Miten naiset nykymaailmassa päästävät itsensä siihen tilaan

Tosin eri syistä. Ei meillä mitään kauhun tasapainoa ole siksi, että mies tuo leivän pöytään ja mä pidän huolta lapsista. Avioliittomme on tasa-arvoinen, kaikki on yhteistä.



Mutta tilanne voi muuttua äkillisesti, ääripäänä puolison menettäminen. Mieheni isä yllättäen kuoli nuorena sydänkohtaukseen ja vaimonsa pelastus oli velaton kaunis omistusasunto, vanhemmilta perinnöksi saadut kaksi sijoitusasuntoa, tontti, sekä leskeneläke, joka itse asiassa estää työnteon -eli hän menettää miehensä hyvän eläkkeen (huomattavasti suurempi, kuin maan keskipalkka), jos on palkkatöissä (asuu ulkomailla ja tuossa maassa leski "perii" puolison eläkkeen). Tilanne ei voisi näissä olosuhteissa olla parempi ja sinänsä anopillani ei ole taloudellisia huolia, vaikka elätettävinä vielä 2 lasta -elintaso on hyvä. Hän saa myös aina välillä lisää perintöjä, kun suku myy tiluksia Euroopassa.



Sen sijaan me emme ole vielä valmiita ikävien yllätysten varalle. En edes pysty tehdä täällä töitä tai avaamaan pankkitiliä (olen jollakin ihmeen valkoisella listalla, eli vaikka mulla on maan henkilöllisyyspaperi, pysyvä oleskelulupa, sekä työlupa, olen jostain syystä "näkymätön" tiedostoissa).



Olemme olleet huolissani tilanteestani, joten päätimme muuttaa Pohjois-Eurooppaan, jossa taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne tasapainoisempi, sekä miehen palkalla enemmän ostovoimaa. Uudessa maassa omistusasunnon ostaminen on myös huomattavasti helpompaa, sillä hinnat kohtuullisia ja korko alle 3 % (vrt. edellisessä asuinpaikassamme kerrostalomme 60 neliöinen kolmio maksoi 520 000 $ ja korko oli lähes 20 %).



Eli suunnitelmamme varautua tulevaisuuden varalle on meidän asuttama omistusasunto, sekä vähintään yksi sijoitusasunto; säästöt -tosin inflaatio on riski kaikkialla maailmassa; yksityinen eläkesäästäminen ja mä perhetahtisesti pidän yllä ammattitaitoani jatko-opiskeluilla ja lyhyillä työpesteillä siellä täällä (museoala), edelleen ollen päätoimisesti kotiäiti.



Mutta toistaiseksi tilanteeni hirvittää, se on kuin veitsenkärjellä tanssimista. Kunhan saamme velattoman omistusasunnon, voin rentoutua paremmin.

Minä olen taloudellisesti riippuvainen miehestäni. Olen tällähetkellä työttömänä ja odotan meidän esimmäistä yhteistä lasta. Minulla tytär 10v. Mieheni kanssa olemme ollet yhdessä 8v. Koulutusta minulla ei ole takana kun peruskoulu monestakin eri syystä. Ikää 26v.



Minua ei koskaan ole kiinnostanut luoda mitään mahtavaa työuraa, kerätä omaisuutta tai vain suuren palkan takia opiskella jotain tiettyä alaa. Olen varmaan monen mielestä todella kunnianhimoton, mutta en vain koe sitä tärkeäksi.



Ymmärrän että tilanne voi minulle joskus olla vaikea jos eroan mihestäni. Uskon kuitenkin että kaikesta huolimatta pärjäisin ihan mainiosti ilman omaisuutta ja koulutusta. Pärjäsin myös yksin 16 vuotiaana tyttäreni kanssa, miksi en siis nytkin!?



Ja tuohon taloudelliseen kauhun tasapainoon... Meillä asiat ovat aina olleet niin että mies on tienannut huomattavasti enemmän kuin minä päiväväkodissa henkilökohtaisena avustajana ja lastenhoitajana. En ole koskaan kokenut että hän kiristäisi minua sillä, tekisi taloudelliset päätökset ilman minua yms. Ehkä joillain on niin, mutta meillä riippumatta siitä kumpi sitä rahaa enemmän talouteen tuo päätetään asioista yhdessä!!

jotka siis "päästäneet itsensä tuohon jamaan". Mutta on paljon naisia, kuten minä, joiden mies tienaa paljon enemmän kuin minä. Tilanne vaan oli sama ennen lapsia. Tosin, toki mun nimi on asunnonomistuspapruissa.



Monet naiset on yhtä huonopalkkaisia tai työttömiä sekä ennen naimisiinmenoa että eron sattuessa. Harva on nykyaikana kenenkään armoilla tyhmyyttään.



Onko siis ap:lla tällainen tyhmä, helppoa elämää miehen siivellä elävä naistuttu, jota ehkä hieman kadehtiikin, kunnes se ero tälle ressukalle tulee? Montako tällaista meistä kukin tuntee?

se jos mikä on suurta kusetusta. Nainen laittaa jokaisen roponsa sinne, mies ne rahat, jotka haluaa laittaa. Loput on miehen omia. Ja näin on kaikissa tuntemissani yhteisen tilin perheissä.

Minä olen kotiäiti eikä ole tuloja. Omaisuus on yhteistä, myös kotiäitiyden aikana tullut.



Koulutus minulla on ja töitä olen ehtinyt tehdä ja tulen vielä ehtimään. Eläkesäästöjä ei ole, omaisuus vastaa niitä.



Mies ei pomota vaikka ansaitsee kaikki perheen rahta. Minä hoidan kaikki tiliaisiat ja maksuliikenteet.

se jos mikä on suurta kusetusta. Nainen laittaa jokaisen roponsa sinne, mies ne rahat, jotka haluaa laittaa. Loput on miehen omia. Ja näin on kaikissa tuntemissani yhteisen tilin perheissä.

kavereista on hoitanut miehensä kanssa raha-asiansta. Onko yhteisiä tilejä? kuka laittaa sinne mitäkin yms.

Jotenkin moukkamaista udella tai kertoa raha-asioitaan vieraille.

jos vain mies on töissä?

Mulla on sentään koulutusta ja omaisuus on molempien nimissä.

Ja mua ei alisteta kyllä kyllä millään lailla parisuhteessa vaikka tuloton olenkin just nyt ja hoidan lapset ja kodin.

[] Mun mies elättää mua ja lapsia osin ja silti me päätetään asioista yhdessä ja eletään tasa-arvoisesti. Kinkkistä meillä ei ole ollenkaan.

[/quote]

Oma mieheni valitettavasti on sitä tyyppiä ettei halua mua elätellä. Käyn sitten duunissa ja hoidan kodin ja lapset (3) niinkuin iltaisin taidan, väsynyt ja ressaantunut olen useimmiten. Mies ei auta siivoamisessa ja ruoanlaitossa lainkaan ja sitten meillä riidellään kun hän ei saa tarpeeksi seksiä. TAitaa olla aika tuttu kuvio muillekin? Ero on yhä useammin mielessä.... kunhan lapset kasvavat vielä

Täällä kun lukee noita juttuja ja voivotellaan että ei voi erota kun mies tienaa rahat taloon.



Eiks naisilla oo mitään omaa? Koulutusta, duunia, omia säästöjä...huhhuh. Sen siitä sit saa kun onni ei ookaan ikuista ja miehen hyviin tuloihin on tuudittauduttu.

Mutta jos ne kerran on hankittu avioliiton aikana, niin eikös ne kuitenkin mene puoliksi, oli ne sitten kenen nimissä tahansa? Talo on sentään yhteinen, kuten on lainakin.

Kaikki menee avioliitossa puoliksi jos ei ole avioehtoa tai jos puolison vanhempien testamentti ei sulje puolisoa pois peritystä omaisuudesta.

Avoliitossa ollaan heikoilla, jos yhdessä maksetut talot, autot, veneet ovat miehen nimissä. Silloin se on voivoi kun ero tulee.

Mieheni hommasi omaisuuden ennen meidän naimisiin menoamme. Luonnollisesti teimme avioehdon. Kaikki oma on omaa, ei yhteistä. Mutta minäpä en ajatellut tällä itseäni, vaan lapsiamme. Ensinnäkin, vaikka en ole töissä yms. ja eroaisimme, on totta että minä jäisin puille paljaille. Mutta ei lapset. Mieheni on erinomainen isä ja voisinkin ruveta etä-äidiksi. Lapsilla ei olosuhteet muuttuisi, ainoastaan minä en olisi paikalla. Ja tulevaisuus olisi turvattu.

Et ole tainnut koskaan tavata miestä, joka oikeasti ajattelisi, että hänen tienaamansa rahat ovat perheen yhteisiä? Et taida myöskään itse pystyä ajattelemaan niin? Onneksi meidän avioliitossamme asiat ovat toisin kuin teillä. Meidän ei tarvitse ajatella mitään "kauhun tasapainoa". Valitsin miehen huolella loppuelämää silmälläpitäen, eikä olisi tullut mieleenkään mennä naimisiin jonkun noin itsekkään kanssa.

Tietysti on aina näin ihanasti silloin kun ollaan yhdessä ja onnellisia. Mutta auta armias kun ero tulee niin onkin uusi ääni kellossa ja erot voivat olla hyvin riitaisia ja toiselle ei annettaisi latiakaan ylimääräistä. Jos miehellä on jo uusi muija katsottuna, niin siihen elämäänsä mies jo satsaa.

Pahimmassa tapauksessa sinun vuosikausia maksamasi yhteiset rahat menevät miehen ja hänen uuden naisensa kansssa suunniteltuun elämään jos et pidä puoliasi omaisuusasioissa. Sekös vituttaisi kun itse jäät tyhjän päälle.

Vaikka nyt olisi kuinka ihanasti sopuisasti yhteistä, niin on naiivia kuvitella että se on niin kun ero tulee.

mieheni mieliala parani HUOMATTAVASTI, kun minäkin lähdin työelämään (= pois kotoa). Sanoi että hänestä touhu on nyt "reilumpaa". Ymmärrän täysin!

ja toisaalta, kun asiaa ajattelen, niin ei mua nyt niin hirveästi haittaa. Totta on, että jäisin lähes tyhjän päälle, jos nyt tulisi vaikkapa ero (kuoleman varalle on kyllä hyvät vakuutukset) - meillä on myöskin avioehto.



Mutta jos minun olisi vaihdettava ehkä jopa kaikki 4 lastani, heidän kotihoidon ja kaikki ne ystävät ja tuttavat, joihin olen tutustunut puistoissa, kerhoissa ja joiden kautta olen oppinut tuntemaan tätä kylää ja sen toimintoja. Jos nämä olisi vaihdettava vuosien kiireiseen oravanpyörään ja taloudelliseen "riippumattomuuteen" (ja kenties hedelmöityshoitoihin, kun lapsia ei ole ehditty tehdä ajoissa), niin ihan riskilläkin valitsisin mieluummin tämän nykyisen tilanteen.



T: korkeakouluttautunut 31v, joka ei ole päivääkään tehnyt kuukausipalkkaista työtä

Minä olen taloudellisesti riippuvainen miehestäni. Olen tällähetkellä työttömänä ja odotan meidän esimmäistä yhteistä lasta. Minulla tytär 10v. Mieheni kanssa olemme ollet yhdessä 8v. Koulutusta minulla ei ole takana kun peruskoulu monestakin eri syystä. Ikää 26v.

Minua ei koskaan ole kiinnostanut luoda mitään mahtavaa työuraa, kerätä omaisuutta tai vain suuren palkan takia opiskella jotain tiettyä alaa. Olen varmaan monen mielestä todella kunnianhimoton, mutta en vain koe sitä tärkeäksi.

Ymmärrän että tilanne voi minulle joskus olla vaikea jos eroan mihestäni. Uskon kuitenkin että kaikesta huolimatta pärjäisin ihan mainiosti ilman omaisuutta ja koulutusta. Pärjäsin myös yksin 16 vuotiaana tyttäreni kanssa, miksi en siis nytkin!?

Ja tuohon taloudelliseen kauhun tasapainoon... Meillä asiat ovat aina olleet niin että mies on tienannut huomattavasti enemmän kuin minä päiväväkodissa henkilökohtaisena avustajana ja lastenhoitajana. En ole koskaan kokenut että hän kiristäisi minua sillä, tekisi taloudelliset päätökset ilman minua yms. Ehkä joillain on niin, mutta meillä riippumatta siitä kumpi sitä rahaa enemmän talouteen tuo päätetään asioista yhdessä!!

Teini-äitinä on varmaan omat vanhemmat elättäneet, jos ei vanhemmat niin yhteiskunnalta saa rahaa.

Sitten on mies elättänyt.

Ei kai sitä "kunnianhimoa" hankkia itselleen ammattia tarvitse ollakaan, kun on joku joka elättää.

Minä olin mieheni kanssa yli 14v avoliitossa. Vasta silloin aloin miettiä että mitä jos erotaan tai vielä pahempaa jos mies kuolee? Naimisiin mentiin sitten järkisyistä. Ainakin saan leskeneläkettä ja perin muutenkin kaiken. Talo on molempien nimissä, autot miehen nimissä. Saavat ollakin koska en minä noita autoja halua jos erotaan. Mies maksaa laskut tällä hetkellä, hoitaa vakuutukset jne. mutta minä hoidan tietokoneet, televisiot ja muun teknisen puolen. En usko että kummallekaan tulee ongelmia jos erotaan. Ei olla rikkaita joten ei ongelmaa omaisuuden jaossa.

Perinteinen tyyli. Kun on riippuvainen, toisen on pakko "rakastaa".

Mä en yhtäkkiä tiedä.

siksi ei tarvitse pelätä taloudellista puolta tässä asiassa. Ei tarvitse jäädä huonoon suhteeseen rahan takia, olisin sen puoleen itsenäinen. Minulla ei ole ollut suuria tuloja, mutta on säästöjä (yhteisiksi tarkoitettuja jos yhdessä ollaan) millä pääsisin alkuun eron tullessa ja jatkuvaa toimeentuloa joka riittäisi elämään.



En ikinä haluaisi erota miehestäni, mutta koskaan ei tiedä jos mies vaikka löytäisi jonkun toisen. Eikä rahan takia takia tarttisi roikkua kenessäkään.