Teinkö oikein? Paha mieli vieläkin...

olisin luultavasti itse ollut loivempi. Jo lapsi joutuu tuollaiseen jankkaus-raivokierteeseen, hänet pitää auttaa siitä ulos. Teen sen itse lempeydellä ja tyyneydellä. (ei lässyttämällä) Olisin vienyt hänet syrjemmälle neuvottelemaan ja halannut vähän. Antanut mietittäväksi vaihtoehdot: otetaanko nyt pussit vai haluatko säästää vähän rahaa, että tullaan myöhemmin hakemaan koko laatikko. Minusta aikuiset kiihdyttävät lapset raivoon jatkamalla jankuttamista ihan samalla tasolla lapsen kanssa. Kierre voi katketa johonkin yllättävään vetoon, esim. juuri syliin ottamiseen.

Liian usein vanhemmat käy tuohon raivoojan rooliin :(

Ällöttää joskus kaupassakin katsoa sitä touhua.

Jos lastaan kunnioittaa ni sekin oppii kunnioittamaan vanhempiaan.

Mikä natsi-äiti täällä pitäisi oikein aina olla?

varmasti paha mieli, kun lapsellakin on, mutta siitä huolimatta noin vanhemman kuuluu toimia. Jos pienissä asioissa näyttää, että niin tehdään kuin ollaan sovittu, sama toimii sitten isommissakin. Lapsi oppii kyllä, vaikka se kestääkin vähän aikaa, että viesti menee perille.

Lapsi ei vielä sitä ymmärrä, mutta teit hänelle palveluksen.

Minulla on 5 lasta ja talossa on nytkin 5-vuotias, vanhimmat jo aikuisiän kynnyksellä. Totta kai lasten kanssa neuvottelemisellakin on rajansa ja aikuinen on se, joka ne asettaa. En ole koskaan pitänyt siitä, että esim. lasten kiukustumista ja tuskastumista nutistetaan julmalla auktoriteetilla. Olen selvinnyt tähän asti enimmäkseen puhumalla, lapset saa "kuriin" ilman huutamista. Katse riittää, yksi kielto yleensä riittää. Olen mielestäni saanut tähän perheeseen kurin johdonmukaisuudella ja rauhallisuudella. En ole joutunut kauppatappeluihin ja tosi harvoin mihinkään muihinkaan rangaistustoimiin. Arestia on käytetty vähän ja leluja, karkkirahoja tai tietokoneita ei ole tarvinnut takavarikoida. Jostain syystä tämä keskusteleva kasvatustapa ärsyttää ajatuksena, mutta lasten käyttäytyminen ihmisten ilmoilla saa silti kiitosta. Heistä on kasvanut mielestäni oikeudentajuisia ja rehtejä ihmisiä. Malli tulee omasta lapsuuskodistani.

Tämä oli kuin omasta suustani.

Terv. äiti, joka on kasvattanut lapsensa ihmisiksi ja terveellä itsetunnolla varustetuiksi. Koskaan ei ole tarvinut häpäistä lasta tuolla tavoin yleisellä paikalla.

Vanhemmuuden ei tarvitse olla "natsimaista" käskyttämistä ja auktoritetti ei tarkoita lasten kanssa sanelevaa diktatuuria.



Auktoriteetti tulee luotettavuudesta ja johdonmukaisuudesta, ei lapsen persoonan nitistämisestä. Olet ihan oikeassa, että kunnioitusta saava lapsi oppii kunnioittamaan myös läheisiään.



Vaikka se kuulostaakin näin kirjoitettuna siirappiselta, niin moneen turhautumiseen auttaa (ainakin meillä) "Joo, minä ymmärrän että haluat tämän asian ja olet vihainen, mutta nyt on kuitenkin tehtävä toisin". Tavallaan siis nimeän lapsen tunteen, huomioin sen, mutta perustelen miksi siitä huolimatta nyt täytyy tehdä toinen ratkaisu. Jos vielä mahdollista, jätän auki portin jolloin lapsen tahto voidaan toteuttaa. "Tehdään se sinun juttusi illemmalla, kun on parempi hetki".



Monesti aikuiset myös jäävät jääräpäisesti jo kerran asetetun kiellon taakse (että auktoritetti säilyy), vaikka viisaampaa olisi perua sanansa, pyytää anteeksi lapselta, myöntää olleensa väärässä. Lapsikin näkee, että ihminen voi erehtyä ja korjata suuntaa harkinnan jälkeen. Se voi olla jopa lapsi, joka oli sittenkin oikeassa.



No:9

JOs oli sovittu, että tietty juttu ostetaan, niin se sitten ostetaan, eikä aleta vaihtamaan toiseen..



Ihan oikein teit, ei pojan tarvi saada kaikkea tahtoaan läpi, ainakaan jo "noinkin vanhan" tulisi ymmärtää, ettei kiukuttelemalla saa tahtoa periksi..

Kokemusta on uhmiksista neljä kappaletta. Jos olisi ensin luvattu jotain ja lapsi olisi nähnyt jonkun kalliimman, minkä olisi halunnut, olisi tehty diili. Emme ota nyt mitään vaan säästää välirahan siihen kalliimpaan ja vaikka tienaa sen tekemällä ylimääräisiä kotitöitä.

Näin on useasti tehty. Ja ne kotityöt ei ole olleet mitään näennäisiä töitä vaan ihan oikeita hommia, mitä on saanut lapsi painaa ihan urakalla ja kokea tehneensä fyysistä työtä ja tienanneensa rahat.

Näin ei ole tullut turhaa ostosta eli sitä, mitä lapsi ei halunnut vaan on saanut itse omalla työllään tienata sen, minkä oikeasti halusi.

Muistan aina kun äitini kasvatti minut tyyliin "jos ei kelpaa, ole ilman". Koskaan ei kuunneltu, mitä oikeasti halusin vaan tarjottiin joku sinne päin tai sitten oltiin ilman.

Olen vieläkin sellainen, etten uskalla sanoa oikeasti, mitä haluan vaan myöntelen toisten pillin mukaan. Olen ns. kiltti tyttö, joka ei uskalla sanoa, mitä mieltä on ja en uskalla koskaan pyytää mitään ja sitten olen katkera kun en koskaan saa, mitä haluan.

Lapset ovat jo sen ikäisiä, että koen onnistuneeni heidän kasvatuksessaan. Heistä on tullut maltillisia rahankäyttäjiä. Säästävät ostoksiinsa, eivätkä tuhlaa rahaa. Eivät vingu tavaraa vaan tienaavat juuri siihen, minkä haluavat.

Eli olisin antanut lapselle vaihtoehdoiksi, että ostetaan ne pussit nyt tai se laatikko viikon päästä (tai miten pitkä aika teillä nyt sitten onkaan pussien oston välillä yleensä). Jos lapsi ei rauhoitu ja kiljuu vaan sitä laatikkoa NYT, niin sitten toki kaupasta ulos.

Olen yleensä tosi tiukka leluostosten kanssa (meillä esim. osteetiin aina vain YKSI pussi kerrallaan, pari kertaa kuussa...), mutta olen myös oppinut että näissä asioissa lapsi on asiantuntija. Jos myönnyn hankkimaan lapselle jotain mistä en ymmärrä mitään, minä voin laittaa hintarajan, mutta muu päätös jää lapselle. Eli juuri niin, että joko ostetaan yksi pieni juttu joka viikko tai sitten yksi isompi kerran kuussa. Aikuisen pakottamat kompromissit - ostetaan tämä kun tämä on halvempi ja melkein samanlainen - on lapsen aliarviointia ja ilonpilaamista.

olisin luultavasti itse ollut loivempi. Jo lapsi joutuu tuollaiseen jankkaus-raivokierteeseen, hänet pitää auttaa siitä ulos. Teen sen itse lempeydellä ja tyyneydellä. (ei lässyttämällä)

Olisin vienyt hänet syrjemmälle neuvottelemaan ja halannut vähän. Antanut mietittäväksi vaihtoehdot: otetaanko nyt pussit vai haluatko säästää vähän rahaa, että tullaan myöhemmin hakemaan koko laatikko.

Minusta aikuiset kiihdyttävät lapset raivoon jatkamalla jankuttamista ihan samalla tasolla lapsen kanssa. Kierre voi katketa johonkin yllättävään vetoon, esim. juuri syliin ottamiseen.

mutta kyllä jo 7v ymmärtää niin paljon puhetta, että tuollaisessa tilanteessa ei enää tarvi alkaa kaupankäyntiin, siis jos joku asia on sovittu jo kauppaan mennessä, ni 7vuotiaan pitää ymmärtää, että se asia on niin ja sillä hyvä. tokihan voi kysyä, että eikö vois tehdä toisin. Aikuisen vallassa on päättää ja jos vanhempi sanoo, että joko näin tai ei ollenkaan ni tuon ikäisen pitää tyytyä siihen.



Mielestäni teit oikein.

Monta kertaa olen kaupassa pyyhkinyt silmiäni, kun lasta huudatetaan ja pieni huutaa ihan hysteerisenä! yhtään kertaa ei omien lapsieni (3kpl) ole tarvinnut kaupassa sillä tavoin itkeä! Eikä sen puoleen missään muuallakaan.

Silti vanhin on jo 10v, pienemmätkin koululaisia ja ymmärtävät kyllä oikein hyvin, että kaupasta ei voi saada kaikkea.



Miksi ihmeessä lasta täytyy sillä tavoin huudattaa, että toinen huutaa ihan kamalaa kauhuitkua hysteerisenä?!?! Äiti vain tiuskii, että et sinä nyt sitä ja tätä saa. Ole hiljaa. Et saa kotona jäätelöä. Ym. Miten ihmeessä pieni voi ymmärtää sitä, että kaupasta ostetaan tavaraa äitille, mutta hän ei saa mitään?!



Ja miksi ihmeessä pitää viedä väsynyt lapsi känkkäränkkänä kaupaan? Miksi ei voi kauppaan mentäessä sopia, että lapsikin saa jotain pientä, ja antaa sitten valita esim. lakupötköistä mieluisin? Tai pinneistä? Tai vaikka leipäpakeiteista se hänelle mieluisin?



Kun lapset saavat olla mukana tekemässä ostoksia: pakkaamassa esim. tomaattipussia, painamassa vaakanappia, valitsemassa leipäpussia, muroja jugurttia, lastaamassa äitin isona apuna ostoksia hihnalle, ei tarvitse lapsen juonitella.



Ja tosiaan, kuten joku jo vastasikin: jos lapsi alkaa kiukutella, miksi vanhemmat lähtee mukaan siihen? Lapsi tarvitsee tunteen, että on turvassa ja äiti rakastaa ja on lähellä ja auttaa esim. ap:n tapaisen vaikean valinnan edessä: ottaako ei niin mieluisat pussit vaiko olla kokonaan ilman ja jokatapauksessa pitää jättää ne paljon kivemmalta näyttäneet laatikot kauppaan. Kun eihän se lapsi muistanut kotona, kuinka paljon kivemmat ne laatikot olisivat, ja suostui sopimukseen, että saisi edes jotain. Mutta nyt sitten kaupassa helteen ja päivän touhujen väsyttämänä tuntuu ehkä tosi suurelta vääryydeltä ja äitin välinpitämättömyydeltä, ettei otetakkaan niitä laatikoita, vaikka juuri ne olisivat lapselle niin mieluisat. Näkeehän äiti sen! Miksi äiti ei välitä siitä, kuinka tärkeitä ne hänelle olisivat? Eikö äiti haluakkaan ilahdutaa lastaan?



Lapsen kannalta katsottuna asiat eivät ole aina ihan niin selviä, kuin aikuisen.

En ihan ymmärrä näitä paremmuudentuntoisia kommentteja ihmisiltä, jotka ovat niin erinomaisia kasvattajia, etteivät heidän lapsensa ole koskaan saaneet raivaria kaupassa. Minusta ap:n kasvatus oli parasta mahdollista tuossa tilanteessa. Lapsi sattui nyt kokeilemaan rajojaan kaupassa, ap veti sille rajat. Lapsi halusi kiukuttelemalla saada jotain, ap osoitti, että huonolla käytöksellä ei saa mitään. Sitten kun käyttäydytään hyvin, saadaan myös kiitosta ja ostetaan ne kaivatut lelut.



Minua järkyttää edellisen ajatus siitä, että tällainen kiukuttelukohtaus olisi jotenkin verrattavissa siihen, että lapsi saa osallistua tomaattien pakkaamiseen ja painaa vaakanappia. Millä puusilmällä ap:n teksti tuli oikein luettua.



Ja miten ap nyt meni mukaan lapsen kiukutteluun? Ap:han tässä aikuisena osoitti lapselle hyvän käyttäytymisen rajat. Kaupassa ei raivota eikä varsinkaan sen takia, että haluaa, että äiti ostaa jotain. Ensi kerralla, kun on sovittu, mitä mennään kaupasta hakemaan, lapsi voi yrittää neuvotella äidin kanssa jos kuitenkin saisi jotain mieluisampaa, mutta kiukuttelemalla ei itseään miellyttävään tulokseen päästä. Piste.

Minua ainakin ottaa päähän se, että ystäväni (jolla on samanikäinen kuopus kuin minulla) antaa kuopukselleen kaikessa periksi. Tyttö saa katsoa k-15 elokuvia, vaikka on vasta 10. Saa koko ajan tavaraa ja uusia vaatteita. Hänen ei tarvitse käyttää pyöräillessä kypärää, koska ei halua. Eilen olimme yhdessä rannalla ja juuri kun olimme lähdössä, lapseni kysyi saako vielä mennä uimaan. Kielsin ja ystäväni taatusti kuuli sen, mutta kun hänen lapsensa kysyi samaa häneltä, antoi luvan. Olin juuri puhelimessa, enkä huomannut miten minun lapseni jäi surullisena istumaan kivelle ja toinen meni uimaan. Minua ihan otti sydämestä lapseni tottelevaisuus. Sitten vielä ystävääni huolettaa, kun oma lapseni saa jotakin, että hänen lapsensa nyt tulee kauhean kateelliseksi...

Ihme tarve joillakin tulla jeesustelemaan ja pätemään tähän ketjuun.

Mutta sille pahalle mielelle ei voi mitään, se on vaan kestettävä.

sitäpaitsi kyseessä oli 7-vuotias lapsi! Ei mikään uhmaikäinen sentään. Sitäpaitsi aikuisen ei tarvitse olla aina rauhallinen viilipytty, sehän on ihan luonnotonta. Kyllä 7-v:n tekee ihan hyvää nähdä, että aikuinen suuttuu kun käyttytyy noin huonosti ja hölmöilee. 7-v:n pitää tajuta, että sovituissa asioissa pysytään (2 pussia).

Jos jotain on luvattu ja sovittu niin on turha mankua enää lisää vaan saa tyytyä juuri siihen. Tuosta jos olisit lipsunut niin loputon suo olis edessä.

Ja voin sanoa, että meidän lapset on saaneet paljon vähemmän mitään tavaraa kuin monet tuntemani kaupassakiukuttelijat. Ja meidänkin lapset kyllä osaa raivota ja kiukutella, ostoksista ei vaan ole koskaan ongelmaa muodostunut. ihan oikeasti uskon sen johtuvan siitä, että olen ottanut lapsen toiveet huomioon silloin, kun jotain on luvattu hankkia. Ja silloin kun mitään ei ole luvattu hankkia, olen sanonut selkeästi, että nyt ei osteta mitään - ilman mitään "ehkä sitten huomenna" -tyynnyttelyjä.



Mun lapset on alkaneet saada viikkorahaa 6-vuotiaina (eskarissa) ja ovat molemmat ihan tavattoman malittillisia rahankäyttäjiä. Kuopus käytti pari ekaa kuukautta rahansa gogoihin, mutta lopetti sitten ja päätti säästää tiettyyn Lego-pakkaukseen. Esikoinen säästi rahojaan vuoden että sai hankittua hienomman pyörän kuin mitä minä olisin ollut valmis maksamaan.



Vähän tuntuu että nämä ankaran ja joustamattoman toiminnan puolustajat ei nyt suostu näkemään, että lasta kunnioittava tapa voi olla jopa paljon tehokkaampi ehkäisemään kiukuttelua. Etenkin kun puhutaan jo 7-vuotiaasta, joka tosiaan ymmärtää oikein hyvin että äiti nyt vaan kyykyttää hänät, kun ei edes yritä auttaa häntä saamaan sitä mitä oikeasti haluaa.

ja keksitty Onlinen Tyran tyyliin, mutta oikein mielenkiintoinen kasvatuskeskusteluketju kyllä syntyi.



Äidit tuntuvat jakautuvan kahteen eri näkemysten leiriin tässä: niihin joiden mielestä napakka ote ja huutavan lapsen vieminen kotiin on oikea tapa kasvatta ja niitä, joiden mielestä tilanteista voi päästä ulos rauhallisemminkin.



Turha siitä on ruveta tappelemaan kuka on oikeammassa. Tilanteen mukaan elellään ja omien näkemysten mukaan toimitaan. Omista lapsistaanhan sen näkee mikä toimii.



Silti en ymmärrä sitä, että onnistumisen kokemuksista ei saisi iloita eikä kertoa niitä ääneen. Miksi se tulkitaan ylimielisyydeksi ja ilkeilyksi sille, joka on pulassa?

mutta eipä se lapselle aina kelpaa. Mitäs sitten jos se ehdotus "voit ottaa nyt nämä pussit TAI jättää nyt pussit ja ottaa ensi kerralla laatikon" ei menekään läpi vana se laatikko halutaan NYT, JUST NYT ja sen päälle ruvetaan huutamaan ja haukkumana äitiä/isää tyhmäksi kun ei osta? Tai sitten halutaan molemmat, just nyt HETI!

Meille tuli kerran tällainen tilanne, jolloin todettiin että jos noin huonosti käyttäytyy, ei saa mitään. Sen jälkeen ei ole kaupassa raivottu ja keskustelut siitä mitä voidaan hommata ovat sujuneet hyvin.

Ja mitkään syliin ottamiset eivät meidän lapsen kanssa toimi, jos suuttunutta yrittää rauhoittaa sylillä tai paijauksella on tuloksena kahta kovempi raivari.

Ja voin sanoa, että meidän lapset on saaneet paljon vähemmän mitään tavaraa kuin monet tuntemani kaupassakiukuttelijat. Ja meidänkin lapset kyllä osaa raivota ja kiukutella, ostoksista ei vaan ole koskaan ongelmaa muodostunut. ihan oikeasti uskon sen johtuvan siitä, että olen ottanut lapsen toiveet huomioon silloin, kun jotain on luvattu hankkia. Ja silloin kun mitään ei ole luvattu hankkia, olen sanonut selkeästi, että nyt ei osteta mitään - ilman mitään "ehkä sitten huomenna" -tyynnyttelyjä.

Mun lapset on alkaneet saada viikkorahaa 6-vuotiaina (eskarissa) ja ovat molemmat ihan tavattoman malittillisia rahankäyttäjiä. Kuopus käytti pari ekaa kuukautta rahansa gogoihin, mutta lopetti sitten ja päätti säästää tiettyyn Lego-pakkaukseen. Esikoinen säästi rahojaan vuoden että sai hankittua hienomman pyörän kuin mitä minä olisin ollut valmis maksamaan.

Vähän tuntuu että nämä ankaran ja joustamattoman toiminnan puolustajat ei nyt suostu näkemään, että lasta kunnioittava tapa voi olla jopa paljon tehokkaampi ehkäisemään kiukuttelua. Etenkin kun puhutaan jo 7-vuotiaasta, joka tosiaan ymmärtää oikein hyvin että äiti nyt vaan kyykyttää hänät, kun ei edes yritä auttaa häntä saamaan sitä mitä oikeasti haluaa.

Jos joku kertoo siitä että lapsi raivosi kaupassa niin tyntyy aika ylimieliseltä kertoa että "ei meidän lapset ainakaan koskaan ole raivonneet kaupassa, kun me osaamme kasvattaa ja teidän tyyli on lasta alistava".

Silti en ymmärrä sitä, että onnistumisen kokemuksista ei saisi iloita eikä kertoa niitä ääneen. Miksi se tulkitaan ylimielisyydeksi ja ilkeilyksi sille, joka on pulassa?

Toiset vain ovat niin herkkiä ottamaan nokkiinsa vaikka kuinka pyöristelisi lauseitaan.

eka lapsi kyseessä ja tuntuu että noita kertoja kun on vienyt kirkuvan lapsen raahaten ostoskeskukseta pois on tullut meidän kohdalle jo ihan liikaa.



Hyvä että muiden lapset oppii kerrasta.



Alan uskoa, että lapsia on erilaisia ja kaikkiin ei samat kasvatustoimenpiteet toimi.