Lue keskustelun säännöt.
Onko ADHD:lla tekemistä huonon kasvatuksen/rajattomuuden kanssa?
09.07.2010 |
Pyydän anteeksi, jos jotakin kysymys loukkaa.
Naapurissa on perhe, jossa on 6 lasta. Kolmella lapsista on ADHD-diagnoosi. Kaikki ovat todella villejä ja kurittomia. Heillä ei ole mitään rajoja ollut lapsilla koskaan. Vanhemmat vaan naureskelee lasten toilailuille. Lapset hajottaa omia ja toisten leluja, lyö toisiaan jne, eikä vanhemmat puutu mitenkään. Lapset pomppii pöydillä, penkoo kylässäkin kaikki paikat jne.
Kuuluuko ADHD-lapsia kasvattaa jotenkin enemmän sormien välistä katsoen kuin muita lapsia? Tuolla perheellä kasvatus on ollut täysin rajatonta (siis mikä kasvatus?) ihan esikoisesta lähtien! Väkisin tulee mieleen että voiko ADHD olla seurausta rajojen opettamattomuudesta?
Kommentit (47)
Meillä annettiin lapselle tarkoitukselle "paha" diagnoosia, jotta saadaan hyvät kuntoutukset. Kehitysvammadiagnoosia kun ei yleensä näissä lievissä tapauksissa(niin kuin meillä) anneta ennen koulua. Oltais varmaan pystytty vaikuttaan jonkin verran diagnoosiin, mutta parempi näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvatus vaikuttaa aina.ADHD on tavallisten ominaisuuksien medikalisaatio.Jos tulee ongelmia,nykyisin tehdään usein diagnoosi ja lääkitys aloitetaan.Missourin osavaltiossa USA:ssa 30%lla lapsista ja nuorista on nykyisin ADHD-diagnoosi.Lääketehtaat tykkäävät.
Rajojen asettaminen ei välttämättä toimi jos lapsella on ADHD. Jos ei osaa erottaa syytä ja seurausta turha tulla puhumaan.
Vierailija kirjoitti:
nimikkeen olet hommannut??
ADHD liittyy kyllä usein perheen rikkinäisyyteen, yksinhuoltajuuteen ja siihen rajattomuuteen... En ole ADHD enkä sellaisen äiti mutta ammattikasvattaja kylläkin
järkyttävää yleistämistä.
"Ammattikasvattaja!" Nyt kiiresti opiskelemaan neurologisista sairauksista ja häiriöistä ja niiden hoidosta. Järkyttävää, jos tuollaisella asenteella ja mutu-tiedolla varustettu ihminen "hoitaa" ADHD lapsia. Minkähän tasoinen koulutus mahtaa olla, että voi sanoa itseään ammattikasvattajaksi noin täydellisellä tiedon puutteella. Uskomatonta!
Aika usein vanhemmalla itsellä on nepsyvaikeus myös, jolloin on vaikea olla säännöllinen arjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ADHD kerran on neurologinen sairaus, niin miksi lapsille ei tehdä neurologisia tutkimuksia diagnoosin tueksi?
Tehdäänhän niitä. Tai pitäisi tehdä, mutta kun.... se raha! Tutkimuksiin on lähes mahdotonta päästä. Jos vanhemmat eivät pysty melkeinpä ylivoimaisiin ponnistuksiin taistellessaan lapsensa oikeuksien puolesta, niin ei sitä tee kukaan muukaan. Vaikka tutkimuksiin pääsisikin, niin hoitoon ei sitten pääsekään.
Varhaiskasvatus siirtää ongelmaiset kouluille. Koulut säilövät yhdeksän vuotta ja siirtävät ongelmista kärsineet, jopa lähes lukutaidottomina peruskoulun läpi kahlanneet nuoret, suvivirren säestyksellä Elämään!
Tähän saakka lapsen elämään vaikuttaneilta on kaikilta puuttunut rahaa ja ammattitaitoisia työntekijöitä. Seuraavat "kopin ottajat" ovatkin sitten sosiaalitoimi, päihdehuolto ja vankeinhoito. Lukuisien elämäntarinoiden perusteella vankila voi olla parasta, mitä on elämässä tapahtunut. Se ensimmäinen instanssi lapsen elämässä, jossa pääsee hoitoon ja vaikkapa terapiaan. Jotkut ovat opiskelleet ammatinkin.
Säästöt lasten kustannuksella ovat tulevaisuuden suuret menot. Tutkimuksia on ja hoitoa on, halua ei. Valintakysymys.
Kyllä neurologiset autismikirjon poikkeavuudet ovat todellisia, mutta ihan oikeasti diagnoosien teko ei ole millään lailla eksaktia! Vääriä diagnooseja tehdään ihan varmasti ja aikuisilla ihmisillä voi olla omat syynsä haluta diagnooseja joko itselleen tai lapsilleen. Yhdysvalloissa on alueittain jo ongelmana se, että merkittävä osuus ikäluokasta (etenkin pojista) saa ADHD-diagnoosin ja aika vahvat lääkkeetkin siihen. Sama juttu Suomessa aikuisten parissa masennuksessa, jossa yli- ja alidiagnosointi ovat usein läsnä yhtäaikaa. Lääkitys ja diagnoosi vetäistään helposti jossain terveyskeskuksessa, jos potilas on väsynyt ja vetämätön ja sitten oikeasti apua tarvitsevat eivät jaksa välttämättä hakea apua vaan viruvat kotonaan liian haastavan hoitoketjuun pääsyn takia.
Palatakseni näihin autismikirjon häiriöihin niin esimerkiksi Helsingissä toimii yksityinen kallis klinikka, josta diagnoosin saa itselleen tai lapselleen hyvinkin nopeasti halutessaan haastattelu+rasti ruutuun -menetelmällä, kunhan maksaa maltaita. Nuorten itsensä kanssa vähän eksyksissä olevien naisten yksi ominaisuus nykypäivänä on etsiä itsestään kaikenlaisia häiriöitä selittämään ulkopuolisuuden tunnetta. Milloin on muodissa bipolaarihäiriö, milloin ADHD, milloin Asperger ja milloin mikäkin. Julkisella puolella se ei olekaan niin helppoa, vaan tehdään pitkällisiä poissulkevia testejä, tosin eivät kai täysin aukottomia nekään. Yksityisellä puolella diagnoosit saa perin helposti, kun on opetellut oirelistat läpi ja löytyy aitoo halu uskoa itsellään oleviin häiriöihin.
Lääketieteellinen diagnostiikka neuropsykiatristen oireyhtymien suhteen on ihan oikeesti aika epätäsmällistä. Yhtä lailla näin on psykiatriassa. Diagnoosiryhmät ovat sovittuja, eivät objektiivisia luokituksia ja potilaiden oireilut ovat usein epätarkkarajaisia todellisuudessa ja tyypillisiä täydellisesti määrityksiin sopivia potilaita on vain vähän. Usein sattuma ohjaa minkä diagnoosin kultakin psykiatrilta sattuu saamaan. Kriteerejä on olemassa, mutta niiden täyttyminen tai täyttymättä jääminen on paljolti haastatteluperustaista. Käytännöt vaihtelevat paljon ja diagnooseja tulee toisinaan lepsusti niille joilla ei häiriöitä ole ja sitten taas toisten, joiden olisi aiheellista diagnoosi saada, on hyvin vaikea päästä hoitoketjussa eteenpäin.