Olenko huono äiti, koska en kuolisi synnytyksessä vauvan puolesta?

vauvan puolesta kuolisi, mutta syntymän jälkeen toki milloin vain. Jos olisi pakko valita itseni aj lapsen väliltä, vain toinen pelastuisi.

Ja jos tuollainen valinta pitäisi tehdä niin ennemmin antaisin jo olemassa oleville lapsilleni äidin kuin pikkusiskon tai -veljen. Koen olevani enemmän velkaa jo olemassa oleville lapsilleni kuin syntymättömälle lapselle, joka ei vielä ole saanut kasvaa ja kehittyä omaksi persoonakseen.

mutta tuntuis äkkiä, että ihmisellä on kuitenkin jokin alkukantainen vaisto pitää kiinni ensin omasta elämästä. Taidan kuitenkin olla niin kohtaloon uskova, että ajattelen, että se kummalla on enemmän tehtävää elossa, selviää. Mutta tuskin alkaisin henkeni kaupalla lapsia tekemään kuitenkaan. Onneksi en ole sellaisen valinnan edessä ainakaan vielä, kun oikeasti haluan näitä lapsia.. neljättä odotan rv 41+3

Silti antaisin mahdollisuuden sille syntymättömälle lapselle, jotta hän saisi kasvaa ja kehittyä omaksi persoonakseen. En voisi kuvitellakaan sitä tuskaa, jonka kanssa minun pitäisi päätökseni jälkeen elää, jos siis valitsisin oman henkeni lapseni hengen sijasta. Lapsilleni jää myös huolehtiva ja rakastava isä, he varmasti selviytyisivät kuolemastani.

Ja syynä painaisi ainakin olemassa olevat lapset. Niiden puolesta kyllä kuolisin. Vauva on jotenkin tuntematon vielä ennen syntymäänsä. Kamala ajatus, mutta niin varmaan tekisin.



Tai nyt taas kun mietin tuota mahassa potkijaa, onkin vaikea valita. En taidakaan tietää mitä tekisin.

olisi tilanne mikä vaan

en voisi valita. Lääkäreiden pitäisi yrittää kaikkensa kummankin puolesta, kävi miten kävi.



Mutta mielenkiintoinen kysymys. Koska kuitenkin olen pitänyt itsestäänselvänä että raskaus keskeytetään jos siitä huomataan olevan äidille merkittävä riski, esimerkiksi jos rakenneultrassa huomataan jotain kriittistä tai jos saa pahan raskausmyrkytyksen varhain. Missä välissä se kääntyy sitten niin päin, että vauvan henki onkin tärkein?



Ehkä pitää miettiä näitä asioita vielä tovi.



6

elämään ilman omaa äitiä. Vaikka mieheni on kuinka hyvä ja symppis, hän ei osaa käsitellä vauvoja sillä lailla, että he olisivat rauhallisia hänen kanssaan. Ei lapsi saisi sillä lailla hyvää alkua elämälle.

elämään ilman omaa äitiä. Vaikka mieheni on kuinka hyvä ja symppis, hän ei osaa käsitellä vauvoja sillä lailla, että he olisivat rauhallisia hänen kanssaan. Ei lapsi saisi sillä lailla hyvää alkua elämälle.

Vaikka isä olisi miten mahtava, olisi elämän alku aivan hirveä. Ja jossain vaiheessahan lapsi saa myös tietää, mihin äiti oikein kuoli, ja syyllisyydentunteet olisivat varmaan kauheat, vaikkakin toki aiheettomat...

ja heillä molemmilla on huono perusturvallisuuden tunne, huono itsetunto, eivät luota aikuisiin. Mieheni on kyllä ihan yhtä osallinen turvattomuuden tunteeseen kuin heidän äitinsäkin.



Siksi en usko, että hän pystyisi turvaamaan pikkuvauvan, vaikka kuinka tarjoaisi hoivaa. Mieheni pelkää vauvoja ja haluaa, että olen koko ajan lähettyvillä "paikkaamassa". Hänen mielestään se on ihan outoa, että vauvat rauhoittuvat mun kanssa ja ovat luottavaisia, kun hän sanoi, että 2 vanhinta lähinnä kirkuivat suoraa huutoa elämänsä ensimmäiset 6kk ja senkin jälkeen olivat ihan rauhattomia.



Tällä taustalla en haluaisi, että mieheni olisi MUN vauvalle ainoana näyttämässä tietä maailmaan ja kanssakäymiseen. Tulisi vain taas yksi lapsi lisää, joka pelkää kaikkea ja kaikkia, ei luota, on rauhaton ja vaikea.