Lue keskustelun säännöt.
lapseni ei pidä minusta
31.07.2010 |
poikani täytti kaksi viikkoa sitten vuoden ja alku meillä oli aivan ihanaa. toki olin väsynyt kun poika ei viihtynyt muualla kuin sylissä, ei nukkunut muualla kuin sylissä, oli sitä ja tätä, mutta pääasiassa kaikki oli hyvin. viimeiset pari viikkoa on ollut ihan yhtä helvettiä.
pelkäsin aikoinaan ennen pojan syntymää, että mitäs jos en rakastakaan omaa lastani. pelko osoittautui turhaksi, rakkautta on kahden edestä; olen pojan kanssa ollut yksin sekä raskausajan että koko elinajan. nykyisin poika ei tee mitään (!) muuta kuin kitisee. kaikki on huonosti; ruoka ei kelpaa, seura on perseestä, kotona ei ole hyvä, ulkona ei ole hyvä. vaippa on paska, vaatteet on huonot, nukkuminen on sieltä ja syvältä.
tänään sitten vihdoin romahdin, istuin itkemässä monta tuntia. poikani ei vaan ilmeisesti pidä minusta. isänsää vanhemmilla (mummolassa) käyttäytyy upeasti; kaikki vieraatkin ihmettelevät kuinka kiltti, rauhallinen ja hyväntuulinen poika on. ei ikinä kiukuttelem eikä ikinä kränää ruuasta.
olen aina ollut aika ääripääihminen itse; kun rakastun, rakastun viimeisen päälle, mutta kun rakkaus on tiensä päässä, en enää löydä sieltä mitään ulospääsyä tai etenemismahdollisuutta. pelkään että niin käy myös tuon vekaran kanssa: koska huomaan pojan inhoavan minua, rakkauteni tähän alkaa hiipua. olen jopa mennyt romahduksessani niin pitkälle, että harkitsin siirtäväni huoltajuuden pojan isälle, vaikka isää ei poika kiinnostakaan ja on kaiken lisäksi narkkari. kuvittelen että poika rakastaa kuitenkin enemmän isäänsä, koska minä olen aina se, jonka miehetkin ovat hylänneet, miksei siis mys tuollainen pikkumies. kuvittelen, kuinka parempi elämä pojallani on isänsä luona kun oppii välinpitämättömyyden, siellä saa varmasti elää elämänsä niinkuin pellossa.
olen elänyt viimeisen reilun vuoden ainoastaan (!) pojalleni, olen saanut koko aikana yhteensä KOLME vapaailtaa, mikä saattaa vaikuttaa romahdukseen. huomasin raivostuvani pojalle pienestäkin, tällä hetkellä on aivan sama, suostuuko syömään, suostuuko nukkumaan. valvokoon vaikka maailman tappiin asti.
en tiedä, olen umpikujassa sen suhteen mikä tuolla pojalle on parasta, koska selkeästikään minä en sitä ole.
Kommentit (15)
VUODEN IKÄINEN ja sä mietit, että se ei rakasta sua. Äidin ei tarvi edes miettiä, rakastaako lapsi, koska lapset rakastaa. Ne rakastaa paskoista paskimpia alkkishakkaajavanhempiaankin.
Mutta tottakai sinä saat myös kaikki paskat niskaan, koska olet äiti. Äiti on niin tärkeä, turvallinen ja elämän tukipilari, että sille voi näyttää kaikki kamaluudet, joita ei muille näytä.
Nyt nainen ryhdistäydy. Se on sinun lapsesi, ei millään tavalla rinnastettavissa mihinkään parisuhteeseen tai muihin miessuhteisiin. Et voi rinnastaa tuolla tavalla. Sinä kasvatat nyt lasta, et ole parisuhteessa sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isin kanssa ollaan enkeleitä ja minun kanssa pikkupiruja, täytyy vaan kestää ja käydä välillä tuulettumassa.
meillä auttoi kun aloitettiin 1,4kk kanssa yhdessä uimisharrastus ja satujumppa.
Muutakin kuin arkea lapsen kanssa
Hän uskaltaa kiukutella sinulle - hienoa!
Mutta olen huolissani sinusta, vaikutat olevan aivan loppu. Voitko mistään saada apua? Neuvolasta, lääkäristä, kasvatusneuvolasta? Sinun olisi myös hyvä käydä jossain puhumassa ja kuulemassa lapsen normaalista kehityksestä, jotta osaisit nähdä poikasi sellaisena pienenä ihmeenä, joka hän on.
sano että tarvitset oikeasti apua ja nyt heti, voisitko kuvitella laittavasi lapsesi hoitoon?
no en nyt varsinaisesti parisuhteisiini tätä verrannut, peilasinpa siihen, että jos olen vaikea rakastaa muiden mielestä, miksi en siis myös poikani mielestä.
kiitos, viestisi oli mitä onnistunein nostamaan ihmisen tästä romahduksesta. olehan ylpeä itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
noniin, en tiedä tarviko toi romahdus sen kuuden tunnin parkumisen, kirjallisen avautumisen vai noiden kannustavien viestien lukemisen, mutta sain kuitenkin kerättyä itseni. ja meillä oli jopa ihan mukava loppupäivä, pikkumies voi olla samaa mieltä, ehkä.
oon kyllä kuitenkin sitä mieltä, vasten valtaosan viestejä, että 1-vuotias ei kyllä vielä tiedä mitä on rakkaus. ehkä ne on meistä riippuvaisia, ehkä me ollaan niille tuttuja joista tulee hyvä ja turvallinen mieli, muttei ne kyllä vielä osaa rakastaa. ymmärränhän mä nyt näin hengähdyksen jälkeen, että tietty joo toi pötkylä mulle kiukkuaa kun olen se tutuin jnejne, mutta otti vaan turhan koville kun on ihan jatkuvaa kitinää. ja löysin yhden uuden hampaankin, liekö sekin vaivannut..
muistelin tossa kuinka joskus aikanaan täältä kyselin jaksamisohjeita siihen kun vauva on 24/7 sylissä ja sain pääsääntöisesti vastauksia tyyliin "hei, sä olet äiti, vauvan paikka on syli, miksi hommasit lapsia jos et jaksa niitä sylissä pitää". olin hämmästynyt että millaisia superäitejä nämä vastaajat olivat kun jaksoivat todella sen 24/7 olla vauva sylissä; vessassa käydessäkin sait kuunnella sitä hillitöntä tukehtumisitkua sen muutaman sekunnin ajan kun siellä maltoit istua. kotityöt teit lapsi sylissä, ja nukuitkin lapsi rinnan päällä.
hoitoon en pikkumiestä oikein voi viedä, kun nimenomaan olen hoitovapaalla sen takia etten sitä vielä tarhaan raski viedä. kyllähän poika pärjäis, mutten ehkä minä. ja kun sukulaisetkin asuvat kaukana niin edes parin tunnin hoito on vaikeaa. ja kaikki hoitovapaalla olevat tietävät että ylimääräistä rahaa lapsenvahdeille ei ole.
täältä koitin joskus etsiskellä yksinhuoltajafrendiä pääkaupunkiseudulta kaveriksi jakamaan arkea, kun ei kahden vanhemman perheessä ihan oikeasti tiedetä, mitä on olla yksin vauvan kanssa (vaikka mies oliskin paljon duunissa) mutta kummallista kyllä, näytti ettei sellaisia ole.
olisi vain ollut kiva tietää, miten he arkihommat hoitavat ja ne jaksavat..
vaikka ei osaisi vielä sanoiksi pukea. Tuntee sen kun halitaan ja hellitään. Meillä on saman ikäinen ja huomaan että"helppo vauva" vaihe on mennyt ohi ja nyt on alkanut rajojen testaus ja mieltä osoitetaan varsinkin äidille mutta monta kertaa päivässä ottaa pieni myös kaulasta kiinni ja rutistaa ja pusuja saan!Koikeile höpsöttelyä ja hellimistä kiukutteluun, monesti auttaa ja itsekin rauhoittuu kun savu alkaa nousta päästä. Ei ole helpoin vaihe tämä mutta kyllä se siitä =).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä jo pieni vauvakin tietää kuka on turvallinen ihminen ja kuka ei. Itsellä toisen kanssa olisi ollut apua, mutta kun huusi jooa perheeseen kuuluvaa isäänsä eikä huolinut pulloa, niin vaikea oli jättää hoitoon.
Raskasta se oli, todellakin.
Superäitejä riittää, jaksavat tai eivät. Älä syyllisty heistä!
kotona kiukkullaan ja muualla ollaan "enkeleitä", ihan normaalia.
onko sinulla ystäviä/sukulaisia jonka luona lapsesi voisi välillä olla hoidossa, kuulostaa että tarvitsit lepoa ja omaa aikaa välillä?
tsemppiä!:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hei ajattele että mä sain lapseni hoitoon vasta kun hän oli joku 2v tai yli. ja hei vaikka mulla onkin "mies" niin se vastuu lapsesta on mulla vaatetuksesta lähtien.vaikka mies välillä vain"piipahtaa" ja on öitä täällä. samaistun itse enempi teihin yh-äiteihin kuin parisuhteessa elävään! ja tossa on muitakin syitä joita en tässä rupee sepustaa
mutta kiintymystä ainakin. Lapsellesi sinä olet maailman tärkein ihminen ja juuri sinuun hän on erittäin kiintynyt. Hienoa, että lapsi uskaltaa ja pystyy näyttämään kielteisetkin tunteensa, se on luottamuslause äidille - vaikka välillä varmasti tuntuu että vähempikin riittäisi!
Rakkautta on vaikea määritellä - mitä on pienen lapsen rakkaus - onko se sama asia kuin tyytyväisyys? Ei varmaankaan.
Voimia ja jaksamista sinulle. Jos olet vielä nuori, tyttöjen talosta (Kalliossa) voisi löytyä sinulle äitikavereita ja vertaistukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
totta kai se lapsi sulle kiukkuaa kun olet lähin ihminen. Niin noi kaikki mun kolme lasta ovat mulle tehneet ja kovasti rakastavat äitiä (osoittavat sen sitten kun ovat vanhempia) mun 1v2kk tyttö vielä muutama viikko sitten kitisi ja itki koko ajan (hampaat jne) mutta nyt on kuin herran enkeli. Nauraa ja halailee mua...se aika tulee usko pois!
arki on erilaista. Siksi viihtyy. Onko lapsella muuta seuraa arjessa?
Ja niin, oma äitini on hyvin marttyyrihenkinen. "En kelpaa, kukaan ei viihdy seurassani jne" Kärsin asiasta vieläkin, kun sellaista vanhempaa pitää lapsen aina olla tukemassa.
Jos olet edes vähänkään kunnollinen äiti, lapsesi pärjää. Pyydän, älä syyllistä itseäsi. Itselläni on kaksi lasta ja vauva-aika ei ole suosikkini. Kun lapsi puhuu ja kommunikoi, saan häneen hyvän yhteyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi vetää tunne-elämän puolella jaksamisen tiukille. TOivottavasti saat arkipäivääsi tukea ja hengähdystaukoa itsellese, olisiko esim tukiperheestä apua?
Meidän ei äitieinä kauheasti kannata miettiä rakastaako meidän lapset meitä, kunhan vain jaksetaan niin se riittää. Lapset joka tapauksessa kiukuttelee ja käyttäytyy rasittavasti, tavalla tai toisella.
Lapsi osoittaa ääretöntä rakkauttaan juuri noin: kiukuttelemalla sille, joka hänelle on tärkein maailmassa. Syitä kärttyisyyteen voi olla monia (helle, ikä, alkava esiuhma) eikä niillä oikeastaan ole edes väliä. Tärkeää on ainoastaan, että kykenet ottamaan kiukut vastaan (niin rauhallisena kuin pystyt) ja osoittamaan näin pojalle että hänen kaikki tunteensa ovat sallittuja, myös negatiiviset. TÄTÄ hän sinulta nyt hakee, ainoalla keinolla jonka tuntee. Vaihe menee ohi aikanaan, ihan varmasti. Varma voit olla siitäkin, että rakkautenne ei häviä mihinkään puolin eikä toisin.
Noihin uupumistunteisiin, romahduksen kokemukseen ja pelkoihisi kannattaa hakea apua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Ensimmäinen askel voisi olla neuvola. Tunteesi ovat täysin normaaleja, etenkin yksinhuoltajalle, mutta niiden kanssa ei tarvitse painiskella yksin.
Tsemppiä!