Keskimmäinen lapseni, poika, ei tunnu välittävän äidistään lainkaan.. :(

Ei kaiken tarvitse olla ohjattua ja järjestettyä tekemistä, riittää että osoitat lapselle että olet saatavilla ja läsnä. Riittää siis sekin, että menet lapsen viereen kyljelleen katselemaan hänen Lego-leikkejään ja annat lapsen itse ottaa kontaktia sen verran kuin haluaa.

kysy mitä sun pitää rakentaa ja sitten teet.

Antakaa jotain konkreettisiä vinkkejä miten tässä tilanteessa häntä huomioisin enemmän? Kaipaan hänen uhmaikäänsä, silloin hän otti huomionsa.. Nykyään kahdenkeskisinä hetkinäkin hän haluaa mieluummin leikkiä yksin legoilla.. :( ap

Järkkää vaik edes yksi ilta jolloin teette jotain spesiaalia yhdessä. Lue sille iltasatuja. Älä aina tyrkkää niitä isoveikan vaatteita suoraan kiertoon vaa osta sille joskus jotai omaa. Anna sen näyttää joskus tunteensa ku se on pettyny siihen et toiset sisarukset on saanu enemmän huomiota. Älä syyllistä sitä siitä et seki haluaa huomiota.

Olen yrittänyt mennä legoleikkiin mukaan. Vain isä ja isoveli ovat kuulemma tervetulleita legoleikkeihin. Satuja luen, mutta usein ne keskeytyvät pikkusiskon takia. Ja kyllä sanon aina että mun syliin mahtuu kaksi, mutta poika ei tahdo jatkaa enää. Usein siihen juoksee isoveli, ja sanoo että mä voin lukea kirjan loppuun, ja pojat menevät kaksin lukemaan.



Ostan omia juttuja, ja vaikka sisarukset kiukuttelevat että miksi meille ei ole nyt mitään, sanon että nyt on keskimmäisen vuoro saada uusi paita, uusia legoja tms.. Mutta ei lahjominen ongelmaa poista. Isää poika kovasti odottaa kotiin, ja kun isä tulee, on ihan turha yrittää väkisin viedä poikaa mun kanssa jonnekin, kun poika huutaa isän perään ja pikkusisko äidin perään. Pikkusiskon äitiriippuvaisuudesta johtuen isä ei ole saanut luotua tyttöön kunnon suhdetta.. :(



Ja poika ei itke ja huuda kun suuttuu, vaan paiskoo oven perässään kiinni ja murjottaa huoneessaan. Eikä todellakaan siedä että sinne mennään perässä.



ap

Koeta vaan huomioida sitä lasta yksinään.

Meillä on joka kuukausi jokaiselle kolmelle lapselle oma ilta, jolloin ollaan kahdestaan. Siis sekä isällä, että äidillä. Se voi olla vaikka shoppailua, uintia, pyöräilyä, ulkoilua, elokuvaa, ihan mitä vaan. Silloin toinen hoitaa muita lapsia. Musta on aivan kauheaa, että toinen joutuu aina pois, kun äiti ei voi olla sen kanssa.

Ei kai se nt halua sua leikkiin, koska sun pitää jo kohta olla pois. Ei se nuorin kuole pois, vaikka se joutuukin välillä olemaan isän kanssa.

Olen yrittänyt mennä legoleikkiin mukaan. Vain isä ja isoveli ovat kuulemma tervetulleita legoleikkeihin. Satuja luen, mutta usein ne keskeytyvät pikkusiskon takia. Ja kyllä sanon aina että mun syliin mahtuu kaksi, mutta poika ei tahdo jatkaa enää. Usein siihen juoksee isoveli, ja sanoo että mä voin lukea kirjan loppuun, ja pojat menevät kaksin lukemaan.

suhteesi keskimmäisen kanssa esikoiselle. Jopa se esikoinen tietää miten sua pitää auttaa.... lukemalla pikkuveljelle. Eli sillekin tulee vielä traumoja, kun on aina pitänyt hoitaa pienempää.

Teillä on varmaan koko perheellä vaikea tilanne nyt. Jospa poika oireilee sitäkin omalla tavallaan, että aikuisilla on kiire. Torjuu äidin, joka on eniten kotona eikä halua pitää puoliaan siskoa vastaan koska kokee helpommaksi sen väistäjän roolin, ja odottaa isää, joka on harvemmin kotona. Ei kai siinä auta muu kuin koittaa vaan entisestään venyä vastaamaan lasten tarpeisiin ja koittaa tasapainottaa sitä tilannetta silloin kun on kotona, ja koittaa järjestää niin että tämä olisi vain väliaikainen tilanne. Onko pakko tehdä niin paljon töitä, kun on pienet lapset kotona, voisiko jostain tinkiä niin että olisi enemmän aikaa.



Tai voisiko vanhemmalle ja nuoremmalle järjestää jonkun hoitopäivän, ja tehdä keskimmäisen kanssa jotain mistä hän pitää yhdessä?



Jotenkin tuntuisi että en antaisi 4,5-vuotiaan sulkeutua vihaisena omaan huoneeseensa kuin jonkun murrosikäisen, vaikuttaa siltä kuin poika olisi joutunut olemaan vähän liian iso liian varhain? Jos pikkusisko on vallannut koko "vauvatilan". Luulisin että noin pieni poika haluaisi että äiti tulisi sinne huoneeseen perässä, vaikka vaan istumaan hiljaa ja kestäisi sen hänen kiukun, eli ei lähtisi pois ennen kuin pojan pahamieli on kuultu, asia selvitetty ja halattu päälle. Voin olla väärässäkin, mutta tämä olisi se minun käsitys. Jotenkin tulee vaikutelma kovasti oikeudentuntoisesta ja ehkä vähän turhankin varhaiskypsästä lapsesta, jolle on varmaankin turha ostaa lepytyslahjoja tai muuta, koska ongelma ei ehkä ole se että hän haluaisi tavaroita, vaan hän haluaisi ehkä olla vielä pieni lapsi joka saa huomiota omana itsenään, riippumatta siitä onko hän kiltti ja väistyykö toisten tieltä vai onko hän vihainen ja äitiä pois työntävä.

mene kuitenkin! Osoitat silla, etta valitat. Jos han on sulle vihainen, katso lempeasti ja sano, mutta sa oletkin mulle hirvean rakas. Sano pikkusiskolle, etta nyt kuule saat odottaa, nyt on veljen vuoro.



Lahjominen ei poistakaan ongelmaa, kun lapsi saattaa siihen lahjan saamiseen tartua kiusallisella tavalla ja alkaa sitten niita laskea "rakkauden maarana". Ja sehan ei ole sun tarkoitus kummiskaan.



Ei ole helppo olla vanhempi! Niin moni johtuu monesta. Ehka joskus ei voi muuta kuin vain sanoa, anna anteeksi ettei minulla ole sinulle aikaa, haluaisin kovasti olla kanssasi enemman.

Tosiaan on se konkka takana, mieheni saa maksaa siitä monta vuotta. Ymmärrätte varmaan kuitenkin, että sillä huoneessa on vaikea olla, kun oven takana itkee ja kirkuu voimakastahtoinen tahtonainen, ja poika sanoo ettei jaksa kuunnella huutoa, mene pois ja anna mun olla rauhassa! Pieninkin oireilee hoidon aloitusta, siksi kai roikkuu niin äidissä.



Olen yrittänyt keksiä meille yhteistä "harrastusta" mutta kun tuntuu että poika tahtoo vain sulkeutua omaan huoneeseen omien lelujen kanssa, yksin tai veljen kanssa. Toisaalta siskokin on hänelle tosi rakas, kun haen päiväkodista, yleensä leikkivät aina kaksin, tai ainakin samassa porukassa. Tuntuu ettei poika kestä yhtään pikkusiskon itkua, vaan tahtoo että menen heti pikkusiskon luo, vaikka yritän itse olla hänen kanssaan.



ap

Arvelen, että johtuu juuri siitä, että on "jäänyt" siihen muiden lasten väliin. Ei ole vielä yhtä iso ja taitava kuin esikoinen (joka on muuten hyivn huomionkipeä ja vaativa), mutta ei saa olla perheen vauvakaan. Hän jää jatkuvasti ilman erityishuomiota, vaikka yritämmekin parhaamme mukaan sitä antaa. Toisinaan, kun ehdin touhuilla kivoja juttuja ihan vaan kahdestaan keskimmäisen kanssa, kehua ja halia paljon, niin käytöskin muuttuu heti paljon avoimemmaksi. Silti ei tahdo aika ja rahkeet muutenkaan riittää jakamaan huomiota riittävästi kaikille kolmelle pikkuiselle..

Itse olen ollut lapsena paljon omissa oloissani viihtyvä ja siis se keskimmäinen lapsi. Olin ehkä jonkin verran ujo. Mutta ei minulla nyt aikuisena ole sellaista oloa, että olisin jäänyt siskojeni varjoon. Vanhempani ovat antaneet minun olla sellainen kuin olen. Kyllä muistan, että etenkin äitini vietti kanssani kahden keskistä aikaakin. Siis muistan lähinnä, että hän vei aina jokaisen vuorollaan shoppailemaan (kun piti ostaa vaateita yms.). Ehkä lapsesi ei vaan kaipaa sinulta sitä aikaa niin paljon kuin muut sisarukset.

Minä taidan olla sisaruksistani se ns. helpoin lapsi. Muistan kyllä murrosikäisenä uhmanneeni usein isääni, meillä oli paljonkin silloin riitoja. Nyt aikuisena olen ihmisläheisessä ammatissa, jossa pitää tekemissä erilaisten ihmisten kanssa. Ja minulla on hyvät välit molempiin vanhempiini. Olen kyllä selvästi itsenäisin meistä kolmesta ja riippumattomin vanhemmistani, ollut jo lapsesta saakka.

Mutta edelleen jos en saa välillä olla itsekseni, niin ärsyynnyn ja tulen kiukkuiseksi. Olen siis sosiaalinen-erakko:)



Halusin vaan tuoda tämän näkökannan, että kaikki voi olla ihan ok lapsellasi. Tyrkyttää ei kannata itseään, vaan tilaisuuden tullen voi mennä lapsen kanssa kahden kauppaan, uimaan, tai olla vaan.

Itse olen ollut lapsena paljon omissa oloissani viihtyvä ja siis se keskimmäinen lapsi. Olin ehkä jonkin verran ujo. Mutta ei minulla nyt aikuisena ole sellaista oloa, että olisin jäänyt siskojeni varjoon. Vanhempani ovat antaneet minun olla sellainen kuin olen. Kyllä muistan, että etenkin äitini vietti kanssani kahden keskistä aikaakin. Siis muistan lähinnä, että hän vei aina jokaisen vuorollaan shoppailemaan (kun piti ostaa vaateita yms.). Ehkä lapsesi ei vaan kaipaa sinulta sitä aikaa niin paljon kuin muut sisarukset. Minä taidan olla sisaruksistani se ns. helpoin lapsi. Muistan kyllä murrosikäisenä uhmanneeni usein isääni, meillä oli paljonkin silloin riitoja. Nyt aikuisena olen ihmisläheisessä ammatissa, jossa pitää tekemissä erilaisten ihmisten kanssa. Ja minulla on hyvät välit molempiin vanhempiini. Olen kyllä selvästi itsenäisin meistä kolmesta ja riippumattomin vanhemmistani, ollut jo lapsesta saakka. Mutta edelleen jos en saa välillä olla itsekseni, niin ärsyynnyn ja tulen kiukkuiseksi. Olen siis sosiaalinen-erakko:) Halusin vaan tuoda tämän näkökannan, että kaikki voi olla ihan ok lapsellasi. Tyrkyttää ei kannata itseään, vaan tilaisuuden tullen voi mennä lapsen kanssa kahden kauppaan, uimaan, tai olla vaan.

Mutta itse kärsin siitä, että en tunne kuuluvani poikani elämään niin kuin tahtoisin. Tuntuu että olen vain ruoan laittaja, joku joka on tarvittaessa saatavilla, mutta tunneside ei ole niinläheinen kuin kahdella muulla lapsella. Tottakai lapseni rakastaa minua, mutta tuntuu että on kiintyneempi muuhun perheeseen. :(

Itse olen ollut lapsena paljon omissa oloissani viihtyvä ja siis se keskimmäinen lapsi. Olin ehkä jonkin verran ujo. Mutta ei minulla nyt aikuisena ole sellaista oloa, että olisin jäänyt siskojeni varjoon. Vanhempani ovat antaneet minun olla sellainen kuin olen. Kyllä muistan, että etenkin äitini vietti kanssani kahden keskistä aikaakin. Siis muistan lähinnä, että hän vei aina jokaisen vuorollaan shoppailemaan (kun piti ostaa vaateita yms.). Ehkä lapsesi ei vaan kaipaa sinulta sitä aikaa niin paljon kuin muut sisarukset. Minä taidan olla sisaruksistani se ns. helpoin lapsi. Muistan kyllä murrosikäisenä uhmanneeni usein isääni, meillä oli paljonkin silloin riitoja. Nyt aikuisena olen ihmisläheisessä ammatissa, jossa pitää tekemissä erilaisten ihmisten kanssa. Ja minulla on hyvät välit molempiin vanhempiini. Olen kyllä selvästi itsenäisin meistä kolmesta ja riippumattomin vanhemmistani, ollut jo lapsesta saakka. Mutta edelleen jos en saa välillä olla itsekseni, niin ärsyynnyn ja tulen kiukkuiseksi. Olen siis sosiaalinen-erakko:) Halusin vaan tuoda tämän näkökannan, että kaikki voi olla ihan ok lapsellasi. Tyrkyttää ei kannata itseään, vaan tilaisuuden tullen voi mennä lapsen kanssa kahden kauppaan, uimaan, tai olla vaan.

Mutta itse kärsin siitä, että en tunne kuuluvani poikani elämään niin kuin tahtoisin. Tuntuu että olen vain ruoan laittaja, joku joka on tarvittaessa saatavilla, mutta tunneside ei ole niinläheinen kuin kahdella muulla lapsella. Tottakai lapseni rakastaa minua, mutta tuntuu että on kiintyneempi muuhun perheeseen. :(

Uskon, että tulet huomaamaan sen sitten myöhemmin. Itsekin olen koko ajan lähentynyt äitini kanssa. Ja kyllä hän oli lapsenakin se kaikkein tärkein henkilö elämässäni, vaikka en sitä ehkä niin näyttänytkään. Voi olla luonteenpiirrekin, eikä johdu välttämättä siitä keskimmäisyydestä. Olen tässä huomannut, että esikoiseni on aika samanlainen kuin minä lapsena, vaikka siis minä olen keskimmäinen ja hän esikoinen (ollaan kyllä samaa horoskooppia:)

Se keskimmäinen lapsi

Onko skorpparille tyypillistä käytöstä?

Mutta vinkkejä:



Ota todesta ja kuuntele. Kuuntele "epäkiinnostavia" ja pieniä juttuja. Jos poika haluaa, että pikkusisko ei itke, voit samaistua asiaan: "Kylläpä ottaa korviin tuo itku. Lohdutetaan pikkuista. No niin, nyt se ei enää itke, mihis me jäätiinkään?" Tai voit kysyä: "Häiritseekö itku?" tms.



Sitten yksi keino on kysyä lisäkysymys. Jos poika sanoo jostain jotakin, tartut siihen ja kysyt lisäkysymyksen. Et lähde puhumaan omiasi tai vaihtamaan puheenaihetta.



t. Keskimmäinen itsekin

Siis tunnistin itseni 24 kirjoituksesta. Olen samanlainen haluan olla omissa oloissani välillä tai hermostun ja tulen kiukkuiseksi. Lapsena leikin paljon yksin, ja tänä päivänä olen sitä mieltä että olisi ollut vahingoksi jos äitini olisi liikaa tunkenut leikkimään kanssani. Mielikuvitukseni oli valtava ja halusin olla mielikuvitukseni kanssa... Silti olen ihan normaali ihminen aikuisena, enkä valitettavasti omaa enää niin hyvää mielikuvitusta, mikä on suorastaan harmi.



Olen perheen kuopus, joten huomiota olen varmasti saanut ihan yhtälailla kuin siskoni, mutta en kaivanut sitä lapsena niinkään. Muutakun ollessani kipeenä, ja varmaan silloin sinunkin lapsesi kaipaa äitiä. Ja näin aikuisena minulla on hyvät välit vanhempiini.



Poikasi saattaa olla herkkä lapsi ja toisen lapsen kiukku tuo hänelle pahan olon, mieluummin itse väistää kun kuuntelee toisen kiukkua. Herkän lapsen kanssa on muutenkin vaikeampaa, kun ei tuo omaa tahtoaan niin herkästi esille kuin neiti kovatahto. Eiköhän hänestä ihan normaali ihminen kasva kun annat hänelle välillä huomiota ja ennenkaikkea toimitte perheenä, niin että tuntee olevansa osa perhettä.



Itse en ainakaan muista että meillä oisi aikuiset ollu jatkuvasti tyrkyttämässä seuraansa, iltatoimet tehtiin vanhempien kanssa ja rauhoituttiin iltaan, meille molemmille luettiin yhtä aikaa. Ja tärkeämpää oli osallistuminen perheen elämään, siivoomisiin, ruoantekoon tai pihan hoitoon.



Mitäpä jos vaikka joskus tekisit pojan kanssa yhdessä ruokaa? Ja muut saavat leikkiä sen aikaa tai vaikka kattaa pöytää?



Voimia rankkaan tilanteeseen, kyllä sinä olet kuitenkin pojallesi se paras äiti!

siinä tilanteessa kun poika suuttuu ja lähtee omaan huoneeseensa murjottamaan, ja pikkusisko itkee äitiä, järjestäisit pikaisesti pikkusiskolle jotain puuhaa (sillä aikaa poika saa hetken rauhoittua), ja sitten kun pikkusisko on keskittynyt hetkeksi johonkin muuhun, vaikka muumien katseluun, livahdat pojan huoneeseen juttelemaan hänen kanssaan.



On mielestäni ihan eri asia olla introvertti ja haluta olla riittävästi rauhassa, kuin tuntea että omassa perheessä täytyy väistellä ja olla ulkopuolisena. Jos pojasta tuntuu, että ei osaa olla yhtä äänekäs kuin toiset, eikä halua että toisilla on paha mieli hänen takiaan, ja siksi hän vetäytyy sinne omaan huoneeseensa. Siihen pitäisi päästä väliin kertomaan, että hänelläkin on oikeus olla ja esittää mielipiteensä, ja vaikka pikkusisko on pienempi, ei se ole niin, että kaikkien muiden hetkellinen mielipaha on paljon tärkeämpi asia kuin pojan mielipaha. Voi olla, että poikaa oikeasti ärsyttää pikkusiskon huuto ja hän siksi sanoo ettei halua sitä kuunnella, mutta voi myös olla, että hän siinäkin esiintyy torjuvasti, vaikka oikeasti ei halua siskon olevan surullinen hänen takiaan. Eli hän väistää äidin luota, koska ei halua että sisko joutuu odottamaan, ja torjuu äidin, koska ei halua siskon itkevän. Ja sitten nopeasti käy niin, ettei hän osaa ollenkaan omia tarpeitaan ilmaista, jolloin alkaa tuntua ulkopuoliselta.

Ehkä se on tottunut jäämään vähemmälle huomiolle tuon esikoisen takia ja on lisäksi luonteeltaan tuollainen sisäänpäin lämpiävä. Meilläkin on 10-vuotias "emmämuista" kotona ja sillä vain on pää täynnä kaikenlaisia omia asioita, eikä jaksa selitellä epäolennaisia meille muille. :D

ei se toimi niin, että lapsen pitäisi olla valmis juttelemaan heti kun sä "saat järjestettyä aikaa hänelle". Silloin lapsen pitäisi mukautua sun aikatauluusi. Mut ei se käy niin, lapsi tarvitsee ensin aikaa rauhoittua ja luottaa suhun, sitten sopivan hetken ja vasta sitten hän alkaa jutella asioitaan. Sun ei auta muuta kuin olla useammin tyrkyllä ja odottaa. Ja ihan vaan istuskella vierssä rappusilla tai sängyreunalla odottamatta sen kummempia.

muista muka ikinä mitään päiväkotitapatumia, mitä ovat syöneet jne....



Varmaan olet antanut muille lapsille niin paljon huomioo, ettei lapsi enää osaa olla huomion saajana???? TAI on joku ikäjuttu tai luonneasia. Jos et raskausaikana toivonut vaan tyttöö ja ollut poikaan pettynyt, niin ei varmaan mitään hätää.