Teinkö oikein? Paha mieli vieläkin...

mutta samalla annan ääneni sille, että seuraavalla kerralla voit otta tuon neuvottelukortin esiin.

Ap, lapsesi kokee sinut turvalliseksi aikuiseksi, kun uskaltaa uhmata sinua ja kiukutella. Onnittelut siitä! :) Toiseksi, kukaan muu ei pysty tilannetta näkemään tai kuvittelemaan siten kuin sinä, joten ratkaisusi oli varmasti aivan oikea. Sinä tunnet lapsesi ja tiedät kasvatusperiaatteesi. Pysyit sanojesi takana ja autoit lasta eteenpäin tunnepitoisessa tilanteessa. Aina ei tosiaan voi saada tahtoaan läpi, ei varsinkaan, jos jotain muuta on sovittu.



Tottakai curling-vanhemmat vakuuttavat, että heidän lapsensa eivät kiukuttele kaupassa, kun tietävät, että äiti ostaa, jos haluaa. Niin, mutta kun aina ei voi ostaa, vaikka haluaisikin, ja vanhemman tärkein tehtävä on todellakin tuottaa lapselleen pettymyksiä ja auttaa häntä niistä selviytymään. Ne, jotka eivät pettymyksiä ole juurikaan kokeneet ja vanhemmat ovat siloitelleet tien myös kaupassakin (kun ei sitä lapsen pahaa mieltä kestä katsoa), tekevät lapselleen karhunpalveluksen. Sitten on näitä teinejä, jotka koulussa itkevät, kun eivät saa kokeesta kuin vain ysin ja syyttävät opettajaa tilanteesta. Surullisinta on vanhempi, joka ei kestä lapsensa pettymystä, ja soittaa opettajalle, että tämä on tunteeton hirviö. Kyllä, se alkaa jo kaupasta... ;)



Aina ei kaupassa tarvitse olla niin ehdoton. Jos pelisäännöt on lapselle muuten selvät, voi vanhempi myös yllättää ja todeta, että tänään saat tahtosi läpi, vaikka muusta alun perin sovittiinkin. Sekin on ok. Mutta pitää tuntea oma lapsensa ja itsensä. Jos myöntyminen tuottaa vaikeuksia seuraavalla kerralla, ei sitä kannata sitten harrastaa. Tilanne- ja perhekohtaisia juttujahan nämä aika pitkälle ovat. Mutta jos ihan rehellisesti tiedätte, että ette lapsenne pahaa mieltä kestä ja annatte siksi periksi, niin nopeasti sitten jollekin kurssille opettelemaan vastuulliseksi vanhemmaksi. Ettei tulisi näitä pikku prinsessoja ja prinssejä, jotka laittavat vanhempansa soittamaamn vielä yliopistollekin, kun eivät pääsykokeista selvinneet mutta kun HALUAVAT sisään silti... (Kokemusta tästäkin...)

Vanhempien tärkein tehtävä on aiheuttaa lapselleen pettymyksiä.



Muistakaa se lastenkasvatuksessa.



Lapset, jotka ei koskaan joudu pettymäään mihinkään kotona, turvallisessa ympäristössä, ei todellakaan myöskään kestä sitä koulumaailmassa, työelämässä...

ja jos lähtee lapsen kanssa kaupassa tuolle neuvottelulinjalle... saa jatkaa teini-ikäisen kanssa keskustelua paljon isommista hankinnoista. Ap teit aivan oikein! Aikuinen on se, joka rajat pistää ja kiukuttelulla ei saa tahtoaan läpi.

Enpä ole tässä ketjussa huomannut kenenkään ehdottaneen, että lapselle olisi ostettu se laatikko, jota hän mankui. Sen sijaan on ehdotettu että olisi annettu lapsen valita pussit heti tai laatikko myöhemmin. Jos miettii ihan oikeata elämää, valinnat on yleensä harvoin mustavalkoisia kaikki tai ei mitään -juttuja. Sen sijaan tällaiset tilanteet että malttamalla mielensä nyt, saakin myöhemmin enemmän, on hyvin yleisiä. Siksi se neuvottelu ja lapsen kuuntelu ja opettaminen suunnitelmalliseen osteluun on minusta parempi tapa. Eiköhän minulle ja muillekin tämän ketjun diilien tekijöille ole selvää, että jos lapsi ei pysty sopimaan mitään, kaupasta lähdetään tyhjin käsin pois.

Ei pettymyksillä ja pahalla mielellä ole mitään itseisarvoa kasvatuksessa. Niiden sieto tulee sivutuotteena, kun lapsi laitetaan elämään normaalia elämää normaalein rajoituksin. Tietysti jos vanhempi ei hahmota mitä on tavallinen elämä, ehkä silloin pitää tietoisesti keksiä lapselle pettymyksiä.

Ap:lle vielä: voi olla että toimit tilanteessa juuri oikein, ehkä lapsi ei olisi kyennyt kuuntelemaan mitään ehdotuksiasi. Mutta kuulostaa vähän pahalta, että "avustit" häntä laittamaan pussit pois ja että huuto jatkui vielä kotimatkallakin. Ehkä samaan lopputulokseen (eli tyhjin käsin lähtemiseen) olisi päässyt rauhallisemminkin.

Tottakai curling-vanhemmat vakuuttavat, että heidän lapsensa eivät kiukuttele kaupassa, kun tietävät, että äiti ostaa, jos haluaa. Niin, mutta kun aina ei voi ostaa, vaikka haluaisikin, ja vanhemman tärkein tehtävä on todellakin tuottaa lapselleen pettymyksiä ja auttaa häntä niistä selviytymään. Ne, jotka eivät pettymyksiä ole juurikaan kokeneet ja vanhemmat ovat siloitelleet tien myös kaupassakin (kun ei sitä lapsen pahaa mieltä kestä katsoa), tekevät lapselleen karhunpalveluksen. Sitten on näitä teinejä, jotka koulussa itkevät, kun eivät saa kokeesta kuin vain ysin ja syyttävät opettajaa tilanteesta. Surullisinta on vanhempi, joka ei kestä lapsensa pettymystä, ja soittaa opettajalle, että tämä on tunteeton hirviö. Kyllä, se alkaa jo kaupasta... ;)

Aina ei kaupassa tarvitse olla niin ehdoton. Jos pelisäännöt on lapselle muuten selvät, voi vanhempi myös yllättää ja todeta, että tänään saat tahtosi läpi, vaikka muusta alun perin sovittiinkin. Sekin on ok. Mutta pitää tuntea oma lapsensa ja itsensä. Jos myöntyminen tuottaa vaikeuksia seuraavalla kerralla, ei sitä kannata sitten harrastaa. Tilanne- ja perhekohtaisia juttujahan nämä aika pitkälle ovat. Mutta jos ihan rehellisesti tiedätte, että ette lapsenne pahaa mieltä kestä ja annatte siksi periksi, niin nopeasti sitten jollekin kurssille opettelemaan vastuulliseksi vanhemmaksi. Ettei tulisi näitä pikku prinsessoja ja prinssejä, jotka laittavat vanhempansa soittamaamn vielä yliopistollekin, kun eivät pääsykokeista selvinneet mutta kun HALUAVAT sisään silti... (Kokemusta tästäkin...)

teini-ikäisen kanssa on sovittu että hän saa 20 euroa maksavan paidan. Kaupassa hän näkee 25 euroa maksavan paidan, jonka haluaakin ja ilmoittaa että se 20 euroa maksava on ihan ruma. Äiti ilmoittaa että joko otat sen halvemman tai et mitään eikä suostu ollenkaan neuvottelemaan asiasta. Onnea vaan tuleviin taistoihin :-)

ja jos lähtee lapsen kanssa kaupassa tuolle neuvottelulinjalle... saa jatkaa teini-ikäisen kanssa keskustelua paljon isommista hankinnoista. Ap teit aivan oikein! Aikuinen on se, joka rajat pistää ja kiukuttelulla ei saa tahtoaan läpi.

Teini maksaa omasta pussistaan sen 5 euron erotuksen. Vanhempien rahoilla se paita silloin tulee joka tapauksessa maksettua, mutta teinikin oppii rahan arvoa.

t. ohis

teini-ikäisen kanssa on sovittu että hän saa 20 euroa maksavan paidan. Kaupassa hän näkee 25 euroa maksavan paidan, jonka haluaakin ja ilmoittaa että se 20 euroa maksava on ihan ruma. Äiti ilmoittaa että joko otat sen halvemman tai et mitään eikä suostu ollenkaan neuvottelemaan asiasta. Onnea vaan tuleviin taistoihin :-)

ja jos lähtee lapsen kanssa kaupassa tuolle neuvottelulinjalle... saa jatkaa teini-ikäisen kanssa keskustelua paljon isommista hankinnoista. Ap teit aivan oikein! Aikuinen on se, joka rajat pistää ja kiukuttelulla ei saa tahtoaan läpi.

Ihan sitä samaahan tässä neuvotaan tekemään 7-vuotiaan kanssa. Miksi se silloin on jotenkin turmiollisempaa?

Ja tämänhän nyt ymmärtää varmasti kaikki paitsi ilmeisesti Rouva nro 53.

t. ohis

Onko aikasemmin saanut jotain isompaa jos on halunnut, koska nyt 7vuotiaana nousi noin iso haloo? Meillä 5 lasta ja kaikki ovat omia persooniaan, joku on enemmän vaikeampi ja toinen helpompi =)



Mutta pienestä pitäen on sovittu,että kaupasta ostetaan se mikä on sovittu ennen kauppaan menoa. Ja sen kummemmin ei ole tarvinnut kaupassa "tapella".



Kyllähän ne vieläkin joskus kokeilee josko äiti ostaisi jotain muuta,mutta sama sävel vieläkin:joko otat sen mitä sovittiin tai et mitään.Ja aina on mukaan lähtenyt se mitä sovittiin.



Ja lapset kyllä osaavat kiukutella ja nurista vaikka mistä,mutta noin meillä tehdään kaupassa :)



Ja kotoahan minäkin olen oppinut tuon keskustelu taidon. Siitä kiitänkin vanhempiani vieläkin =)

Ihan totta. Ei ole varmaankaan helppoa kuunnella, vieläpä julkisella paikalla, kuinka oma lapsi elämöi. Ja silti jaksoit.

Meidän lapsemme muistelee joskus joitain tällaisia tiukkoja paikkoja... ja arvaapas: hän on melkeinpä ylpeä siitä, että hänen vanhempansa osasivat asettaa rajat. Helpompaahan on antaa periksi ja siirtää vastuu lapselle, joka ei sitä vielä jaksa kantaa.



Älä säti itseäsi - olet aarre äidiksi

kiskoo sitä siimaa niin paljon kuin antaa kiskoa. Ei se lopu ikinä. Itse voisin enemmänkin neuvotella ja antaa perää, mutta onneksi mies vetää meillä aina tarvittaessa rajan. Tietysti jokaisen lapsen kanssa toimitaan persoonan mukaan, mutta rajat pitää olla. Joillekin se onnistuu sopimalla ja puhumalla, toiset tarvii torvihoitoa.



Mikään ei ole ärsyttävämpi lapsi kuin sellainen tasaisesti mariseva pikku-hitler. Lapsi, joka tietää rajansa, on perustyytyväinen ja positiivinen. Sitten nämä mussukat, joiden kanssa pitää joka asiasta sovitella ja neuvotella... ja joustaa, on juuri niitä, joilla ei ikinä ole mikään hyvin vaan koko ajan suupielet alaspäin.

Kuulostaa kovin tutulta. Itse olisin tehnyt samoin. Vaikka lapsesta tuntuikin pahalta, niin kyllä tuon ikäisen pitäisi jo opetella miten käyttäydytään ja mitä tapahtuu jos ei tottele. Mikäli olisit ostanut laatikon, niin siinähän lapsi olisi oppinut, että kun vähän huudan niin saan tahtoni lävitse ja seuraavalla kerralla sama juttu. Se on vain kylmä totuus, että aina ei kaikki mene niin kuin itse haluaa. Niin kovalta kuin kuulostaakin, niin lapsen täytyy oppia kokemaan myös pettymyksiä.

Tämä oli siis vain minun mielipide, joku muu voi olla toista mieltä.

ja luin kuin omaa tekstiäni. Meille on ostettu varmaan huomattavasti vähemmän roinaa ja leluja kuin muille. Lapset ovat säästäneet omista viikkorahoistaan juuri sen, mitä ovat halunneet. He pohtivat tarkkaan, mitä haluavat ja mihin rahat riittää. Vaikka onkin toimittu neuvotellen.

Eli kuten kommentoin jo tuolla aiemmin, olisin pannut lapsen tienaamaan välirahan siihen kalliimpaan pakettiin, minkä halusi. Mitä hyötyä on lelusta, mitä lapsi ei halua, mutta äiti sanoo, että otat tämän tai et saa mitään. Se jää nurkkaan lojumaan ja kukaan ei sillä leiki. Todennäköisesti tämä ap vielä huutaa kuukauden päästä, että minä uhrauduin ja sinulle tällaisen ostin ja nyt et leiki sillä.

Mieluisampaa olisi ollut neuvotella, että mitkä ovat raamit ja jos lelu ei mahdu siihen hintahaarukkaan, miten lapsi säästää sen välirahan.

Tämä tulee eteen sitten vanhempana kun on kyse vaatteista yms. Näistä neuvotellaan ja jos ei kelpaa se halvempi, mihin olen valmis rahani sijoittamaan, lapsi tienaa välirahan siihen, mitä hän intohimoisesti haluaa. Ei jää kaappeihin pitämättömiä vaatteita. Eikä ole ollut niitä turhia leluja lojumassa.

Ja voin sanoa, että meidän lapset on saaneet paljon vähemmän mitään tavaraa kuin monet tuntemani kaupassakiukuttelijat. Ja meidänkin lapset kyllä osaa raivota ja kiukutella, ostoksista ei vaan ole koskaan ongelmaa muodostunut. ihan oikeasti uskon sen johtuvan siitä, että olen ottanut lapsen toiveet huomioon silloin, kun jotain on luvattu hankkia. Ja silloin kun mitään ei ole luvattu hankkia, olen sanonut selkeästi, että nyt ei osteta mitään - ilman mitään "ehkä sitten huomenna" -tyynnyttelyjä.

Mun lapset on alkaneet saada viikkorahaa 6-vuotiaina (eskarissa) ja ovat molemmat ihan tavattoman malittillisia rahankäyttäjiä. Kuopus käytti pari ekaa kuukautta rahansa gogoihin, mutta lopetti sitten ja päätti säästää tiettyyn Lego-pakkaukseen. Esikoinen säästi rahojaan vuoden että sai hankittua hienomman pyörän kuin mitä minä olisin ollut valmis maksamaan.

Vähän tuntuu että nämä ankaran ja joustamattoman toiminnan puolustajat ei nyt suostu näkemään, että lasta kunnioittava tapa voi olla jopa paljon tehokkaampi ehkäisemään kiukuttelua. Etenkin kun puhutaan jo 7-vuotiaasta, joka tosiaan ymmärtää oikein hyvin että äiti nyt vaan kyykyttää hänät, kun ei edes yritä auttaa häntä saamaan sitä mitä oikeasti haluaa.

Kuuluisitteko itse tässä tapauksessa tiukan kurin ja kotiin viemisen kannattajiin ja vai tyyniin neuvottelijoihin?

"ostan tämän tai ei mitään"



Lapsi hädissään ottaa vastaan kaiken, mitä hänelle suostutaan ostamaan, koska ei tiedä, saako mitään muuta. Jos ei mielipidettä kysytä, mitä hän oikeasti haluaa, kahmii hän kaiken, mitä vanhemmat antavat.



Oppii, että mielipidettä ei kysytä ja kaapit on täynnä turhaa romua ja pitämättömiä vaatteita.



Tällaisista lapsista tulee kateellisia, jotka saattavat jopa varastaa kavereiltaan kun eivät koskaan saa sitä, mitä olisivat oikeasti toivoneet.