Millainen aikuinen sanoo kaatuneelle, itkevälle, itsensä loukanneelle 5-v:lle "mitäs löysit?"

kun loukkasin itseni vaikka pyöräillessä, ja äiti reagoi olemalla vihainen. Ikäänkuin olisin itse syyllinen tiellä olleseen kuoppaan tms., mikään oma pelleily kun ei ollut kaatumisen syynä.



Olen huomannut että miehessäni on samaa vikaa, reagoi kiukkuisesti kun lapselle tapahtuu joku haaveri. Tai sitten jopa pilkallisesti, "tuntuiko hyvältä", kun lapsi kolhaisee vahingossa vaikka päänsä kaapin oveen. Inhottavaa :(

Minä en tajua vanhempia, joiden mielestä kipua ei saisi muka itkeä. Nämä äidit ovat sitten varmasti hymyilleet tyynesti ja rauhallisesti synnyttäessään? Kipu voidaan itkeä pois ja sen jälkeen jatketaan matkaa. Näin meillä on lapsia opetettu.

jotka valittavat huutavista synnyttäjistä...

jos lapsi janoaa huomiota "turhaan" itkemällä. Sekö on lapsen "vika", joka kitketään pois välinpitämättömyydellä?

jää maahan makaamaan itkemään kurjaa kohtaloaan ja katkeroitumaan ja voivottelemaan, voikin nousta uudelleen ylös, opetella nauramaan itselleen ja omille virheilleen, hakemaan hätätilassa reippaasti apua ja oppia "kävelemään kivun pois". En tajua vanhempia jotka ryntäävät paniikissa voivottelemaan ja nyyhkimään lapsen viereen, jos lapsi kompastuu ja hänelle tulee polveen naarmu. Ok, se kirpaisee ja harmittaa, mutta on paljon terveempää oppia laittamaan asiat mittasuhteisiinsa ja opetella siihen että jokaisesta nipistyksestä ei seuraa halvaantuminen ja kuolema...

Minä olen aivan samaa mieltä, ja kyllä olen sanonu lapselleni mitäs löysit kun kaatuu turvalleen, siks kun rimpuilee väkisin ja kompuroi jalkoihinsa. Joku aika sitten leikkipuistossa yks pikkupoika muksahti maahan n. 10cm!! ja kamala parku tuli, äiti heti juoksi ja voi voi mun pikku kultaa kun tuli iiso pipi!! Siis what!! Mun poika kun muksahti samasta, niin nous ylös ja jatkoi leikkiä! ja mulla tais olla viel puolisen vuotta nuorempi poika. Jot kyl ne vanhemmat on turhan herkkiä jotku..

jos lapsi janoaa huomiota "turhaan" itkemällä. Sekö on lapsen "vika", joka kitketään pois välinpitämättömyydellä?

Päinvastoin.

Nimenomaan tekoitkua esiintyy yleisesti lapsilla jotka ovat saaneet vastakaikua siihen itkemiseensä, ja jotka eivät ole kilteiksi lannistettuja. Sehän on niin että sellainen lapsi ei itke, joka ei ole saanut sillä huomiota, tai sellainen joka yrittää olla mahdollisimman kiltti tullakseen hyväksytyksi.

jotka valittavat huutavista synnyttäjistä...

Nämä äidit ovat todennäköisesti sitä mieltä, että synnytyskivut ovat Ihan Eri Juttu ja niitä saakin huutaa hysteerisenä.

jotain häiriötä kiintymysuhteessaan, sillä se tekoitkuhan on just sellaista teeskentelyä ja huomioon hakua, mikä on tyypillistä ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa. Hyvässä ja tunteet sallivassa kasvatussuhteessa sellaista ei niin esiinny.



Tuolla tavalla sanoo siis vanhempi, joka on epäempaattinen ja ristiriitainen kasvattaja.

Lapsen kasvattamiseksi vahvaksi ja kestämään vastoinkäymisiä toimitaan ihan toisin.

Päinvastoin.

Nimenomaan tekoitkua esiintyy yleisesti lapsilla jotka ovat saaneet vastakaikua siihen itkemiseensä, ja jotka eivät ole kilteiksi lannistettuja. Sehän on niin että sellainen lapsi ei itke, joka ei ole saanut sillä huomiota, tai sellainen joka yrittää olla mahdollisimman kiltti tullakseen hyväksytyksi.

Mitähän se kertoo näistä tämän keskustelun kasvattajista, jotka tyrmäävät omienkin lastensa itkun ilman muuta tekoitkuksi? On tainnut mennä kasvatus vähän hunningolle...

kyllä sen näkee ihan heti, että sattuiko pahemmin. Ja meillä ainakin lapsi osaa tulla sanomaan, jos todella sattui, eikä vaan itke ja vinkua joka välissä.



En itse ainakaan rohkaise jatkuvaa parkumista. Sille on aikansa ja paikkansa, mutta että nyt joka välissä itkettäisiin joka asiaa.



Ja mitä tulee synnyttämiseen, joo, sattuuhan se, mutta ei se ole todellakaan niin paha asia, kuin yleensä naiset kauhistelevat.

uskovat jokaisen tekoitkun. Mikä siinä itkemissä on niin kauhistuttavaa, että se pitää hyssytellä äidin sylissä pois. Kertoo mielestäni enemmän äidin tarpeesta tulla tärkeäksi (vrt. taaperoimetys) kuin lapsen tarpeesta.

Entäs jos lapsi loukkaa oikeasti

Herran tähden, onko ihmiset oikeasti näin uusavuttomia? Ei kai se, ettei tee näytelmää jokaisesta kompastumisesta tarkoita, ettei osoita ikinä myötätuntoa lasta kohtaan??? Onko olemassa vain kaksi ääripäätä, eikä mitään siinä välissä? Tästä näkee hyvin joidenkin ihmisten sosiaaliset taidot ja kyvyn lukea eri tilanteita, kun joku ah-niin-osuvasti ehti vetää jo mielenterveysongelmatkin mukaan jos ei ole heti tilaamassa ambulanssia kun kompastuu..!

Tajuatteko, että tuon aloituksessa olleen lauseenkin voi sanoa kymmenillä eri tavoilla ja äänenpainoilla ja tuhansissa eri tilanteissa?!?

Tajuatteko, että on aivan hemmetin suuri ero siinä, jos lapsen kompastuessa äiti huutaa vihaisen ivallisesti pahasti loukanneelle lapselleen Mitä löysit?!, kuin jos äiti hellästi naurahtaen, ehkä silmää iskien, lasta samalla ylös auttaen ja päästä silittäen toteaa pelkkää harmistusta nyyhkyttävälle lapselleen Mitä löysit?, samalla kun rohkaisee tätä jatkamaan leikkejä ja olemaan surkuttelematta pientä kompastusta?

Ei, teidän maailmassanne ei ole mitään värejä eikä lieventäviä asianhaaroja! On vain ne äidit jotka ryntäävät "rohkaisemaan lasta ilmaisemaan tunteitaan" ja sitten me muut. Me huonot äidit, jotka aiheutamme tämän maan mielenterveysongelmatkin omalla välinpitämättömyydellämme.

Hohhoijaa...

En mitenkään voi ymmärtää ihmistä, joka sanoo kaatuneelle, itkevälle lapselleen "mitäs löysit?". Tuo on ilkeää ja ivallista eikä mitenkään voi opettaa lapselle mitään muuta kuin sen, että hänen kipuaan ja suruaan pidetään naurettavana ja sen kustannuksella tehdään pilaa. Jos lapsi on herkästi itkevää tai turhasta valittavaa sorttia, niin eiköhän parempi tapa toimia, olisi opettaa lasta keskustelemalla ja ohjaamalla käyttäytymään toisella tavalla. Lapsen suruun ivallisesti suhtautuminen ei varmasti auta lasta oppimaan muita käyttäytymismalleja. Tai oppiihan lapsi tietysti sen, että surua tai murhetta ei kannata näyttää, kun joku tekee kuitenkin sen kustannuksella ivaa. Miettikääpä ihan oikeasti, että tämänkö haluatte lapsillenne opettaa!

jää maahan makaamaan itkemään kurjaa kohtaloaan ja katkeroitumaan ja voivottelemaan, voikin nousta uudelleen ylös, opetella nauramaan itselleen ja omille virheilleen, hakemaan hätätilassa reippaasti apua ja oppia "kävelemään kivun pois". En tajua vanhempia jotka ryntäävät paniikissa voivottelemaan ja nyyhkimään lapsen viereen, jos lapsi kompastuu ja hänelle tulee polveen naarmu. Ok, se kirpaisee ja harmittaa, mutta on paljon terveempää oppia laittamaan asiat mittasuhteisiinsa ja opetella siihen että jokaisesta nipistyksestä ei seuraa halvaantuminen ja kuolema...

Tämän takia tässä maassa on niin sairaasti mielenterveysongelmia. Lapsia ei rohkaista tuntemaan vapaasti juuri niitä tunteita joita tuntevat - vaan opetetaan "kävelemään kipu pois". Ikäänkuin kivulle itkeminen katkeroittaisi pysyvästi. Hirveää.

vaaditan muitakin tekijöitä kuin tämä. Aikamoista mutkien suosistelua kirjoittajalta, joka ei tiedä asioista mitään.

Johan on paksua. Tekoitkua itkevällä on nimenomaan turvallinen kiintymyssuhde, kun uskaltaa olla tuhma ja kiukutteleva. Joillakin lapsilla tämä kiukuttelu tulee esiin häiriköintinä ja esim. tavaroiden potkimisena, minusta on paljon parempi että kiukuttelu esiintyy tekoitkuna.



Lapsi joka ei juuri itke, on nimenomaan sellainen josta neuvolassakin kiinnostutaan. Se on merkki siitä että lapsi ei ole saanut tunteilleen vastakaikua ja on kääntynyt sisäänpäin.

Meillä tosin saa itkeä ja saa tuntea, mutta en kyllä missään tapauksessa rohkaise mihinkään itsesääliin. 90 % lasten haavereista ovat ihan perussettiä, ei vakavaa.

Entäs jos lapsi loukkaa oikeasti

Herran tähden, onko ihmiset oikeasti näin uusavuttomia? Ei kai se, ettei tee näytelmää jokaisesta kompastumisesta tarkoita, ettei osoita ikinä myötätuntoa lasta kohtaan??? Onko olemassa vain kaksi ääripäätä, eikä mitään siinä välissä? Tästä näkee hyvin joidenkin ihmisten sosiaaliset taidot ja kyvyn lukea eri tilanteita, kun joku ah-niin-osuvasti ehti vetää jo mielenterveysongelmatkin mukaan jos ei ole heti tilaamassa ambulanssia kun kompastuu..!

Tajuatteko, että tuon aloituksessa olleen lauseenkin voi sanoa kymmenillä eri tavoilla ja äänenpainoilla ja tuhansissa eri tilanteissa?!?

Tajuatteko, että on aivan hemmetin suuri ero siinä, jos lapsen kompastuessa äiti huutaa vihaisen ivallisesti pahasti loukanneelle lapselleen Mitä löysit?!, kuin jos äiti hellästi naurahtaen, ehkä silmää iskien, lasta samalla ylös auttaen ja päästä silittäen toteaa pelkkää harmistusta nyyhkyttävälle lapselleen Mitä löysit?, samalla kun rohkaisee tätä jatkamaan leikkejä ja olemaan surkuttelematta pientä kompastusta?

Ei, teidän maailmassanne ei ole mitään värejä eikä lieventäviä asianhaaroja! On vain ne äidit jotka ryntäävät "rohkaisemaan lasta ilmaisemaan tunteitaan" ja sitten me muut. Me huonot äidit, jotka aiheutamme tämän maan mielenterveysongelmatkin omalla välinpitämättömyydellämme.

Hohhoijaa...

Herran tähden, onko ihmiset oikeasti näin uusavuttomia? Ei kai se, ettei tee näytelmää jokaisesta kompastumisesta tarkoita, ettei osoita ikinä myötätuntoa lasta kohtaan??? Onko olemassa vain kaksi ääripäätä, eikä mitään siinä välissä? Tästä näkee hyvin joidenkin ihmisten sosiaaliset taidot ja kyvyn lukea eri tilanteita, kun joku ah-niin-osuvasti ehti vetää jo mielenterveysongelmatkin mukaan jos ei ole heti tilaamassa ambulanssia kun kompastuu..!

Tajuatteko, että tuon aloituksessa olleen lauseenkin voi sanoa kymmenillä eri tavoilla ja äänenpainoilla ja tuhansissa eri tilanteissa?!?

Tajuatteko, että on aivan hemmetin suuri ero siinä, jos lapsen kompastuessa äiti huutaa vihaisen ivallisesti pahasti loukanneelle lapselleen Mitä löysit?!, kuin jos äiti hellästi naurahtaen, ehkä silmää iskien, lasta samalla ylös auttaen ja päästä silittäen toteaa pelkkää harmistusta nyyhkyttävälle lapselleen Mitä löysit?, samalla kun rohkaisee tätä jatkamaan leikkejä ja olemaan surkuttelematta pientä kompastusta?

Ei, teidän maailmassanne ei ole mitään värejä eikä lieventäviä asianhaaroja! On vain ne äidit jotka ryntäävät "rohkaisemaan lasta ilmaisemaan tunteitaan" ja sitten me muut. Me huonot äidit, jotka aiheutamme tämän maan mielenterveysongelmatkin omalla välinpitämättömyydellämme.

Hohhoijaa...

Missähän tuossa avauksessa sanottiin, että ihan jokaisesta pikkukolhusta tehdään isoa draamaa? Ja sinä pauhaat mustavalkoisuudesta...

Meillä on samat sävelet. Ei jokainen kaatuminen maata kaada.

Tosin lohdutan myös jos näyttää että sattuu. Silitän vähän tai annan halin, mutta tuollainen kevyt kommentti voi joskus olla ihan hauskakin, jos lapsella muuten on turvallinen olo.



Ja omat lapseni ovat juuri sitä tyyppiä, jotka eivät turhia itke.

Johan on paksua. Tekoitkua itkevällä on nimenomaan turvallinen kiintymyssuhde, kun uskaltaa olla tuhma ja kiukutteleva. Joillakin lapsilla tämä kiukuttelu tulee esiin häiriköintinä ja esim. tavaroiden potkimisena, minusta on paljon parempi että kiukuttelu esiintyy tekoitkuna.

Lapsi joka ei juuri itke, on nimenomaan sellainen josta neuvolassakin kiinnostutaan. Se on merkki siitä että lapsi ei ole saanut tunteilleen vastakaikua ja on kääntynyt sisäänpäin.