Lue keskustelun säännöt.
En tajuu. En vaan voi käsittää. Pienestä ikäerosta...
03.07.2010 |
Eli kaverillani on tämä tilanne:
- Esikoisen odotusaika oli tuskallinen. Äiti sairasti raskausdiabetesta ja koko ajan oli jotain kremppaa, sairaalaseurantaa ym. Vauva syntyi sektiolla 1kk ennen laskettua aikaa. Tämän jälkeen äiti sairastui synnytyksenjälkeiseen masennukseen, imetykset ja kaikki jäi kun ei vaan jaksanut. Isä hoiti paljon vauvaa, samoin isovanhemmat.
- Esikoisen ollessa noin puolivuotias äiti tuli taas raskaaksi. Kaikki olivat kovasti iloisia ja onnittelivat, ihanaa kun uskalsivat heti yrittää ja tulee lapsille kivan pieni ikäero jne. Tuossa vaiheessa oli äidin synnytyksenjälkeinen masennus jo ohi, mutta muuten oli hirveän rankkaa, vauva valvotti koko ajan, vauvalla allergioita ja huono iho, puklaili liikaa ym. Ramppasivat vauvan kanssa klinikoilla. Äiti kovasti valitteli väsymystä koko ajan. Kaikki auttelivat äitiä kovasti pitkin raskausaikaa, pitäähän sitä saada levätä, ja hoitelivat esikoista.
- Uusi vauva syntyi ja isompi on ihana kamala. Mustasukkainen ja hirveä riiviö pikkuista vauvaa kohtaan. Moukaroi tätä leluillaan ym, terrorisoi koko perhettä, sotkee ja nauraa päälle ym. Kaikki vaan tukee ja sanoo että kohta se helpottaa, alku vaan on rankkaa. Isompaa hoidetaan taas paljon muualla kuin kotona ja äitiä paapotaan.
No tuon vielä sinänsä ymmärtää, äidillä on ihanat verkostot, jotka tulevat ym. Se mitä EN YMMÄRRÄ, on että hirveästi kehutaan tuon äidin valintaa tehdä toinen lapsi heti perään. On niin ihanaa kun lapset on syntyneet pienellä ikäerolla. Siinä pääsee niin paljon helpommalla ja lapset on niin suuri rikkaus toisilleen ym. Minuakin painostetaan tekemään heti perään toinen lapsi (esikoiseni/ainokaiseni) on saman ikäinen kuin tuon äidin esikoinen eli nyt noin 1,5v. Vähän jo osa on säälimielellä kun ei meille vieläkään ole toista tulossa. Juu, ei ole, kun on ehkäisy visusti käytössä.
Siis en ymmärrä tuota heti putkeen lasten tekemisen ihannointia lainkaan. Siinä on ihan oikeasti paljonkin varjopuoleja ja riskejäkin esim. jaksamisen kannalta, en ymmärrä sitä että sitä niin ihannoidaan ja kaikkea sitä ikävää puolta katsotaan täysin läpi sormien, on niin hienoa kun lapset syntyy lähekkäin....
-kilvan kehuu ja ylistää
Kommentit (54)
niin voi olla myös hulluutta odottaa, että se helpottaa ja sitten hetikohta alkaa taas samaan kidutukseen uudelleen. Mulle ainakin oli fiksumpaa laittaa se kaikki kidutus samaan rysäykseen, niin ei mee puoli elämää ohi raskausvaivaisena ja unettomuushorteessa, vaan parin vuoden jälkeen pääsee taas elämään normaalia omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän nyt jokaisella on pieni mielikuva jo, jos yhden lapsen on saanut, mitä on mahdollisesti odotettavissa, kun toinenkin syntyy.
Meille tuli ikäeroa 2v3kk. Raskauden loppuvaiheessa välillä mietin, että olenko hullu, kun toisen lapsen halusin juuri kun esikoisen kanssa alkoi helpottaa. Ensimmäinen vuosi esikoisen kanssa oli raskasta juuri sen takia, että heräili parin tunnin välein yöllä, vasta vuoden iän jälkeen alkoi helpottaa.
Mutta joo, kuopus onkin paljon helpompi tapaus kuin esikoinen. Herää öisin vain pari kertaa yössä syömään, viihtyy itsekseenkin, nukkuu pitkiä päiväunia. Esikoinen on hieman mustasukkainen, mutta ei mitenkään oikein pahasti. Luulin, että mulla ei tule olemaan mitään omaa aikaa ja on todella raskasta, kun on kaksi lasta, mutta itse asiassa mulla on paljon HELPOMPAA kuin ainoastaan esikoisen kanssa oli.
Toki mies auttaa paljon erityisesti esikoisen kanssa. Ilman miehen osallistumista olisi rankempaa.
Eli se että jollakin on lasten kanssa raskasta, ei tarkoita että kaikilla on erikoisen raskasta. Ja toisinpäin.
Suurin syy miksi en halunnut vielä suurempaa ikäeroa, oli se, että jos jää liikaa odottamaan, ei välttämättä sitä toista lasta saakaan. Kun esikoinenkin syntyi, kun olin jo päälle kolmekymppinen ja suvussa on ollut henkilöitä, joille lasten saanti on kestänyt vuosia vaikka olivat alle kolmekymppisiä.
Osittain varmaan siksikin, kun ensisynnyttäjien ikä on nykyään aika korkea. Minun mielestäni paras ikäero sisaruksille olisi 2-4 vuotta. Olisi leikkikaveria/seuraa toisistaan, luonteista riippuen toki, mutta molemmilla myös omia juttujaan ja eivät olisi niin koko ajan toistensa reviireillä kuin ihan pienen ikäeron sisarukset. Minusta sisarusten ei kuulu olla paita ja peppu, vaan molemmille sallittakoon myös se oma yksityinen reviiri. Kaveriksi ei nykyään enää kenenkään tarvitse lasta tehdä, ennen oli tietysti eri asia kun asuttiin maalla ilman autoa ja lähin naapuri oli 10 km päässä. Nykyään kyllä on harrastuksia ja kavereita vaikka miten.
3-8kk pikkuvauva, niin ei voi olla mitään käsitystä siitä millaista elämä on kun on ympäriinsä juoksenteleva, vielä aika "järjetön" ja tuhoava taapero ja lisäksi siinä vielä vauva. Yhtä lasta kun hoitelee niin ajattelee että onpa ihanaa ja kevyttä, lisää näitä! Toista ei mitenkään pysty rauhassa hoitamaan jos esikoinen on 1-vuotias! Ei pienen rauhallisen vauvan äiti voi tietää millaista on olla touhutaaperon äiti. Se on nimittäin todella erilaista kuin olla vielä aika liikkumattoman ja paljon nukkuvan vauvan äiti!
Kyllähän nyt jokaisella on pieni mielikuva jo, jos yhden lapsen on saanut, mitä on mahdollisesti odotettavissa, kun toinenkin syntyy.
helposti uskotaan näitä jotka suosittelee tekemään toisen heti perään, niin pääsee helpommalla. Tuntuu että osa ihan piruttain sanoo niin jotta saataisiin tuskahikeä ja pullistuvia verisuonia naapuriinkin kun itsekin tuli mentyä lankaan...
3-8kk pikkuvauva, niin ei voi olla mitään käsitystä siitä millaista elämä on kun on ympäriinsä juoksenteleva, vielä aika "järjetön" ja tuhoava taapero ja lisäksi siinä vielä vauva. Yhtä lasta kun hoitelee niin ajattelee että onpa ihanaa ja kevyttä, lisää näitä! Toista ei mitenkään pysty rauhassa hoitamaan jos esikoinen on 1-vuotias! Ei pienen rauhallisen vauvan äiti voi tietää millaista on olla touhutaaperon äiti. Se on nimittäin todella erilaista kuin olla vielä aika liikkumattoman ja paljon nukkuvan vauvan äiti!
Kyllähän nyt jokaisella on pieni mielikuva jo, jos yhden lapsen on saanut, mitä on mahdollisesti odotettavissa, kun toinenkin syntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3-8kk pikkuvauva, niin ei voi olla mitään käsitystä siitä millaista elämä on kun on ympäriinsä juoksenteleva, vielä aika "järjetön" ja tuhoava taapero ja lisäksi siinä vielä vauva. Yhtä lasta kun hoitelee niin ajattelee että onpa ihanaa ja kevyttä, lisää näitä! Toista ei mitenkään pysty rauhassa hoitamaan jos esikoinen on 1-vuotias! Ei pienen rauhallisen vauvan äiti voi tietää millaista on olla touhutaaperon äiti. Se on nimittäin todella erilaista kuin olla vielä aika liikkumattoman ja paljon nukkuvan vauvan äiti!
Kyllähän nyt jokaisella on pieni mielikuva jo, jos yhden lapsen on saanut, mitä on mahdollisesti odotettavissa, kun toinenkin syntyy.
Ei ne kaikki esikoiset helppohoitoisia ole. Kyllä mulla oli aika väsy vauvan ollessa 3kk ikäinen, joten kyllä mä ainakin pystyin odottamaan, miten kahden yhtä vaativan kanssa mahdollisesti jaksaisin. Tietenkään en tiennyt henkilökohtaisesti, miten yli 1-vuotias tulee käyttäytymään.
Esikoisen kanssa helpoin osuus on ollut juuri, kun hän oli 1-2 vuotias. Nyt yli 2-vuotiaana oma tahto alkaa tulla esiin ja uhmaa myös.
Mutta lapset ovat niin kovin yksilöllisiä. Et voi mitenkään etukäteen ennustaa, tuleeko vauvoista ja lapsista helppoja vaiko vaikeita. Eikä aina omaa jaksamistakaan osaa ennustaa. Eikä kaikkea voi mun mielestä suunnitella ajatuksella "ei siitä kuitenkaan mitään tule". Silloin ei voisi tehdä mitään.
45
Sillä ei taaperon äitinä olo todellakaan ole mitenkään yleisesti yhtään sen vähemmän kevyttä kuin vauvan hoitokaan. Ihan yhtä paljon on niitä vauvoja, jotka taaperona ovat ihan yhtä helppoja. Ja sitten niitä, jotka vauvana ovat suuritarpeisia, mutta taaperona jo paljon helppohoitoisempia.
Vaikka sä kuvittelet tietäväsi asiat, niin ei sunkaan kannata myydä noita ajatuksiasi minään totuutena, kun ne ei sitä ole.
3-8kk pikkuvauva, niin ei voi olla mitään käsitystä siitä millaista elämä on kun on ympäriinsä juoksenteleva, vielä aika "järjetön" ja tuhoava taapero ja lisäksi siinä vielä vauva. Yhtä lasta kun hoitelee niin ajattelee että onpa ihanaa ja kevyttä, lisää näitä! Toista ei mitenkään pysty rauhassa hoitamaan jos esikoinen on 1-vuotias! Ei pienen rauhallisen vauvan äiti voi tietää millaista on olla touhutaaperon äiti. Se on nimittäin todella erilaista kuin olla vielä aika liikkumattoman ja paljon nukkuvan vauvan äiti!
Kyllähän nyt jokaisella on pieni mielikuva jo, jos yhden lapsen on saanut, mitä on mahdollisesti odotettavissa, kun toinenkin syntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun kuvittelet, että muut kertoo sulle kokemuksiaan ja näkemyksiään vain kiusatakseen sua. Ei sitten tullut mieleesi, että ne oikeesti puhuvat omasta kokemuksestaan, jota voi uskoa aivan yhtä hyvin kuin sun kokemustakin.
helposti uskotaan näitä jotka suosittelee tekemään toisen heti perään, niin pääsee helpommalla. Tuntuu että osa ihan piruttain sanoo niin jotta saataisiin tuskahikeä ja pullistuvia verisuonia naapuriinkin kun itsekin tuli mentyä lankaan...
Mutta varmaan sua jotenkin helpottaa ajatella, että sun tuttavapiirisi on yksi suuri huijarijoukko.
jolla vielä opiskelut kesken, koin jo etukäteen syyllisyyttä siitä, millaisilla ikäeroilla lapset haluaisin (jos se suunnittelusta on kiinni).
Toisaalta koen että "kuuluu" haluta lapset pienellä ikäerolla, 2-3 vuotta on minun mielestäni hyvä, normaali ero, jotta lapsilla on seuraa toisistaan ja tulee hoidettua se vauva-arki tehokkaasti. Koti on vähän aikaa täynnä leluja ja pihalla saa istua hiekkiksellä muutaman vuoden, ja sitten helpottaa. Sisarukset voi nukkua samassa huoneessa ja pienellä ikäerolla lasten vaatteet kiertää helposti seuraavalle, ei tarvitse miettiä mihin ne vauvavaatteet, vaunut ja tarvikkeet säilöö tai mistä niitä taas saa kerättyä, kun on omat pannut jo aikaa sitten kiertoon. Ja kun minulla ei ole töitä odottamassa, en oikeastaan edes halua kiireellä takaisin kouluun ja lopulta työelämään, vaan haluaisin pitkittää kotona oloa tekemällä vähän lisaa lapsia tähän väliin. Myöhemmin voisin sitten keskittyä siihen uraan, joskus sitten. Ja kun esikoinenkin on ollut niin niin niin helppo, ja raskaus ja synnytys sujunut hyvin jne., ei ole mitään syytä pelätä kakkosen saamista.
Mutta samaan aikaan koen huonoa omaatuntoa siitä, että kammoan sitä että olisi monta lasta kerralla hoidettavana, hirvittää se "lapsiperheen hulina", etenkin siinä vaiheessa kun kotiäiti joutuu tekemään päivän palkkatöissä, ja illalla sitten juostaan päiväkodin, ruokakaupan, kodin, harrastusten välillä ja koitetaan siinä välissä hoitaa koti ja ihmiset. Paljon mieluummin valitsisin vähän seesteisemmän tien. Me ei mitenkään mahduta nykyiseen autoon useamman kuin yhden lapsen kanssa (on pari isoa koiraa myös kuskattavana), seuraava ostos olisi varmaan joku minibussi. Tiedän että jos esikoinen olikin helppo, kakkonen ei sitä välttämättä ole. Olisi kiva, jos lapsilla olisi leikkikaveria toisistaan, mutta toisaalta en haluaisi esikoisen jäävän syrjään huomion keskipisteestä liian pienenä. Ja taas vaikka sen pikkusisaruksen tai vaikka kolmannenkin saisin tässä piakkoin, olisi ne opinnot kuitenkin niskassa ja valmistumisella olisi kiire tulojen saamiseksi, ja kakkonen/kolmonen joutuisi vielä nuorempana "syrjään" eli pitkäksi päiväksi hoitoon, mitä esikoinen.
Oikeastaan tuo kakkosen saaminen pienellä ikäerolla ei ole edes taloudellisesti vaihtoehto meille, mutta itse vaan surin sitä, että miten meille nyt käy, pitäisikö kuitenkin uhrata "kaikki" ja vaan mennä se prässi läpi, katuuko sitä koko ikänsä jos ei nyt nuorena sitä hoida.
Ahdistus helpotti huomattavasti, kun löysin kirjan, jonka mukaan 4-6 vuoden ikäero on oikein hyvä. Jotenkin pelkästään sen ajatuksen hyväksyminen toi sellaisen luottamuksen, että ihan oikeasti minun ei tarvitse surra sitä, että ikäero kasvaa, vaan voin ottaa IHAN RAUHALLISESTI. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään hankkimalla kolme neljä lasta tässä heti nyt. Kouluun menokin tuntuu paljon houkuttelevammalta, kun on vain yksi helppo lapsi, jonka tiedän pärjäävän hoidossa oikein hyvin. Voin nyt katsoa nelisenkin vuotta eteenpäin ennen kuin raskautuminen on taas ajankohtaista, ja koko perheellä on enemmän tilaa hengittää. Ehdin hoitaa omat asiani kuntoon ja tosiaa ottaa ihan rauhallisesti, jopa nauttia elämästämme, ja sitten taas kun on hyvä aika seuraavan lapsen tulla, voin hyvällä omallatunnolla jäädä kotiin vielä esikoisen koulun alkaessa, ja nauttia taas vauva-ajasta sekä satsata myös esikoiseen. Ihana helpotus, oikeasti todella liikuttavaa ajatellakin, että minä voin valita näin ja se ei ole kompromissi ja lasten kustannuksella tehty päätös, vaikka se tuntuukin minulle helpommalta vaihtoehdolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tarkasti osaa sanoa miten tähän päädyttiin, ehkä juuri siksi että oli ajatus leikkikaverista, tai siitä että kun lapsia enemmän haluaa niin menisivät samoilla tulilla. Jokatapauksessa, minä olisin ylpeä kahden pienenlapsen äiti.
Päätös oli helppo, sillä minulla on mies joka osallistuu 100% kodin ja lasten hoitoon.
Oma jaksaminen oli ensimmäisen koliikki vauvan kanssa rankkaa, mutta sen jakson yli kun päästiin niin aika hienosti on mennyt. Ensimmäinen raskauskin meni todella hyvin ja vielä päivää ennen synnytystä oli olo kuin ei olisikaan raskaana.
Tämä toinen raskaus on ollut kamalaa. Raskaus mennyt niin huonosti etten osannut kuvitellakaan. Siinnä pahoinvoinnin ja väsymyksen ohessa hoitaa pientä vauvaa ja vaihtaa kakkavaippaa, oksennella vauva sylissä, vauvan soseet sai vatsani kääntymään ympäri ym. Täytyy myöntää että olisin myös ollut vailla ulkopuolista apua ellei mieheni olisi noin mukana...
Kahden vauvan kanssa elämisestä en viedä tiedä, mutta olen toki varautunut siihen että on ihan helvetin rankkaa. Mutta uskon myös että palkitsevaa. Mutta tämä on meidän valinta, jota en todellakaan (ainakaan vielä :) kadu.
Niin, eikä meidän taapero ole ainakaan mikään riiviö ? Ei yleistetä siellä :) Lapset on kaikki niin erilaisia. Tapasin juuri yhden lapseni ikäisen taaperon joka oli niin rauhallinen että epäilin jo vanhempien antaneen jotain rauhoittavia :P Kaupassa meni omien kärryjen kanssa isän jalanvieressä, ja 1/2h.n kauppareissun aikana ei kitissyt ollenkaan, ei juoksennellut tai muutakaan. Lapsen isä sanoi että tällainen tämä on, päivisinkin lukee yksin kirjaa ja sen pitää saada leikkiä yksin omassa rauhassa. :DD
Ap.n ystävän tukiverkosto tekee aivan oikein. Tottakai pitää tukea äitiä, myös silloin, ja varsinkin silloin jos äidin voimat eivät riitäkään. Ap voisi ehkä itsekkin olla ystävänsä tukena ja yrittää hyväksyä tämän päätös, vaikka ulkopuolisin silmin ei näyttäisikään "oikealta".
Nyt lapset ovat jo 6- ja 7-vuotiaat, että kokemusta on monta vuotta. Minulla raskaudet olivat normaaleita, samoin synnytykset. Isompi lapsista ei koskaan ole yrittänyt satuttaa pienempää, ei ollut mitään mustasukkaisuusongelmia. Emme edes tarvinneet mummujen tms. apua, toki joskus auttoivat silloin, jos välillä halusimme kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa (mutta tämä ei sinänsä liity pieneen ikäroon).
Lapset ovat edelleen toistensa parhaat kaverit, vaikkakin toki molemmilla on omiakin kavereita.
Toki joillain voi olla rankkaakin, jos käy huono tuuri ja lapset esim. sairastelevat paljon.
kaikki pienellä ikäerolla tehneet eivät valita esim. minä. Lapsilla ikäeroa 1,5 v. Ei ole ollut mitenkään erityisen rankkaa lasten kanssa, normaalia lapsiperheen hulinaa vain.
Lapsista on todellakin paljon iloa ja seuraa toisilleen ja meillä ei ainakaan esikoinen ole ollut mikään riiviö pienempää kohtaa.
-äiti 43 v. + lapset 5- ja 6-vuotiaat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
samoin kaikki tuttavapiirin pienen ikäron lapset. Meidän perheessämme tosin on kiinnitetty erityishuomiota sisaruusuhteen vaalimiseen ja myös siihen, että lapset saavat ns. omaa aikaa moleman vanhemman kanssa.
Minä tiedän montakin pienellä ikäerolla olevaa sisarusparia jotka eivät tule toimeen keskenään ollenkaan. Mukaanlukien omani. Minäkään en voi käsittää miksi pientä ikäeroa ihannoidaan nykyään kauheasti. Usein esikoinen joutuu tahtomattaan kasvamaan isoksi todella nopeaan, sisaruskateutta on paljon, riitaa yms.
ei toisten valintoja. Itsekin sain kaveripiiriltä runsaasti hehkutuksia siitä, kuinka lapset kannattaa tehdä peräkkäin, on seuraa toisistaan ja sitten se rankka vaihe on ohi. Näin hehkuttivat siis perheet, joissa oltiin hajoamispisteessä, lapset tappelivat koko ajan, vanhemmat väsyneitä jne. Erikoisesti jäi mieleen erään isän neuvo minulle: "Kyllä tämä on parissa vuodessa ohi ja sitten ei tarvitse tätä rumbaa enää. Sen nyt kestää koska vaan."
Silloin sain oman vakaumukseni, että meillä tulee isompi ikäero. Tajusin, että en halua "kestää" lasteni vauva-aikaa, en halua kulkea sumussa ja hampaat irvessä. Huomasin kyllä, miten aika kultasi muistot. Samat äidit, jotka olivat olleet aivan hajalla lastensa vauva-aikoina (siis pienet ikäerot), muutamaa vuotta myöhemmin suosittelivat sitä, kun niistä lapsista on niin seuraa toisilleen ja nyt se sitten on ohi ja lapsista voi alkaa nauttia. Mutta minä halusin nauttia siitä vauva-ajastakin, en vain siitä, että lapset menevät kohta eskariin.
Kukin siis tyylillään. Toisilla toimii pienet ikäerot, toisilla ei. Onneksi näin kolmen ystäväperheen/sukulaisperheen pienet ikäerot ja päädyin eri ratkaisuun ympäristön painostuksesta huolimatta. Toivonkin näiltä äideiltä, joilla on lapsilla pienet ikäerot, pientä varovaisuutta, ennen kuin alkavat hehkuttaa perhe-elämänsä onnea. Kaikilla ei ole yhtä hyvä tuuri tai yhtä hyviä tukiverkostoja.
jokainen tekee asiat niini kuin heidän perheeseen sopii ja toisaalta ei lasten tuloa voin kovin tarkkaan edes suunnitella. Itse olin ns. vanhempi synnyttäjä, kun esikoinen syntyi, joten päätimme, että seuraava lapsi saa tulla heti kunon tullakseen. Ikäeroa tuli 1v 4 kk.
Me olemme olleet hirmu tyytyväisiä omaan ratkaisuun ja sen tuloksiin. Esikoinen oli vielä niin pieni kuopuksen syntyessä, ettei missään vaiheessa tajunnut olla edes mustasukkainen. Uusi perheenjäsen oli kuin olisi aina ollut meillä. Tosin se, että isä osallistui todella paljon molempien hoitoon (otti ylimääräistä vapaata yms) helpotti tilannetta. Kumpikaan lapsista ei kokenut jäävänsä vaille mistään ja pidimme huolen, että kohtelemme myös esikoista pienenä.
Myönnän, että eka puoli vuotta oli raskasta. Esikoinen nukkui enää yhdet päikkärit ja kuopus kahdet ja eivät koskaan samaan aikaan. Mutta sen jälkeen helpotti. Nyt ovat hyvät ystävät. Omiakin kavereita päiväkodissa on, mutta esim näin loma-aikaan ihanaa, kun leikkivät keskenään. Toki välillä tappelevat, mutta eiköhän se kuulu jokaisen perheen arkeen oli lasten ikäero mikä tahansa.
Jokainen toki tekee niin kuin omaan perheeseen sopii. Oma äitini on aina harmitellut, että meille lapsille tuli niin isot ikävälit (ei vain tärpännyt) eli 6 vuotta kaikille. Ja täytyy myöntää, että en juurikaan tunne vanhempia sisaruksia, emmekä juurikaan ole koskaan ollut missään tekemisissä toistemme kanssa. Kiinnostuksen kohteet ovat aina olleet erit ja aikuisena tilannetta on vaikeampi korjata. Tosin enhän tiedä, sietävätkö meidänkään mukulat toisiaan 10 vuoden kuluttua.