miten saan kaivettua itsestäni pois tämän epävarmuuden?

Et siis halua, että ihmiset pääsevät sinua lähelle? Onko sinulla jotain salattavaa itsestäsi eli onko epävarmuudelle syytä?



Vai haluatko ylläpitää kiiltokuvaa itsestäsi? Sehän ei onnistu tutuissa ihmissuhteissa.

Se on pelko epätäydellisyydestä ja miten kestän itse sen kun tuotan tuskaa läheisilleni. Etten ole täydellinen. Vaikeaa..

Siis en päästä työkavereita lähelleni enkä tiedä miksi. Vaikea luottaa...jään etäiseksi heille.

Salattavaa..en vain osaa kertoa asioitani vaan pelkään. En osaa arvioida kuka on luotettava.

Pelkään myös sitä että kun kerron asioitani niin sitä kovempi pudotus minulle tulee. Esim. en paljoa kerro elämästäni tai perheestäni koska pelkään eroa tai toisaalta jossain vaiheessa halusin eroa. Jotenkin ajattelen että ihmiset on vahingoniloisia toisen epäonnesta tai käyttävät tietoa hyväkseen minua vastaan.

1. Perfektionismi

2. Luottamuspula



Ensimmäisen suhteen sinun on vain itse oivallettava se, että et ole täydellinen, eikä sinun edes tarvitse olla täydellinen. Ja arvaatko, ettei kukaan tuttusi ole täydellinen - miksi sinun pitäisi sitten olla?



Luottamuspula juontaa todennäköisesti lapsuudestasi. Oletko elänyt perheessä, jossa vanhempi on pettänyt toistuvasti luottamuksen?



Kyllä perfektionismikin taitaa juontua lapsuudesta. Oletko saanut tuntea olevasi hyväksytty vain silloin, kun olet käyttäytynyt hyvin tms.?



kyökkipsykologi

Minusta olet vain fiksu. Itse yritän nykyään pitää etäisyyttä ihmisin, mutta silti joskus ajaudun juttusille, ja lähes aina möläyttelen täysin turhaan aika henkilökohtaisia juttuja. ja aina väärille ihmisille.



ja myöhemmin huomaan, että he vihasivat minua, tai eivät jostain syystä pidä minusta, vaikka olin avoin.



Ihmiset ovat vahingoniloisia toisten epäonnesta ja käyttävät tietoa hyväkseen.

Minusta olet vain fiksu. Itse yritän nykyään pitää etäisyyttä ihmisin, mutta silti joskus ajaudun juttusille, ja lähes aina möläyttelen täysin turhaan aika henkilökohtaisia juttuja. ja aina väärille ihmisille. ja myöhemmin huomaan, että he vihasivat minua, tai eivät jostain syystä pidä minusta, vaikka olin avoin. Ihmiset ovat vahingoniloisia toisten epäonnesta ja käyttävät tietoa hyväkseen.

lapsuudessa olin se hemmoteltu ja kiltti paitsi kotona.

Jos olin kamala ja vaativa niin vanhempani ajautuivat riitaan ja äitini syyllisti isääni jos oli puolellani.



Julkisuuskuvan ylläpitäminen on tärkeää minulle. Vaikka tiedostan epätäydellisyyteni ja sen ettei kaikki ole täydellisiä. Niin silti vaikea myöntää toisille epätäydellisyyteni.



Myös tuo tuttua että kerron asioita luottamuksellisesti väärälle henkilölle.

jo nuorena noin kyyninen!

Minusta olet vain fiksu. Itse yritän nykyään pitää etäisyyttä ihmisin, mutta silti joskus ajaudun juttusille, ja lähes aina möläyttelen täysin turhaan aika henkilökohtaisia juttuja. ja aina väärille ihmisille. ja myöhemmin huomaan, että he vihasivat minua, tai eivät jostain syystä pidä minusta, vaikka olin avoin. Ihmiset ovat vahingoniloisia toisten epäonnesta ja käyttävät tietoa hyväkseen.

Kärsin sekä perfektionismista että luottamuspulasta. Työni olen aina tehnyt siten, että työkaverit suorastaan päivittelevät kuinka olen taas ehtinyt niin ja niin paljon asioita hoitaa - ja tämä taas toisaalta on johtanut siihenkin, että työkaverit yrittävät kaataa omia hommiaan minun niskaani. On ollut kova homma, ja on vieläkin, opetella sanomaan, että hoitakaa itse työnne, teillehän siitä palkka maksetaan.



Minä siis pyrin siihen, että ihmiset aina vain kehuisivat minua. Pidän heidät sen verran etäällä, että he näkevät minusta vain sen, mitä haluan heidän näkevän, mutteivät näe mm. huonoja puoliani. Töissä minua pidetään hyväntuulisena, pirteänä, joustavana ja ahkerana ihmisenä, joka tekee sen, mitä on luvannutkin, ja usein vähän ylikin. Kenelläkään työkavereistani ei ole mitään käsitystä siitä, miten kärsimätön olen todellisessa elämässä, miten rumasti haistattelen puhelinpalvelujen jonotusääninauhoille (eläville ihmisille langan päässä en voisi koskaan haistatella, hehän vielä luulisivat minua huonotapaiseksi ja epäkohteliaaksi ihmiseksi), miten kiroilen palaverin jälkeen yksin vessassa, kun muiden aikataulut eivät pidä ja minun omat aikatauluni muuttuvat sen myötä, miten ylihysteerinen olen esim. siisteyden suhteen kotona, ja mitä huonoja puolia minussa onkaan. Kerron kuitenkin paljon myös henkilökohtaisia asioitani, mutta vain sen verran, että työkaverini uskovat tuntevansa minut, mutta pidän tarkkaan huolen siitä, että ns. pimeä puoleni ei tule heidän näkyviinsä.



Parisuhteet ne vasta vaikeita ovatkin. Pitäisi luottaa toiseen niin paljon, että uskaltaisi näyttää myös sen pimeän puolensa, olla väsynyt, kiukkuinen ja kärsiä pms-vaivoista ihan rehellisesti ja antaa toisen nähdä se. Mutta sittenhän se toinen tajuaa, ettei täydellinen ole tuokaan, ja sehän on ihan kamalaa. Nykyinen parisuhteeni on kestänyt 6 vuotta, ja mieheni on kyllä päässyt näkemään ne huonot puolenikin, muttei kokonaan. Hän ei todellakaan näe kaikkea sitä tuskaa, kipua ja kiukkua, jonka nielen aina siihen asti, että jokin asia kippaa ämpärin nurin. Mieheni tietää taustani, tietää ongelmani ja tietää sen, etten ole aivan avoin hänelle, en siis kerro avoimesti kaikkia tuntemuksiani hänelle. Hän tietää, että se johtuu siitä, etten pysty luottamaan siihen, että hän hyväksyisi minun tunteeni, varsinkin ne negatiiviset. Esimerkkeinä voin kertoa vaikka sen, ettei mieheni tiedä yhtään mitään siitä, miten itkin iltaisin suihkussa, kun äitini kuoli. Mieheni ei myöskään tiedä mitään siitä, miten huolissani olin isästäni hänen sairastellessaan viime keväänä, eikä mieheni tiedä ollenkaan, että puhuin päivittäin puhelimessa isäni lääkärin kanssa tuona aikana. Mieheni on siinä uskossa, etten ole vuosiin viis veisannut vanhemmistani.



Mulla tämä kaikki kumpuaa lapsuudesta, yllätys yllätys. Olen kahden alkoholistin vahinkolapsi, joka on koko elämänsä tiennyt olevansa vahinko ja väärää sukupuolta. Lisäksi koko lapsuuteni sain kuulla, että syön liikaa ja ruokaan menee hirveästi rahaa (vaikka mikäs ihme tuo on, kun piti maailmaan pyöräyttää 6 vahinkolasta kun kännissä ei viitsinyt kumia käyttää), olen tyhmä eikä minusta koskaan tule mitään, en tule pärjäämään koskaan missään. No, osittain tietysti tämä kaikki on ajanut minua eteenpäinkin - olen kouluttautunut, tehnyt töitä ja hankkinut kokemuksia (tarkoitan matkailua yms. kokemuksia) juuri siksi, että pääsisin sanomaan vanhemmilleni, että katsokaa, olitte väärässä. Tähän on varmasti vaikuttanut suurelta osin sekin, etten joutunut nuoruusikääni elämään vanhempieni luona, vaan pääsin pois kotoa lastenkotiin, jossa sain myös positiivista palautetta, sekä mahdollisuuksia elämään (mm. opiskeluun ja matkusteluun tukea).



En silti usko, että pääsen tästä piirteestäni koskaan eroon. Oikeastaan olen alkanut pikkuhiljaa hyväksyä sen, että tällainen minä olen - epäluuloinen täydellisyyttä tavoitteleva persoona, ja juuri sellaisena epätäydellinen. on helpompaa elää tämän piirteen kanssa, kun myöntää itselleen, että tämä on minun heikkouteni. Muilla on omat heikkoutensa, ja tämä on minun heikkouteni.