Millainen aikuinen sanoo kaatuneelle, itkevälle, itsensä loukanneelle 5-v:lle "mitäs löysit?"

Empatiaa on vaikea oppia osoittamaan, jos ei itse ole sitä koskaan saanut.

sietää lapsia jotka vinkuvat joka naarmua tai harmia! Toki, kun oikein sattuu ja verta tulee meilläkin puhalletaan ja pussataan pipi pois, mutta ei jokaista pikku haaveria. Elämässä tulee kolhuja!



Naapurissan on pikkutyttö joka yleensä kävelee perässä ja vinkuu vinkumistaan: aih nyrjähti nilkka, aih kenkä hiertää, aih ei jaksa, aih syliin yms yms. Ja tätä voi jatkua vaikka tunnin jos joku jaksaa kuunnella. kun sitten hössötys lopetetaan tyttö laukkaa muiden mukana leikeissä eikä ole moksiskaan...

Missähän tuossa avauksessa sanottiin, että ihan jokaisesta pikkukolhusta tehdään isoa draamaa? Ja sinä pauhaat mustavalkoisuudesta...

Siihen kysymykseen minä vastasin kertomalla esimerkin ihmisestä, joka voi noin sanoa. Sen jälkeen alkoi hirveä mölinä siitä, miten minä ja kaltaiseni aiheuttavat lapsille mielenterveysongelmia jne. jne. ja miten olen täysin empatiakyvytön, huono kasvattaja ja vaikka mitä. Ilmeisesti en myöskään hyväksy naisten synnytyskipuja ja mitähän vielä...

Todellakin, mustavalkoisuutta on se, ettei pysty näkemään kuin oman mielipiteensä ja omat esimerkkinsä. Mitä minä teen on oikein ja hyvää ja ne jotka tekevät toisin ovat pahoja ja väärässä.

Kuten jo sanoin ja esimerkein osoitin, tilanteita on erilaisia. Tätä on ilmeisen vaikea joidenkin käsittää, vaan he ovat päättäneet, että aina ja poikkeuksetta tuota sanontaa käyttävät ihmiset ovat pahoja, ivallisia, huonoja ja tunteettomia vanhempia. Luepa viestini ajatuksella ja kerro sitten olenko se oikeasti minä, joka on mustavalkoinen?

kolhua ja muutenkin lohdutellut ilman mitään humoristisia kommentteja, eikä tytöstä ole tullut mitään turhasta itkijää tai pikkukolhuista kitisijää.



Varsin liikunnallinen ja reipas tyttö, joka ei itke rokotuksia eikä verikokeita ja kipukynnyskin näyttää olevan parempi kuin äidillään, jota pienenä hyssyteltiin hiljaiseksi kun ei kuulemma sattunut yhtään.



Ei se nyt ihan niinkään mene, että jos vanhempi on empaattinen, lapsesta tulee tekoitkijä.

Ja tietenkin on eri asia, jos oikeasti sattuu. Mutta lapset kaatuu ja kompastelee alvariinsa ja juu, tekeehän se kipeää, mutta ei sitä silti tarvitse joka kerta itkeä. Kun meillä on toimittu näin, niin lapsi ei todellakaan jokaista kolausta paru ja kun parkuu, niin sitten tiedän, että nyt sattui kunnolla. Ja en kyllä usko, että tässä on mistään tunneilmaisun estämisestä kyse, enkä usko tuleviin mielenterveysongelmiinkaan. Kuten muutama muukin sanoi, niin muakin ärsyttää äidit, jotka välittömästi ryntää paapomaan ja lohduttamaan pikkaisen itseään kolhaissutta lasta. Sitten sitä itkemään minuuttikaupalla, huoh. Ei siinä ole mitään hienoa tai kasvattavaa, rasittavaa turhaa parkumista.

mikä ihmeen sanonta tuo "mitäs löysit" on? En ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta, aivan idioottimaista sanoa noin. Jos oikeasti ei ole sattunut ja itkua alkaa silti tulla, niin voihan sitä jotain järkevämpääkin siinä tilanteessa sanoa kuin tuon.



Muistan että oma äitini ei lohduttanut kun pienenä kaaduin ja loukkasin itseni, oli juuri tuollainen kylmästi asiaan suhtautuva, ei olisi saanut itkeä. No minusta tuli sitten kahta kamalampi itkijä kun en saanut normaalilla itkulla oikeaan kipuun huomiota niin sitä piti hakea hirvittävällä huudolla ja mekastuksella jos vähänkään sattui.

joten jotta et jäisi ihan sanattomaksi, päätit vetää Tais kolahtaa-kortin. Kas kun et vedonnut kateuteen... ;D



Mitäpä jos opettelisit väittelemään ja argumentoimaan, sen sijaan että heittelet latteuksia?

jää maahan makaamaan itkemään kurjaa kohtaloaan ja katkeroitumaan ja voivottelemaan, voikin nousta uudelleen ylös, opetella nauramaan itselleen ja omille virheilleen, hakemaan hätätilassa reippaasti apua ja oppia "kävelemään kivun pois". En tajua vanhempia jotka ryntäävät paniikissa voivottelemaan ja nyyhkimään lapsen viereen, jos lapsi kompastuu ja hänelle tulee polveen naarmu. Ok, se kirpaisee ja harmittaa, mutta on paljon terveempää oppia laittamaan asiat mittasuhteisiinsa ja opetella siihen että jokaisesta nipistyksestä ei seuraa halvaantuminen ja kuolema...

Minä en tajua vanhempia, joiden mielestä kipua ei saisi muka itkeä. Nämä äidit ovat sitten varmasti hymyilleet tyynesti ja rauhallisesti synnyttäessään? Kipu voidaan itkeä pois ja sen jälkeen jatketaan matkaa. Näin meillä on lapsia opetettu.

Muuten itken herkästikin, mutta että synnytyksessä? Kuka siellä märisee?

Mutta itse asiaan, nämä jotka nyyhkii lapsen kanssa joka asiaa, eivät ilmeisesti tunnista kovin hyvin lastensa itkuja tai reaktioita?

Meillä ainakin lapset ovat aina pieninä peilanneet omat reaktionsa mun reaktioista, eli jos olen itse säikähtänyt heidän kaatumistaan tai putoamistaan jostain, hekin ovat alkaneet itkeä. JOs taas en ole säikähtänyt, niin lapsen alkaessa vääntää itkua ja katsoessa minusta, miten reagoin, olen saattanut sanoa just noin, että ei sattunut, lapsi on jatkanut touhujaan. Mutta totta kai, jos lapsi on alkanut itkeä, niin olen lasta lohduttanut.

Toki se on ihan väärin, että jos lasta oikeasti sattuu kovasti, ja lasta itkettää niin silloin ei lohduteta, vaan sanotaan että "ei sattunut."

Muuten pidän aika vaahtopäinä näitä nysvärimammoja, jotka opettaa lapsensa märisemään ihan joka asiasta. Eiköhän se pikemminkin ole niin, että jos joka kompastumisesta tehdään maata kaatavaa draamaa, sillä ne mt-ongelmaiset aikuiset saadaan aikaiseksi. Kyllä aikuisen tehtävä on myös auttaa lasta laittamaan asioita mittasuhteisiin.

Johan on paksua. Tekoitkua itkevällä on nimenomaan turvallinen kiintymyssuhde, kun uskaltaa olla tuhma ja kiukutteleva. Joillakin lapsilla tämä kiukuttelu tulee esiin häiriköintinä ja esim. tavaroiden potkimisena, minusta on paljon parempi että kiukuttelu esiintyy tekoitkuna. Lapsi joka ei juuri itke, on nimenomaan sellainen josta neuvolassakin kiinnostutaan. Se on merkki siitä että lapsi ei ole saanut tunteilleen vastakaikua ja on kääntynyt sisäänpäin.

itkeneet neuvolassa, ollaankohan me nyt jossain mustalla listalla? Pitäiskö mun ens kerran vähän nipistellä niitä, että itkisivät? Kun tähän asti ovat vain saaneet kiitosta siitä, kun ovat avoimia, rohkeita ja reippaita.

Mä en nyt jotenkin pysty ymmärtämään, miten joku tekoitkun vääntäminen ( joka loppujen lopuksi ei ole kuin huono tapa hakea huomiota) on niin erinomaisen tärkeää lapsen kehitykselle. Kyllä meillä saa lapset olla vihaisia ja tuntea tunteita ja itkeä jos harmittaa tai pelottaa tai on ikävä tai mitä tahansa.

Mutta kyllä mä samalla opetan myös lapsiani laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Että joka pikkuasiasta ei tarvitse vääntää märinää. Kyllä mä ainakin olen ihan tarpeeksi nähnyt lapsia, joiden vanhemmat eivät ole tätä asiaa tehneet, ja jotka itkevät joka helvetin asiaa, joka maailmassa ei mene just kuten lapsi tahtoisi.

Alkuperäinen kysymyshän koski sitä, että itsenä satuttaneelle ja itkevälle lapselle tokaistaan "mitäs löysit?". Mielestäni tällainen tokaisu on aikuiselta tosi julma ja ivallinen ja kertoo aikuisen arvostelukyvyttömyydestä.



Ihan eri asia sitten on se, että miten lapsen kaatumisiin suhtaudutaan yleisesti. En minäkään riennä nyyhkyttäen lohduttamaan lasta jokaisesta pikkukolhusta, mutta en myöskään ivallisesti totea hänelle että "mitäs löysit?" jos katuu. Toki lasta voi opettaa siihen, että jokaisesta pikkunaarmusta ei tarvitse nostaa hirveää meteliä, mutta ei sen opettelussa mielestäni ole mitään apua aikuisen ivallisesta asenteesta.

vain ivallisen äänensävyn ja vanhemman tilanteeseen sopimattoman reaktion - siis jos tuo lause tokaistaan ivalliseen äänensävyyn. Lapsi joutuu sellaisesta hämilleen ja ehkä häpeään.



Voiko tuollaista kutsua muuksi kuin kiusaamiseksi - kasvatusta se nyt ainakaan ei ole.

muksuni on erittäin kömpelö koheltaja ja silti on kielloistakin huolimatta pakko koheltaa jotain ihan älytöntä. Ja kappas kappas kun taas ollaan jossain kumossa parkumassa.

Kyllä minun lapseni ymmärtävät. Pitäisiköhän tästäkin olla huolissaan... Jos minun 5-vuotiaalleni sanoo hänen kaatuessaan "Mitäs löysit", hän kehottaa minua sulkemaan turpani ja käy mahdollisesti vetämässä nyrkillä kylkeen. Tai jos pipi ei ollut kovin paha, saattaa alkaa tutkia maastoa tarkemmin ja vastaa jotain tyyliin "koiranpaskaa".



Ihan tavallisena lapsena olen tuota pitänyt, mutta ilmeisesti ei sitten olekaan.

Mutta eipä voi lasta syyttää, vanhemmiltahan se malli tulee...

Kyllä minun lapseni ymmärtävät. Pitäisiköhän tästäkin olla huolissaan... Jos minun 5-vuotiaalleni sanoo hänen kaatuessaan "Mitäs löysit", hän kehottaa minua sulkemaan turpani ja käy mahdollisesti vetämässä nyrkillä kylkeen. Tai jos pipi ei ollut kovin paha, saattaa alkaa tutkia maastoa tarkemmin ja vastaa jotain tyyliin "koiranpaskaa". Ihan tavallisena lapsena olen tuota pitänyt, mutta ilmeisesti ei sitten olekaan.

Mutta eipä voi lasta syyttää, vanhemmiltahan se malli tulee...

Kyllä minun lapseni ymmärtävät. Pitäisiköhän tästäkin olla huolissaan... Jos minun 5-vuotiaalleni sanoo hänen kaatuessaan "Mitäs löysit", hän kehottaa minua sulkemaan turpani ja käy mahdollisesti vetämässä nyrkillä kylkeen. Tai jos pipi ei ollut kovin paha, saattaa alkaa tutkia maastoa tarkemmin ja vastaa jotain tyyliin "koiranpaskaa". Ihan tavallisena lapsena olen tuota pitänyt, mutta ilmeisesti ei sitten olekaan.

Kyllä 5-vuotias tajuaa, että "mitäs löysit" ei ole oikea reaktio itkuun ja suuttuu. Minusta "turpa kiinni" on siinä tilanteessa juuri oikea reaktio. Se on samalla tavalla vähättelevä kuin "mitäs löysit". Ja mitä sieltä maasta yleensä löytyy ellei koiranpaskaa?

Voisiko edellinen kirjoittaja valaista minkälainen käytös hänen mielestään olisi kivaa 5-vuotiaalta tuossa tilanteessa?

Meidän 5-vuotias ei taatusti mottaa aikuista kylkeen ja sano turpa kiinni. Meillä ei vanhemmille puhuta tuolla tavalla, eikä toki lapsillekaan, eikä tuollainen käytös olisi meillä missään nimessä hyväksyttävää. Mutta eipä meillä myöskään todeta kaatuneelle lapselle "mitäs löysit?". Jotta voi lapselle opettaa käytöstapoja täytyy toki itsekin omata jonkinlaiset käytöstavat.

Mutta eipä voi lasta syyttää, vanhemmiltahan se malli tulee...

Kyllä minun lapseni ymmärtävät. Pitäisiköhän tästäkin olla huolissaan... Jos minun 5-vuotiaalleni sanoo hänen kaatuessaan "Mitäs löysit", hän kehottaa minua sulkemaan turpani ja käy mahdollisesti vetämässä nyrkillä kylkeen. Tai jos pipi ei ollut kovin paha, saattaa alkaa tutkia maastoa tarkemmin ja vastaa jotain tyyliin "koiranpaskaa". Ihan tavallisena lapsena olen tuota pitänyt, mutta ilmeisesti ei sitten olekaan.

Kyllä 5-vuotias tajuaa, että "mitäs löysit" ei ole oikea reaktio itkuun ja suuttuu. Minusta "turpa kiinni" on siinä tilanteessa juuri oikea reaktio. Se on samalla tavalla vähättelevä kuin "mitäs löysit". Ja mitä sieltä maasta yleensä löytyy ellei koiranpaskaa? Voisiko edellinen kirjoittaja valaista minkälainen käytös hänen mielestään olisi kivaa 5-vuotiaalta tuossa tilanteessa?

vain ivallisen äänensävyn ja vanhemman tilanteeseen sopimattoman reaktion - siis jos tuo lause tokaistaan ivalliseen äänensävyyn. Lapsi joutuu sellaisesta hämilleen ja ehkä häpeään.

Voiko tuollaista kutsua muuksi kuin kiusaamiseksi - kasvatusta se nyt ainakaan ei ole.

Mulla on 6-vuotias, joka sangen hyvin ymmärtää tilannehuumoria. Itse en ko. ilmaisusta välitä, mutta mummonsa eli äitini hyvinkin saattaa naurahtaa lapselle hyväntahtoisesti "mitäs löysit" jos tämä kaatuu (eikä satuta pahasti, harvemmin nyt kai kukaan kaatuessaan satuttaakaan pahasti). Lapsi ymmärtää kyllä mummon äänensävystä ja käyttäytymisestä, että tästä selvitään ja ei hätää.

Mutta meillä onkin lämmin humoristinen suhtautuminen elämään.

Meidän 5-vuotias ei taatusti mottaa aikuista kylkeen ja sano turpa kiinni. Meillä ei vanhemmille puhuta tuolla tavalla, eikä toki lapsillekaan, eikä tuollainen käytös olisi meillä missään nimessä hyväksyttävää. Mutta eipä meillä myöskään todeta kaatuneelle lapselle "mitäs löysit?". Jotta voi lapselle opettaa käytöstapoja täytyy toki itsekin omata jonkinlaiset käytöstavat.

Tässä kysyttiin minkälainen ihminen sanoo "mitäs löysit?".

Ja meidän 5-vuotias kyllä voi motata kylkeenkin jos on oikein kiukkuinen. Itse pidän tätä aivan loistavana asiana, koska jos joku käyttäytyy häntä kohtaan alentuvasti, pitää lapsella olla tilanteeseen sopiva arsenaali valmiina. Vanhemman tehtävä on lohduttaa lasta niin paljon, että kaatumisesta aiheutuva kipu helpottaa ja jos vanhempi ivallisesti mitätöi lapsen kärsimyksen, pidän aivan oikeana, että lapsi käy mottaamassa vanhempaansa ja aiheuttaa tälle saman kivun. Tietenkin siitä pitää moittia, mutta kyllä tuollainen käytös kuitenkin on lapsen mielenterveyden kannalta parempi kuin se, että tuntee itsensä nolatuksi vanhempansa alentuvan käytöksen ansiosta. Häpeäähän siinä vaan kasvatellaan.

Ilmankos on tämäkin maa täynnä masentuneita ovimattoja. Isompi lapseni oppi vastaamaan sarkastisiin kommentteihin suht samalla mitalla verbaalisesti vasta kouluiässä.

sietää lapsia jotka vinkuvat joka naarmua tai harmia! Toki, kun oikein sattuu ja verta tulee meilläkin puhalletaan ja pussataan pipi pois, mutta ei jokaista pikku haaveria. Elämässä tulee kolhuja!

Naapurissan on pikkutyttö joka yleensä kävelee perässä ja vinkuu vinkumistaan: aih nyrjähti nilkka, aih kenkä hiertää, aih ei jaksa, aih syliin yms yms. Ja tätä voi jatkua vaikka tunnin jos joku jaksaa kuunnella. kun sitten hössötys lopetetaan tyttö laukkaa muiden mukana leikeissä eikä ole moksiskaan...

"Vinkuu" Miksei tätä tyttöä kuunnella? Eikä tehdä mitään sen eteen että hänen olisi hyvä olla? On varmaan masentuneen äidin lapsi, joka ei saa perustarpeitaan koskaan tyydytettyä. Hän on ns. näkymätön lapsi jota kukaan ei huomaa.

"Vinkuu" Miksei tätä tyttöä kuunnella? Eikä tehdä mitään sen eteen että hänen olisi hyvä olla? On varmaan masentuneen äidin lapsi, joka ei saa perustarpeitaan koskaan tyydytettyä. Hän on ns. näkymätön lapsi jota kukaan ei huomaa.

Minusta taas juuri tuollaiset jatkuvasti inisevät lapset ovat varmaan saaneet jotain vastakaikua ininälleen, koska kai ne muuten olisivat älynneet sen lopettaa?

Ja varmaan kyseessä on myös luonne - onhan paljon aikuisiakin, jotka inisevät joka asiasta loputtomasti vaikkei kukaan tunnu kuuntelevan.