Aikuisten aspergerista?? Vai mitä tämä voi olla?

Minulla yksi as-tuttu, aikuinen. Avioliittonsa meni juuri kiville, kun ei nainen enää kestänyt. Sanoi, että on hyvä mies, mutta voi kun olisi vielä vähän parempi. Kuvaa aika hyvin asperger-aikuista: tosi kiltti ja mukava, mutta arjen haastavuus ottaa pidemmän päälle pattiin...



Miehellä ainakin tämmöisiä piirteitä:



- Kiinnostunut teknisistä laitteista. Ei osaa pitää näppejään irti laitteista, esim. kylässä ollessaan menee suoraan räpeltämään esim. telkkaria, eikä osaa mennä kahvipöytään, vaikka kaikki muut olisivat sinne heti istuneet. Raahaa kotiin kaikenlaista teknistä romua ja hermostuu, jos joku yrittää toppuutella ideoita (joo, koti täynnä piuhoja ja kaikenlaisia tee-se-itse -viritelmiä), ei osaa luopua kerran päähän pinttyneestä ideasta.



- Sosiaalisesti tosi kömpelö. Ei puhu paljonkaan ja jos puhuu, niin lähinnä tekniikasta ja muista omaa mieltä kiinnostavista asioista. Ei oikein kykene empatiaan tai sympatiaan ainakaan keskustelun tasolla.



- Lapsen hoito vaikeata. Ei osaa 3-vuotiaan kanssa pihalla ollessaan esim. ennakoida vaaratilanteita tai lohduttaa lasta, jos sattuu jotain. Seisoo tumput suorina ja suu supussa, eikä osaa olla mukana lapsen menossa. Ainoa "leikki" mihin kykenee, on junaradalla tai legoilla tms. rakentelu lapsen vieressä ja silloinkin isällä ja lapsella on omat leikit menossa, eli vuorovaikutus puuttuu melkein kokonaan.



- Ei ole saanut opiskeltua ammattia, ei ole löytänyt työpaikkaa, vaikea päästä kiinni yhteiskuntaan. Jos saa itse valita, on vain kotona ja nyhrää jotain tekniikkaa.



Sanoisin, että tuolle miehelle diagnoosi ja TUKI olisivat olleet tärkeitä. Lapsena oli melkein saanut diagnoosin, mutta koska oli silloin ilmeisesti rajatapaus, niin asia jätettiin sikseen. Siitä se sitten lähti, oppilaitoksista tipahteleminen ja parisuhteen kariutuminen sun muu. Oikealla tuella olisi jopa voinut päästä paremmin osaksi yhteiskuntaa ja ehkä olisi kyennyt paremmin ihmissuhteeseenkin. EHKÄ, enhän minä mikään ekspertti ole.

Tutulta tosiaan kuulostaa... Onko hän tehnyt sen asperger-testin netissä?

Vieläkään ei aspergeria kauhean helposti diagnosoida sillä se on vaikeaa eikä siitä ole juuri hyötyä ellei johonkin tarvitse siitä todistusta. Itseäni helpotti pelkästään tieto siitä että asperger-piirteitä on minussa paljon ymmärrän etten voi sille mitään. Joskus esim. nuo puhelinsoitot on kertakaikkisen ylitsepääsemättömiä asioita, samoin kuin melkein kaikki vieraiden ihmisten tapaamiset joissa pelkään jotain yllättävää, esim. kysymystä johon en osaa vastata tms. johon en voi etukäteen valmistautua.

Tosin oli myös väkivaltainen humalassa ja epäluuloinen. Ymmärsi kaiken väärin ja luuli, että hänelle nauretaan.



Itse ajattelin, että joku persoonallisuushäiriö, mutta voisiko ollakin asperger.



ohistelija

tai voi olla olematta. Yksi asia kuitenkin jäi mietityttämään: tahdot muuttaa miehesti tapoja, mutta diagnoosi muuttaisi sen? Voisitko ajatella, että hän on hän, oli sitten asperger tai ei? Kuvittelet, että "tavallisen" ihmisen saa muuttaa, mutta aspergeriä "täytyy" sietää? Tiedän, että tahdot ymmärtää häntä paremmin, mutta koita ymmärtää häntä nyt, hän ei tule muuttumaan, vaikka saisikin diagnoosin. Tämä vaan oma mielipiteeni.



Itse tunnen as-henkilön ja kyllä samanlaisia juttuja on, toki jokainen heistäkin on erilainen. Tahtooko hän edes mitään diagnoosia? Juttele asiasta hänen kanssaan. En osaa sanoa, oliko tällä henkilöllä hyötyä diagnoosista, sanoisin, että ei.

kuin persoonallisuushäiriö.



En tiedä miksi, mistä se johtuu?

Kyllä minua ainakin helpotti huomata, että monet hänen ärsyttävät piirteensä johtuvat tuosta syndroomasta. Ja tosiaan tämä tehtiin ihan itse diagnoosina, samalla huomattiin kun aloin epäillä aspergeria lapsellamme. Lue netistä asperger palstaa ja huomaat kyllä, että miehesi vaikuttaa assilta.



Minun mieheni on onneksi ns. superviisas, joten jaksan kestää sitten noita arkipäivän tötteröintejäkin.

Mun mies ei taida olla ihan noin tumpelo joissakin, on myös sosiaalisesti estynyt mutta muutamien tuttujen piirissä pärjää, ei tosin jaksa epämääräistä keskustelua vaan saattaa kadota yläkertaan kattomaan telkkaria ja vieraat sitten ihmettelee missäs isäntä...pakoilee aina näin mm. mun äitiä :) Jos vieraita on pari hyvää tuttua niin jää keskustelemaan mikäli aihe kiinnostaa. Eli kyllä kykenee ihan hyvin keskusteluun TUTTUJEN kesken mutta usemmiten jännittää tai ei vaan halua.



Käy töissä mutta ei ole kovin pitkälle koulutettu vaan tekee mielellään rutiininomaista työtä, on tosi luotettava ja tunnollinen työntekijä. Sama näkyy kotona kun tekee kotitöitä, oikein listaan merkaa tyytyväisenä tekemänsä, ja ihan hyvä lapsenvahti+isä.



Mutta eniten ehkä elämääni haittaa juuri tuo ennakoimattomuus kun voi mennä kahvipöytää kylässä napsimaan jotain vaikkei vielä olisi valmista jne. Tai hassutella/leikkiä agenttia kaupassa,kääk. Ja se totaalinen paniikki kun asiat,ihmiset ja tavarat ei ole hänen hallinnassaan.



Helpompi kai jos voisi sanoa sukulaisille jonkun diagnoosin niin eivät pitäisi vaan pöhkönä ja huonokäytöksisenä. Itse jaksan kait ilman diagnoosejakin mutta helpottaisihan se varmaan suhtautumistani. Ja miehen syyllistymistä kun valitan aina samoista asioista. Jos sitä osaisi olla valittamatta niin paljon jos asiat ei olekaan hänen muutettavissaan..mutta jos voi tekemisilleen jotain niin jatkan huomauttelua jotta ehkä muuttuisi..toisinaan väsyttää.



-ap

tai voi olla olematta. Yksi asia kuitenkin jäi mietityttämään: tahdot muuttaa miehesti tapoja, mutta diagnoosi muuttaisi sen? Voisitko ajatella, että hän on hän, oli sitten asperger tai ei? Kuvittelet, että "tavallisen" ihmisen saa muuttaa, mutta aspergeriä "täytyy" sietää? Tiedän, että tahdot ymmärtää häntä paremmin, mutta koita ymmärtää häntä nyt, hän ei tule muuttumaan, vaikka saisikin diagnoosin. Tämä vaan oma mielipiteeni. Itse tunnen as-henkilön ja kyllä samanlaisia juttuja on, toki jokainen heistäkin on erilainen. Tahtooko hän edes mitään diagnoosia? Juttele asiasta hänen kanssaan. En osaa sanoa, oliko tällä henkilöllä hyötyä diagnoosista, sanoisin, että ei.

Siltikin, vaikka tiedän ettei ihmistä pitäisi pyrkiä muuttamaan, niin huomaan joka päivä tekeväni sitä. Osittain ehkä oman jaksamiseni takia, toivoisin että hän osaisi "ottaa rennommin" koska itseäni häiritsee jokin tuossa kontrolloinnissa. Ja haittaa elämää erityisesti lasten kanssa koska lapsethan eivät toimi kuin koneet (en otakaan sitä leipää,haluun muroja=hermostuminen) Tai mahdollinen villiintyminen kaupassa saa aikaan paniikin miehessä ja sehän taas varmaan rauhoittaa lapset.

Siis jos kyse on vain hänen tavoistaan niin mielestäni niitä voisi pyrkiä muuttamaan, olenhan itsekin joutunut muuttumaan lasten myötä. Myös avioliitto vaatii ihmisiltä kompromisseja toimiakseen. Mutta uskon että jos mies ei oikeasti voi käytökselleen mitään niin siihen on vain sopeuduttava, jos hän voi niin eihän minun kaikkea tarvitse sietää. Haluisin kai tietää onko jo pelkkä yrityskin turhaa.

Itse ei välttämättä kuulemma kaipaa diagnoosia, onhan pärjännyt tähänkin asti ilman. Mutta on ollut selvästi helpottunut kuullessaan että kyse voikin olla hänestä riippumattomasta asiasta, kai jos on tullut kiusatuksikin piirteidensä takia niin itsetuntoa luulisi parantavan tiedon ettei ole "oma vika". Ja yllättäen kun on ekaa kertaa sanottu ääneen että hän ei ehkä olekaan normaali niin ollaan jo molemmat tyytyväisempiä. En itse ollut tajunnut että hän kokee olevansa poikkeava, asiasta puhuminen nyt ainakin on tehnyt hyvää. Se että hän voi ajatella että jospa vika ei ole hänessä, ja minä että ehkä en olekaan niin kamala kun en aina jaksa. Tähän asti olen hävennyt salaista ajatustani ettei kaikki olekaan kunnossa.

...vaan viittasin juuri tuohon, että asiallisesti pitää käyttäytyä toisia ihmisiä kohtaan. Sitä voi vaatia, oli asperger tai ei, diagnoosi tai ei. Enempäänkin ovat jotkut assit (netin mukaan) kyenneet, mutta se vaatii jo kovaa halua ja pyrkimystä "normaaliuteen" as-henkilöltä itseltään.

Jouduin itse tilanteeseen jossa minun piti päättää, oikeuttaisiko diagnoosi sen, mitä mieheni oli minulle ja lapsille vuosien saatossa tehnyt. Päädyin lopputulemaan että diagnoosi ehkä selittäisi asiaa, mutta ei silti oikeuttaisi. Uskon vahvasti että mieheni kanta oikeutukseen on erilainen, ja siksi omalla kohdallani aloin katumaan koko ajatusta diagnoosista.

28

Se on jotain, mihin assi ei koskaan pysty, eikä yleensä pysty kovin pitkään motivoimaankaan itseään siihen. "Pyrkimys normaaliuteen" kun lähtee siitä olettamuksesta, että itse on jotenkin normaalia huonompi.

Sen sijaan assi voi menestyä pyrkiessään asioihin, joita haluaa. Hän voi menestyä työelämässä, jos nauttii työstään ja haluaa hirveästi edestä siinä, ja sitten ottaa selville, mitä se vaatii. Hän voi myös pyrkiä olemaan mukava niille, joita rakastaa ja miellyttämään niitä, joita rakastaa ja onnistua siinä erittäin hyvin, kunhan rakkaat kerovat, mitä haluavat. Näihin motivoituminen on ihan eri asia kuin "normaaliuteen" motivoituminen.

t. Se edellä kirjoittanut assin äiti, vaimo ja miniä, oisko ollut 31.

Tämä miehelleen oikaisuvaatimuksia esittänyt nainen ei taida lainkaan käsittää, millaiseen asemaan on sen puolisonsa asettanut; lisäksi vielä on vedetty esiin, miten "no, yritä nyt, netin mukaan on enempäänkin pystytty."



Sanalla sanoen, lähetymistapasi on VÄÄRÄ, oli sitten kyseessä as-ihminen tai neurologistisesti Bellin kellon paksuun keskiosaan sijoittuva Homo Sapiens.



24

ja varmaan turha sellasta hakeakaan. Elätte niin kun tähänkin asti jos kerta ootte näinkin pärjänny. As on kait periytyvää että kannattaa vaan katella jos lapsilla alkaa samoja ongelmia oleen.

Täytyy vaan sanoa, että tänä päivänä varhain aloitettu kuntoutus voisi auttaa niin, ettei kaikkea tuota enää aikuisena olisi. Omalla pojallani on diagnosoitu asperger eikä hänellä nyt 9v. ole läheskään noin paljon erityisjuttuja, tosin nähtäväksi jää, millainen on sitten aikuisena. Esim. toi arkailu, poikani on reipas juttelemaan aikuisille. Mutta vaikka itsestäni tuntuu, että piirteitä on tällä hetkellä vähän, niin varsinkin asiaa hiukan tuntevat kyllä huomaaavat, että jotain erityistä on, ja se on siinä olemuksessa, tavassa puhua ja mistä puhuu ja mitä tekee. En tiedä, voiko aikuista muutaa, vaatisi varmaan juttutuokioita.

joku sanoi. Ehkä siksi, että se on neurologinen synnynnäinen asia, ei kenenkään aiheuttama, kun taas persoonallisuushäiriö on kait kehittynyt elämän myötä.

Lukea tätn palstan juttuja.Oli aloituspuheenvuoron tekijällä mikä hyvänsä ongelma tai syndrooma miehellä niin miltei poikkeuksetta kaikkien vastaajien nykyiset tai varsinkin ex.miehet on just samanlaisia.Kaikkien eksillä on ollut asberger,autismi,persoonallisuushäiriö,maanisdepressiivisyys,NARSISMI ja jos ei mikään noista niin muuten vaan väkivaltainen pihi juoppo joka ei suostu tekeen niinkuin naiset määrää.=) =)

Edellisellä avautumisella en pilkkaa tai väheksy tän ketjun alottajaa tai muitakaan joilla OIKEASTI muu ongelma kuin mies.

diagnoosia jokaiselle miehelle, joka uskaltaa olla heidän kanssaan eri mieltä. Narsisti sellaisen on vähintäänkin oltava toki.



Narsistien määrä myös lisääntyy Suomessa yhdellä jokaisen avioeron yhteydessä.

Persoonallisuushäiriö on samalla tavalla geneettisperäinen, joskin sen saattaa laukaista ympäristö.

joku sanoi. Ehkä siksi, että se on neurologinen synnynnäinen asia, ei kenenkään aiheuttama, kun taas persoonallisuushäiriö on kait kehittynyt elämän myötä.

...mutta pitkään asiaa pohdittuani toivoin että diagnoosia ei saataisi, tai että asiaa ei koskaan olisi otettu puheeksi.



Kuten joku mainitsikin, moni saattaa käyttää sitä "oikeutuksena" siihen että voi käyttäytyä muista poikkeavalla tavalla. Netistä asiaa tutkiessani kuitenkin todistetusti todella vaikeatkin as-tapaukset ovat pystyneet sopeutumaan tiettyihin asioihin, kunhan "pelisäännöt" selitetään kunnolla. Eli ihmisten oppimis- tai pinttyneiden tapojen muuttamiskyky ei katoa as-diagnoosin vuoksi, mutta toisaalta - kuinka moni meistä oikeasti haluaa muuttaa omia pinttyneitä tapojaankaan? Assille se on monesti vielä vaikeampaa, joten prosessi on aina pitkä ja siihen vaaditaan motivaatiota.



Eli jos miehesi haluaa muuttua, on periaatteessa sama menettekö hakemaan diagnoosin vai ette (toki kuntoutus ja vertaistuki tulee sitä kautta helpommin), mutta jos uskot hänen olevan haluton, voi diagnoosi toimia vain lupana erikoiselle käytökselle. "Ei mun tarvii, mulla on asperger."



Mielestäni sinulla on vaimona oikeus pyytää esim. miestäsi käyttäytymään asiallisesti sinua, lapsia ja lähimmäisiäsi kohtaan, oli miehelläsi asperger tai ei. Tästä ei pidä tulla vastaan, muuten voit yrittää tehdä miehesi elämän helpommaksi esim. yleisellä järjestyksellä ja antamalla hänelle "virikkeetöntä" omaa aikaa.

asperger-ihmiseltä.



Asiasi on hyvä, ja olen siitä periaatteessa samaa mieltä, mutta se asettaa sinulle (tai jollekin toiselle puolisolle samassa tilanteessa) melko tiukan moraalisen vastuun, koska tuo vaatiminen lipsahtaa todella helposti ns. voiman pimeälle puolelle.



Ymmärrän toki, että mikään diagnoosi ei ole lupa käyttäytyä huonosti - mutta minkäänlainen diagnoosi tai diagnoosittomuuskaan parisuhteen toisella osapuolella ei ole myöskään kenellekään oikeus arvostella ja manipuloida toisen ihmisen persoonallisutta.



Uskoisin, että jokainen normaalin elämään jollakin tasolla integroitunut as-ihminen joutuu tekemisiin tämän saman kysymyksenasettelun kanssa, ja iso osa elämästä on sosiaaliseksi opettelua.



Olen tottakai sitä mieltä, että ihmisen tulee käyttäytyä asiallisesti läheisiään kohtaan parhaan kykynsä mukaan. Kuka ei olisi?



24

Mielestäni sinulla on vaimona oikeus pyytää esim. miestäsi käyttäytymään asiallisesti sinua, lapsia ja lähimmäisiäsi kohtaan, oli miehelläsi asperger tai ei. Tästä ei pidä tulla vastaan, muuten voit yrittää tehdä miehesi elämän helpommaksi esim. yleisellä järjestyksellä ja antamalla hänelle "virikkeetöntä" omaa aikaa.

SInulla ei ole minkäänlaista oikeutta vaatia miestäsi muuttumaan; hänen tilansa on neurologinen, eikä se poistu vaikka kuinka vaatisit "naisena ja äitinä". Se on osa häntä, ja sinun tinkimättömyytesi ei sitä tosiasiaa muuta mihinkään.

Sen sijaan voitte sopia, että puoliso (mies tai nainen, molemmista löytyy aspergereita) yrittää ja tahtoo muuttaa tapojaan perhe-elämään soveltuviksi parhaan kykynsä mukaan.

Se taas vaatii joustoa molemmilta. Joustoa toisaalta vaaditaan aina kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä.

Useimmat as-ihmiset ovat tälläiseen sopimukseen hyvin halukkaita.

24

Joten jos mkieheis ei ole tuolloin ollut lapsi, Esim. Oulussa 1998. Eli jos miehesi ei ole silloin ollut lapsi tai nuori niin aspergeria ei ole silloin tunnettukaan.



As-piirteitä voi olla monellakin ja ne on vain osa perossnallisuutta. Siinä vaiheessa kun ne häiritsevät elämää aletaan etsiä syytä ja saadaan diagnoosi. Jos mehesi on pärjännyt asian kanssa tähän asti kannattaa miettiä onko diagnoosilla enää aikuisena väliä. Jos tuntuu että elämä ei toimi niin ei kun vaan yksityiselle puolelle ja tutkimuksiin. Moni on hakenut diagnoosin itselleen aikuisena.

Diagnoosi pitää kuitenkin hakea sen vuoksi että miehesi itse haluaa selvittää asian, ei sen vuoksi että sinua kiinnostaa onko hänellä asperger. Eli onko hänellä ongelmia joihin tarvitsee apua/kuntoutusta? Se että tarkistaa ettätavarat ovat paikallaan ja ne pitää olla tietyssä järjetyksessä ovoi olla piirteitä aspergerista mutta niihin ei kuntoutusta sinänsä tarvita. Pakonomainen järjestely on sitten ihan eri asia. Kannattaa siis miettiä tuoko diagnoosin hakeminen mitään hyötyä hänen elämäänsä.



Jos asia mietityttää niin suosittelen ottamaan yhetyttä austimi- ja aspergerliittoon. Siellä on saatavana palveluneuvontaa ja moni soittelee juuri näistä asioista esim. Aslak Rantokokolle ;-) http://www.autismiliitto.fi/liitto/palvelut/neuvonta_ja_konsultointi



As-aikuisille on omia vertaisryhmiä yms. sitten kyllä tarjolla jos keihellä itsellään on tarvetta sellaiseen.



Terveisin erään paikallisyhdistyksen jäsen (+ autistisen ja aspergelapsen äiti)