Väsynyt

Olen hoitanut äitiäni toistakymmentä vuotta omaishoitajana, isäni kuoleman jälkeen. hoidin heitä myös silloin, kun isäni eli vielä. Äitini asui omassa kodissaan naapurissa ja kävin 3-8 jopa useamman kerran päivässä häntä katsomassa ja hoitamassa. Tein kaiken kylvetyksestä ruokaan ja siivoukseen, sekä lääkkeitten jakoon että pyykkin pesuun asti.

Nyt tilanne on muuttunut sen verran, että äittini on talven ajan kaupungin omistamassa vanhusten asuin alueella yksiössä. Kesät hän on edelleen kotitilallaan ja minun vastuulla.

Kotonaan asuessaan minä joudun huolehtimaan kaikesta, mutta kaupungilla asuessa vain osasta asioista.

Ikävintä on, ettei hän ole koskaan tyytyväinen minun tekemisiini. Teen aina kaikessa virheitä

joista hän sanoo loukkaavasti.

Minulla on monta veljeä, ei siskoja, mutta veljet ei halua osallistua hänen hoitoonsa ja äiti on suututtanutkin jo monia veljeäin perheineen niin, ettei he halua olla yhteydessä, muuten kuin pakon sanelemana.

Nyt äitini vaatisi minua joka päivä käymään toistakymmenen kilometrin päässä hänen luonaan ja aina on pieni keljuilun sävy, kun soitan tai menen käymään, siitä, että kuinka oma äiti voidaan jättää näin heitteille?? Sitä samaa olen kuullut koko ajan häntä hoitaessani, mutta nyt taas, kun meni sinne talviasuntoonsa, hän on aivan kamala naljailija ja piikittelijä.Marttyyrimainen ilme kasvoilla kertoo, kuinka muitten lapset huolehtivat omaisistaan.

Nyt olen todella väsynyt tähän kaikkeen. Itse joudun käyttämään kyynärsauvoja reumani takia ja teen kaiken yli omien voimavarojeni, mutta mikään ei ole mitään. En ole koskaan tehnyt mitään oikein ja hän poloinen on niin heitteille jätetty.

Hän on ollut koko ikänsä hyvin määrätietoinen ja vativa, ja vanhetessa tuo kaikki on mennyt ahdistavasti tiukemmaksi.

Nyt olen niin väsynyt häneen, että aivan pelottaa jos soi puhelin, että äiti soittaa.

Itselläni ei ole enää voimavaroja puolustaa itseäni, mutta onneksi minulla on hyvä ja tukeva mies, joka on äitini silmissä pirua pahempi, kun uskaltaa sanoa, etten nyt jaksa tulla.

Omien kipujeni kestäminen välillä vie voimavarani äärilaitaan, mutta nyt jos milloin olen aivan poikki. Kipu jaloissa ja selässä on joka askelella kuin puukkoa pistäis nivelten väliin.

Kun sanon äidilleni, etten nyt pysty, hän nauraa ja pilkkaa, että minulla se vasta on kipuja, mutta en näytä valita, enkä näyttele niitten varjolla vastuuta paeten.

Olen pystynyt sulkemaan korvani tähän saakka, mutta nyt en jaksa enää. En, vaikka haluaisin.

Kuinka voi joku olla tuollainen tyranni. Hän on ollut kova työntekijä ikänsä, ja vaatinut koko ikäni myös minun suorittavan jopa mahdottomia tehtäviä lapsesta asti. Aamusta iltaan piti olla talon töissä ja auta ja varjele, jos lusmusi jostain. Oli oksat pois.

Kun me lapset menimme sitten naimisiin, hän ei ole hyväksynyt yhtään miniää eikä minun miestäni, koska he ovat sellaisia.

Lastenlasten kohdalla on jotkut enemmän suosiossa ja toisia ei huomaa, eikä hyväksy, vaan ne kun on sitten sellaisia ja sellaisia...

Minä ainoana tyttärenä olen sitten se orja, ja epäonnistunut yksilö avioliiton perustaessani, ettei kannata kuulemma itsestään luulla mitään.

Todellisuudessa olen saanut mahtavan hyvän miehen, kauniin todella toimivan kodin kauniineen pihoineen, sekä kolme ihanaa lasta ja nyt kuusi tosi tosi mahtavan suloista lastenlasta.

Nyt puran tänne ahdistustani, kun on sellainen olo, että kohta korkki poksahtaa pois asiastani.

Onko kenelläkään samanlaista kokemusta ja kuika olette siitä selvinneet ja jaksaneet sen kanssa?

En ole täydellinen, mutta en ole myöskään paennut omaa vastuutani, vaikka sen olen kyllä häneltä tuhatkertaa kuullut.

Nyt tartteis vain saada lisä voimia, entiset ei enää riitä.