Aikuisten aspergerista?? Vai mitä tämä voi olla?

appiukkoa ei tosin ole diagnosoitu, mutta se on noista kaikkein oppikirjamaisin tapaus, joten homma on mielestäni aika selvä.



Mulle se ei ole ongelma. Onhan ne kaikki monella lailla omalaatuisia ja kaikilla on omat ongelmansakin - on rutiineja, joista ei voi luopua tai joustaminen on hankalaa, kuten aamulehti on aina päästävä kotiin tiettyyn paikkaan lukemaan joten matkoille ei oikein pääse, tavarat on pantava kassahihnalle tietyssä järjestyksessä, just toi myöhästelemisen kammo on neuroottinen, tarkistelua jms.) mutta minä olen nähnyt maailmaa sen verran, että tiedän kaikilla muillakin olevan omat ongelmansa. Täydellisiä ihmisiä ei ole. Siedän mieluummin näitä mieheni ja poikani puutteita (appiukolla ei ole niin väliä, mutta siedän sitäkin) kuin jonkun muun puutteita. Näistä on vähemmän haittaa kuin esimerkiksi pahansisuisuudesta, ilkeydestä, epäluotettavuudesta tms.





Kyllä minun mielestäni ap:n miehellä voi olla asperger. Tai voi olla jotain muutakin, ei sitä diagnoosia voi minkään nettikuvauksen perusteella tehdä. Muttä vähän niin kuin joku muukin, minä kysyn että on tai ei niin miksi et voi vain hyväksyä miestäsi sellaissena kuin hän on - toki yrittäen hänelle selittää, miksi jotkut jutut haittaavat sinua. Tosiasia valitettavasti on se, että asikuisille aspergereille on tarjolla kovin niuikasti kunnollista kuntoutusta ja jotkut tarjolla olevista kuntoutusmuodoista ovat niin huonoja tai tarkoitettu niin huonokuntoisille asseille, että niistä voi sinun miehellesi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Tuloksena voi olla juuri se sellainen "olen vammainen, en pysty mihinkään eikä kannata yrittääkään"-ajattelumalli. Vaikka oikeasti useimmat assit pystyvät vähintään jotakuinkin siihen, mihin taviksetkin, kunhan kommunikaatiokeinot järjestyvät.



Kommunikaatio pitää järjestää, Assi ei nimittäin tajua, että sinua riepoo tai loukkaa tai haittaa joku hänen käytöksensä osa. Osaa hän ei pysty muuttamaan, mutta osan hän ehkä pystyisi, kun tajuaisi että pitäisi ja miksi pitäisi. Assienkin kanssa pääsee kompromisseihin. Assille pitää vaan sanoa ihan suoraan ja järkiperustein, konkreettisesti, mikä mättää ja miksi. Ei syytellen, vaan asiaperustein. Assi ei lue ajatuksia, eikä oikein edes ilmeitä, joten sano kaikki.



Olen ottanut myös sen linjan, että mieheni ongelmien ei pidä olla minun ongelmiani. Vaikka mieheni ei voi matkustaa noiden pakkomielteidensä takia, minä voin silti matkustaa ja matkustan. Mies taas ei kärsi matkailunsa puutteesta, koska haluaa mieluummin olla kotona. Ja noi tarkistamiset - onhan se parempi tarkistaa, että lompsa on paikallaan kuin hukata se. Noi rutiinit estää miestä hätääntymästä. TOinen mikä estää hätääntymästä (tämän huomasin pojan kanssa mutta pätee se mieheenkin) on se kun minä kieltäydyn menemästä mukaan hättäännykseen tai hermostomasta siitä, vaan pysyn jopa korostetun rauhallisena ja vakaan ystävällisenä. Osoitan tavallaan, että poikkeavuudestaan huolimatta tämäkin tilanne on ihan hanskassa. Sen voi myös sanoa ihan ääneen: Kas, ei mennyt niin kuin kuviteltiin, mutta kyllä tästä silti selvitään.



Meillä minä hoidan nuo pankkiasiat ja virastoasiat ja sen sellaiset, samoin suuren osan puhelimitse asioimisesta, vaikka mies kyllä pystyy siihenkin, etenkin jos se koskee hänen ekkojaan tai työtään.



Näkyjen näkemisestä: Sen ei pitäisi kuulua aspergeriin, mutta on totta, että meidänkin poika näkee jotain ja saa uni-valve-kauhukohtauksia jos on sairas tai stressaantunut. Se kuulunee niihin asioihin, joilla on syvä neurologinen tausta, enkä usko, että miehesi pystyisi sitä miksikään muuttamaan, jos kerran jotain näkee. En ymmärrä, miten voisit katsoa oikeudeksesi kammoksua sellaista tai vaatia sen muuttumista.

Tutustuin aspergeriin vasta, kun kuopuksella alkoi olla ongelmia koulussa ja samalla tajusin, että myös miehelläni on paljon as-piirteitä. Kumpikaan tuskin silti saisi diagnoosia. Mua kyllä jonkin verran helpottaa, kun tiedän että nuo eivät vaan kykene toimimaan ja hahmottamaan asioita niin kuin minä ja esikoinen, mutta kyllähän se silti ärsyttää.



Suoraan sanottuna kaipaisin sitä diagnoosia enemmän miehelleni kuin lapselle, koska tällä hetkellä hän ei suostu uskomaan että hänen käytöksensä ei aina ole ihan normaalia. On myös aika haastavaa opettaa lapsille sosiaalisen elämän sääntöjä, kun perheen toinen aikuinen ei kuuntele, ei vastaa ja hermostuu, jos joku on vahingossa siirtänyt hänen kenkänsä vähän eri paikkaan. Puhumattakaan siitä, että hän ei lainkaan ymmärrä, milloin esim. kutitusleikki pitäisi lopettaa, jotta tämä melkein as-lapsi ei suutu ja saa raivaria.



On tosi raskasta olla perheessä se ainoa aikuinen, joka tuntuu edes jotenkuten hahmottavan muiden mielialat ja emotionaaliset tarpeet. Ei diagnoosi tietenkään muuttaisi miestäni, mutta ehkä se saisi hänet edes joskus myöntämään että oma käytös ehkä provosoi toisen kiukun tai loukkaantumisen.

Joten jos mkieheis ei ole tuolloin ollut lapsi, Esim. Oulussa 1998. Eli jos miehesi ei ole silloin ollut lapsi tai nuori niin aspergeria ei ole silloin tunnettukaan. As-piirteitä voi olla monellakin ja ne on vain osa perossnallisuutta. Siinä vaiheessa kun ne häiritsevät elämää aletaan etsiä syytä ja saadaan diagnoosi. Jos mehesi on pärjännyt asian kanssa tähän asti kannattaa miettiä onko diagnoosilla enää aikuisena väliä. Jos tuntuu että elämä ei toimi niin ei kun vaan yksityiselle puolelle ja tutkimuksiin. Moni on hakenut diagnoosin itselleen aikuisena. Diagnoosi pitää kuitenkin hakea sen vuoksi että miehesi itse haluaa selvittää asian, ei sen vuoksi että sinua kiinnostaa onko hänellä asperger. Eli onko hänellä ongelmia joihin tarvitsee apua/kuntoutusta? Se että tarkistaa ettätavarat ovat paikallaan ja ne pitää olla tietyssä järjetyksessä ovoi olla piirteitä aspergerista mutta niihin ei kuntoutusta sinänsä tarvita. Pakonomainen järjestely on sitten ihan eri asia. Kannattaa siis miettiä tuoko diagnoosin hakeminen mitään hyötyä hänen elämäänsä. Jos asia mietityttää niin suosittelen ottamaan yhetyttä austimi- ja aspergerliittoon. Siellä on saatavana palveluneuvontaa ja moni soittelee juuri näistä asioista esim. Aslak Rantokokolle ;-) <a href="http://www.autismiliitto.fi/liitto/palvelut/neuvonta_ja_konsultointi" alt="http://www.autismiliitto.fi/liitto/palvelut/neuvonta_ja_konsultointi">http://www.autismiliitto.fi/liitto/palvelut/neuvonta_ja_konsultointi</a…; As-aikuisille on omia vertaisryhmiä yms. sitten kyllä tarjolla jos keihellä itsellään on tarvetta sellaiseen. Terveisin erään paikallisyhdistyksen jäsen (+ autistisen ja aspergelapsen äiti)

ei siis todellakaan vasta 90-luvun lopulla. 90-luvun lopulla niitä annettiin jo aika yleisesti!

Asperger-diagnoosia ei minusta kyllä tarvita vaimon takia. Vaan se on on väline joko kuntoutuksen järjestämiseksi tai as-ihmisen itsensä mielen helpottamiseksi.

Useimmat as-ihmiset kokevat erittäin helpottavaksi tiedon, että heidän omalaatuisuutensa on synnynnäinen neurologinen piirre, eikä mikään merkki hulluudesta/friikkiydestä. Ja että heillä on paljon kohtalontovereita. JA että siitä assiudesta ON myös hyviä puolia...

AP:n mies ei kuulosta tosin siltä, että saisi varsinaisen asperger-diagnoosin. Pikemminkin "piirteitä aspergerista". Mikä tietysti sekin lisäisi ehkä hiukan hänen itsetuntemustaan.

Itse toimisin niin, että hankkisin hänelle luettavaa aiheesta ja kysyisin, tuntuuko asia hänestä tutulta.

Ja kuten joku jo fiksusti sanoikin, vaimon on JOKA TAPAUKSESSA aika turhaa alkaa muuttaa miehensä luonteenpiirteitä, johtuvat ne sitten mistä tahansa. Yksittäisistä tavoista toki voi neuvotella AINA, jos ne haittavat kovasti elämää ;-)

-as-lapsen surullinen äiti-

Munkin miehen olen mielessäni diagnosoinut aspergeriksi, omituisia piirteitä löytyy. Mutta on löytymättäkin, enkä ehkä halua diagnoosia virallisesti, miehen kanssa kyllä ollaan tästä puhuttu. Toisinaan haluaisin miehen tajuavan, ettei "toi oo normaalia", mutta kukapa olisi täydellinen. Mieheni on taiteilija (ei mikään boheemi todellakaan :)) ja pärjää elämässään loistavasti, myös lasten kanssa.

...vaan viittasin juuri tuohon, että asiallisesti pitää käyttäytyä toisia ihmisiä kohtaan. Sitä voi vaatia, oli asperger tai ei, diagnoosi tai ei. Enempäänkin ovat jotkut assit (netin mukaan) kyenneet, mutta se vaatii jo kovaa halua ja pyrkimystä "normaaliuteen" as-henkilöltä itseltään.



Jouduin itse tilanteeseen jossa minun piti päättää, oikeuttaisiko diagnoosi sen, mitä mieheni oli minulle ja lapsille vuosien saatossa tehnyt. Päädyin lopputulemaan että diagnoosi ehkä selittäisi asiaa, mutta ei silti oikeuttaisi. Uskon vahvasti että mieheni kanta oikeutukseen on erilainen, ja siksi omalla kohdallani aloin katumaan koko ajatusta diagnoosista.



28

päinvastoinkin, joillekin, jotka eivät hakua 'kuntoutua', se voi toimia myös tekosyynä asperger-'oireiston' vahvistamiseksi.



Itselle se toimi tavallaan vapauttajana mutta toisaalta lisäsi alkuun ahdistusta...



Kyllä aspergeraikuinenkin voi kuntoutua, itse pärjään ihan hyvin normielämässä ja hyödynnän omituisuuksiani työelämässä ja kotona. Jos asiat ei muuten hoidu niin rakennan täydelliset listat ja taulukot ja seuraan niitä.



Sosiaalisesti kömpelö olen edelleen, mutta olen 'ihmissuhdetyössä', jossa vahvuuteni ehkä yllättäen on as-piirteitteni kautta se, että en kuvittele tietäväni asiakkaiden tuntemuksia jne. Tunnistan ja tunnustan sen, etten voi tietää miltä toisesta tuntuu ja kun sen tekee ammatillisesti, se jopa herättää luottamusta (en siis toki kerro asiakkaille aspergerista ;) )



Minulla on myös perhe ja lapsia ja täytyy tunnustaa, että lasten kanssa on kaikkein kuluttavinta. Mutta eikö se kaikilla ole vaativaa?

Nyt isompien lasten kanssa (toinen on myös assi, toinen nentti) on paljon helpompaa ja antoisampaa, kun yhdessäolon ei tarvitse olla niin moninaisesti vuorovaikutteista jne.



Ja tästä normielämästä huolimatta ja siitä huolimatta, että rakastan perhettäni todella paljon, niin joskus ajattelen miten paljon helpompaa olisi jättää kaikki (siis jättää perhe yms, ei mitään suicidaalista) ja että saisi itse olla rauhassa kaikkine juttuineen, listoineen, syödä niitä kolmea ruokalajia jotka menee alas kakomatta ja vähät välittää muille kokkaamisesta. Istua kaikki illat hiljaisuudessa lukien..

Missä itsekunnioituksenne?

Onpas meitä täällä muuten paljon...



No, mieheni siis on myös jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä ja gurun maineessa juuri as-ominaisuuksiensa takia, joita hän hyödyntää taitavasti. Uppoutuminen kiinnostuksen kohteeseen tuottaa valtavasti tietoa, jota hän voi välittää työssään eteenpäin. Lisäksi hän vaistoaa asioita joita ei sanota.



Hänellä ei ole diagnoosia, mutta sanoo olleensa etenkin lapsena täysin as, mutta tervehtynyt paljon tekemiensä valintojen ansiosta. Ihmissuhteissa hän on kuitenkin aika torvelo joten hän on esim. valinnut yhteistyökumppaneita väärin ja tullut huijatuksi. Myös ensimmäinen avioliitto päättyi katastrofiin, jossa hän menetti paljon (ex oli kaikesta päätellen pahasti luonnehäiriöinen).



Ainoa ihminen, joka saa häneen aina yhteyden, on oma lapsi. Muilta hän piilottautuu ajoittain omalle pikku saarelleen eikä reagoi mihinkään ärsykkeisiin. Minusta hän sanoo, että olen ainoa nainen, jota hän voi kuvitella kuuntelevansa puoli tuntia ilman, että hänelle maksetaan siitä.



Hänkin on hyvin poikamainen ja parhaimmillaan ihana puoliso sekä hyvä isä. Se, että tiedän hänen olevan as, tekee sen, etten turhaan yritä muuttaa häntä enkä enää edes uneksi, että hän olisi toisenlainen. Hänen omituisuuksiensa kanssa on vain elettävä, ja olemme yhdessä kehittäneet keinoja, miten se onnistuu. Ihan hyvin menee jo toistakymmentä vuotta.

As-mieheni sai ulkomailla niin hyvät tulokset paikallisesta koulun tasokokeesta, että hänet yritettiin varata stipendillä sille brittiläiselle tähtitieteen laitokselle, joka tunnetaan Stephen Hawkingista. Vanhemmat eivät kuitenkaan päästäneet häntä huippuyliopistoon. Huomaan jatkuvasti todisteita siitä, että hän on huomattavasti älykkäämpi kuin minä itse. Hömelö, mutta ei todellakaan älykääpiö!

=neurologisesti 'normaali'

Miehelläni on asperger. Ei ole diagnosoitu, mutta väittäisin tunnistavani piirteet. Veljelläni ja pojallani on as.

Minä sitten olen se sovittelija ja rauhoittelija joka tilanteessa. Poika kun ei välttämättä "kuule" mitä kysytään, esim. "syötkö muroja" "joo, ihan sama" Isä laittaa lapselle muroja, ja poika sanookin ettei syö, että ne on väärää merkkiä tai väärän värisessä kulhossa...ja isältä palaa pinna, ja sitten palaa pinna pojalta....



Muuten mieheni assius ei häiritse, mutta kun itse olen sosiaalinen ja tuo toinen ei. Vieraita on lähes mahdoton kutsua. Tai sitten mies jättää tervehtimättä ja vaan häipyy paikalta. ei ymmärrä miksi se on epäkohteliasta. Ei ymmärrä miksi pitäisi olla kohtelias.



Muuten on perheelleen omistautuva. Ei ryyppää. Ahkera ja hyvä työssään. Huolehtiva. Leikkisä.



Rakastan miestäni ja hän minua.

diagnoisoitu. Ainoalla pojallani taas on diagnosoitu asperger - hänen oireistonsa on selvästi vahvempaa kuin minun, ja olen kuten kuka tahansa vanhempi huolestunut hänen tulevaisuudestaan.



Voisin vahvistaa monta edellä lueteltua piirrettä. Olen menestynyt työelämässä yli normin, sillä tietyt nykyisen työelämän luonteeseen kuuluvat asiat - esimerkiksi projektien johtamiseen, aikatauluttamiseen ja koordinointiin liittyvät - sopivat as-luonteelle kuin nenä päähän.



Tunneviivoitin taskuun ja calculus esiin niin työnantaja tykkää.



Asiatasolla olen pärjännyt aina.



Haastavuus tulee sitten esille ihmissuhteissa. Minulla on ja on aina ollut hyvin vähän ystäviä. Pari-kolme vakavampaa ihmissuhdettani ovat päättyneet tuhoon, kun naiset ovat pyrkineet kaksin käsin muuttamaan idiosynkraattisia piirteitäni, eivätkä ole hyväksyneet niitä osana minua.



En ole ääliö, olen älyllisesti testien mukaan huipputasoa (kuten kaikki av:lla, tiedän :D ), mutta sosiaalisesti olen melko kädetön. Tästä syystä olen kärsinyt koko elämäni ajan sosiaalisista peloista, jännityksestä ja jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteesta.



Kuten asiaan kuuluu, tämä ei suinkaan estä minua esiintymästä ja ottamasta tilannetta haltuun esimerkiksi töissä silloin kun teen sen asian kanssa. Ilman substanssia pakenen takavasemmalle ja möläyttelen mitä sattuu.



Olen alallani arvostettu luennoitsija.