pitkään että tunsin jotain kontaktia lapseeni. harmittaa jälkikäteen vietävästi.



et ole ainoa noiden tunteidesi kanssa, meitä on valitettavan monta



ja niille, jotka paasaavat" ole onnellinen etä kaikki hyvin yms...", kyllä äidilläkin on oikeus tunteisiin ja kokemuksiin!!!

Mä en tajua tätä että pitää nollata toisten tunteet tällä lailla.



Ap:tä en muuten osaa lohduttaa kuin kertomalla, ettei se alakautta synnyttäminenkään ole tae siitä, että tunteet lasta kohtaan heräisivät aikaisin. Mä synnytin esikoistani 8 tuntia, kaikki meni hyvin eikä mitään fyysisiä ongelmia ollut sen enempää synnytyksessä kuin sen jälkeenkään. Isäkin oli mukana, ja heti alusta asti ainakin mun näkökulmastani aivan täysin lapsensa lumoissa. Minä taas... no, mietin lähinnä, että tämä nyyttikö se on tehnyt mun oloni niin hankalaksi nämä viime kuukaudet, ja että pitäisikö tän nyt sitten tuntua joltain. Koko lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana mulla ei ollut juuri minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan, tai sitten tunteet olivat tosi ääripäitä - välillä oli hetkiä, jolloin lapsi oli minusta ihanampi kuin mikään maailmassa, ja toisinaan taas vihasin sitä yhtä soittoa parkuvaa kakaraa enemmän kuin mitään muuta. Sellaista normaalia äidinrakkautta en kokenut kuin vasta lähemmäs 1,5v synnytyksen jälkeen. Se tuli pikkuhiljaa, yhtäkkiä vain huomasin, ettei tunteeni enää heittelehdi enkä enää koe itseäni lähinnä välinpitämättömäksi. Tein kyllä kaiken niinkuin pitikin, syötin, vaihdoin vaipat, pidin sylissä, leikitin, nukutin ja niin edelleen, mutta vain siksi, että niin piti tehdä.



Nykyään esikoiseni on 5-vuotias, ja mulla on hänen kanssaan hyvä suhde. Edelleen kuitenkin ajoittain kummittelee mielessäni se ensimmäinen vuosi, ja etsiskelen merkkejä traumoista, joita mun välinpitämättömyyteni olisi lapseen jättänyt. Itse löydän niitä jatkuvasti, mutta ulkopuolisten silmin lapsessa ei mitään merkkiä mistään traumoista ole, eli kaiketi mä vain syyllistän itseäni ja ylitulkitsen kaikenlaista tukemaan tätä syyllistämistäni.

sanovan, että niitten tunteitten syntymiseen on mennyt tosi pitkä aika vaikka ovat synnyttäneet alakautta. Yritänkin ajatella, että olen vaan luonteeltani sellainen, että vaikka olisinkin oikeasti synnyttänyt lapsen, niin tunteitten heräämiseen ois menny aikaa. Mutta oisin silti halunnut kokea sen, vaikka tässä tapauksessa ei ollut mitään vaihtoehtoja :(

kokenut mitään suurta täyttymyksen tunnetta synnytyksen hetkellä.

Kuulostaa niin tutulta! Tällä hetkellä olen vakuuttunut siitä, että lapsesta tulee vähintään psykopaatti, kun en sitä niin palavasti osaa rakastaa vaan tunnen juuri niinkuin sinä :D



En kyllä ole ikinä ollut "vauvojen perään", en osaa leperrellä yms, mutta isompien kanssa alkaa olla jo mukavaa. Ehkä en vaan ole kovin äidillinen ihminen, ennemminkin semmoinen fyysikkoäiti.

toi 9

Mitä ilmeisimmin sun elämässä on tuolloin ollut todella paljon muutakin - ero vauvan ollessa kuukauden? Ehkä synnytys ei olekaan syypää, vaan muu elämäntilanne?

mä uskon, että sun tunteet on normaaleja tuossa tilanteessa..itse synnytin myös sektiolla, mutta olin hereillä ja lapsi vietiin heti teholle syntymänsä jälkeen ja näin hänet vasta seuraavana päivänä. Mulla oli tosi pöllämystynyt olo, että tuoko on tosiaan meidän lapsi, että siis meidän ja saadaanko me muka viedä se kotiinkin täältä. Olotilaa lisäsi vielä se, että itse sai katsella alkuun lähinnä vierestä miten lasta hoidettiin ja hoitajat sano, että mitä saa tehdä ja mitä ei...joten lapsi tuntui sairaalan lapselta eikä meidän. Vasta kotona pikkuhiljaa sydän alkoi käsittämään, etttä jooo tää on meidän vauva ihan oikeesti. :) ja se rakkauden tunne alkoi kasvamaan päivä päivältä.



kuitenkin uskon, että sullekkin voisi jonkinlaisesta keskusteluavussta tai terapiasta olla hyötyä. Neuvoloillahan on esim omat neuvolapsykologit eli pyydä ihmeessä itsellesi sellaista tukea asian läpikäymiseen.



onnittelut vauvasta ja kaikkea hyvää elämääsi!

Ensimmäisen kohdalla koin heti sen rakastumisen tunteen. Synnytys oli ihan normaali alatiesynnytys ja kivunlievityksen johdosta se ei edes sattunut kamalasti.



Toisen syntymä taas oli niin kivulias kokemus. Kipulääkkeet ei auttaneet yhtään ja menetin oman kontrollini täysin. Huusin kuin hyeena. Enemmänkin. Ponnistusvaihen oli todella raju ja lyhyt. Ja vaikka vauva synty alakautta, niin silti, en kokenut sitä rakastumista heti. Synnytyksen jälkeenkin sairaalaan jouduttiin jäämään pitkäksi aikaa ja jos mikämoista vaivaa on ollut vieläkin. Vauvaa en tietenkään tästä mistään syytä, mutta silti kaikki tuntuu hankalalta. Nyt alan pikkuhiljaa vauvaan kiintyä. Vieläkään en rehellisyyden nimissä voi sanoa rakastavani sitä niin paljon, kuin esikoista. Vauva siis nyt reilun kuukauden ikäinen.



Mutta silti jaksan luottaa, että sekin tunne sieltä tulee. Se, minkä olen asiasta lukenut, niin tämä on vissiinkin hyvinkin yleistä. Ja joskus sen tunteen saavuttamiseen voi kulua pitkäkin aika.



Jos asia sinua oikeasti painaa kovasti, niin kyllä siitä pitäisi puhua. Jos et terkalle, niin sitten jollekin muulle ammattilaiselle.

Sektio oli AINOA vaihtoehto, kai sen ymmärrät?

Eli ennenvanhaan olisitte todennäköisesti kuolleet molemmat lapsesi kanssa. Ole onnellinen terveestä lapsesta ja pyydä saada keskustella neuvolassa /sairaalassa vielä asiasta jos et ymmärrä miksi sektioon nukutettuna kohdallasi päädyttiin.



ps. itse olen myös raskaana ja minulla on myös etinen istukka joten samanlainen synnytys saattaa hyvinkin olla edessä. Olen siitä pelkästään onnellinen ,että istukan paikkaa seurataan tarkasti eikä asiassa oteta mitään riskejä!

Olen myös sitä mieltä että ero on traumaattinen kokemus pikkulapsiaikana ja saattaa olla syynä ahdistukseesi.

kun en kestänyt kipuja loppuun asti, vaan vaadin spinaalipuudutuksen muutama minuutti ennen lapsen syntymää. Ponnistus ei siis tuntunut yhtään miltään. Jotenkin tuntui että lapsen eteen olisi pitänyt tehdä enemmän! On sitä ihmismieli kummallinen...

muuta kokemusta kuin kaamean kivun ja repeämät. Lapsen synnyttyä olin ihan tajunnan rajamailla enkä todellakaan kokenut saadessani lapsen syliini muuta kuin hämärää helpotusta että se oli vihdoinkin ulkona. Rakkaus lapseen syntyy myöhemmin, ajan kanssa.

keskustelemaan kokemuksestasi ettei se jää vaivaamaan.



Minulla on ollut yksi hyvin vaikea alatiesynnytys (esikoisen syntymä) eikä yksikään lääkäri tai hoitaja halunnut keskustella siitä. Kaikki vain sanoivat, että 'tietysti synnytys on rankka kokemus' =o



Vasta sitten kun sain seuraavan lapsen ja koin ns. normaalin synnytyksen sanoi yksi lääkäri, että 'normaali synnytys vaikean jälkeen voi monille olla korjaava kokemus'. Aikaisemmin kaikki muut olivat vain vähätelleet kokemustani ja antaneet ymmärtää että olen vähän yksinkertainen kun en ymmärrä että synnytys on rankka ja se sattuu.