Ihminen tarttis niin hyvän lapsuudenperheen, ettei

sen tarvisi ottaa ekaa mahdollista puolisoa vain jotain tukea saadakseen.



Kyllä näin on. Minä olin viidentoista kun "vihdoin" löysin ensimmäisen aviomieskelpoisen "miehen", josta en uskaltanut erota (väkivallasta, viinasta ja pettämisestä huolimatta) ennen kuin seuraava oli kiikarissa jne. Nyt 30, ja vuosien kasvamisen sekä terapian jälkeen vihdoin pärjäisin yksinkin, mutta paskasta avioliitosta on hankala lähteä kun on liuta lapsia ja paljon yhteistä velkaa sekä omaisuutta.



Monta murhetta elämässäni olisi vältetty sillä, että vanhempani olisivat tukeneet ja kannustaneet vielä 5. ikävuoden jälkeenkin. Äärettömän surullista.