Mistä tiesit, että hän on se oikea? ov

Koska minulle osui kohdalle se "rakkaus ensisilmäyksellä", ja olemme edelleen (8 vuoden kuluttua) yhdessä ilman mitään aikeita erota, mutta en mä nyt sitten kuitenkaan tiedä onko tämä Se Oikea siinä romanttisessa mielessä. En tällä hetkellä tunne häntä kohtaan oikeastaan ollenkaan romattisia tai seksuaalisia tunteita, sen sijaan kyllä kiintymystä ja arvostusta.



Minä "tiesin" kun yhtäkkiä tuntui kuin olisi pitkän deittailun jälkeen astunut ihan toiseen maailmaan. Kaikkien muiden kanssa tuntui että piti psyykata itseään tutustumaan ja antamaan toiselle tilaisuus, piti muistutella itseään siitä ettei intohimo välttämättä syty välittömästi, ja suurin ongelma oli se että miten antaa pakit loukkamatta sinänsä mukavan ihmisen tunteita, ja yhtäkkiä pöydät kääntyivät ja minä olinkin se joka kiihkeästi halusin päästä tämän miehen suosioon. Hän oli mielenkiintoinen, jännittävä ja turvallinen yhtä aikaa.



Aloimme oikeastaan lähes siltä ensisilmäykseltä (tarkoittaen hyvin pitkiä treffejä) yhdessä suunnitella tulevaisuuttamme. Se tulevaisuus on aika pitkälle toteutunutkin, mutta emme me enää ole samalla lailla rakastuneita. Erosta emme ole koskaan puhuneet, onhan meillä lapsetkin, eikä elämä ole mitenkään kamalaa.



En tiedä miten tässä käy. Toivon tietysti että joskus taas rakastumme toisiimme.

Asutteko jo yhdessä? Aika näyttää, onko hän se oikea, se vain tuntuu niin oikealta.

9 vuotta ja en edelleenkään tiedä onkä hän se oikea. Meillä on lapsi yms. Arki sujuu, seksiä on yms, mutta en vain tiedä onko tämä nyt se oikea. Kumpa tietäisinkin, että mistä sen tietää..tällä hetkellä tuntuu, että ei ole :/

ensitapaamisella että tuo mies on minulle tarkoitettu. Aikaa kului kuitenkin ennenkuin alettiin seurustelemaan. Oltiin tosi nuoria. Nyt jo 17v yhdessä.

Mistä sen tietää, että juuri hän on se "oikea"? Entä jos maailmalla olisi tarjota vielä joku toinenkin, joku joka olisi varmasti se "oikea"?

Vaikeita kysymyksiä, mutta vaikeita kysymyksiä maailma on täynä, joihinkin löytyy vastaus, joihinkin ei... En tiedä onko mieheni se "oikea" minulle, mutta kerron tarinani silti... :)



Kun tapasin mieheni, en juurikaan kiinnittänyt häneen huomiota, en voinut kuvitellakaan, että juuri hänen kanssaan jakaisin elämäni. Onneksi mies oli sinnikäs ja jaksoi piirittää minua, vaikka torjuinkin hänet liian monesti. :) Lopulta hän sai huomioni ja suostuin treffeille. Siitä se sitten lähti, meidän yhteinen taival.



Suhteessamme on ollut paljon ylä- ja alamäkiä, erokin on ollut monesti lähellä. :( Mutta aina ollaan selvitty ja jatkettu yhdessä. Vannottu rakkautta toisillemme uudestaan ja koetettu päästä uudestaan toistemme lähelle. Vielä ainakin olemme siinä onnistuneet. Tulevasta ei voi eikä pidäkään tietää.



Mieheni ei ole lähelläkään "Ihanne miestäni" ulkonäön osalta, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta luonteeltaan hän on juuri toivomani mies.



Se, että onko mies minulle se "oikea" on vaikea tietää. Mutta toivoisin hänen olevan sitä. Pystyn luottamaan mieheeni 110%, hän ei ikinä tahallaan satuttaisi minua. Tiedän, että hän rakastaa minua. Rakkautensa hän on todistanut minulle monesti, hän on aina tukenut minua, vaikka olisin tehnyt väärin, hän antoi minulle anteeksi toisen miehen, vaikka en edes pystynyt anteeksiantoa häneltä pyytämään. Tiedän, että moni ei pettämistä anteeksi antaisi, itse en antaisi. Tiedän, että en koskaan tule olemaan 100% sellainen vaimo, kuin mieheni ansaitsisi.



Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä, mutta en tarpeeksi, koska kykenen pettämään hänen luottamuksensa menemällä sänkyyn toisen kanssa. :( Ehkäpä mieheni on oikea minulle, mutta minä en ole se "oikea" miehelleni. Mutta mieheni haluaa ainakin vielä elää kanssani, toivottavasti hän haluaa sitä vielä kymmenenkin vuoden päästä.



En usko, että koskaan voin olla täysin varma, siitä, että juuri hän on se "oikea". Mutta mitäpä minä edes sillä tiedolla tekisin, mitä se tieto muuttaisi. Täytyy vain uskaltaa heittäytyä elämään ja antaa sen kuljettaa. Elää niinkuin tuntuu oikealta elää ja koettaa olla läheisilleen lojaali.

En usko, että edes mitään oikeita onkaan.

On vaan niitä, joihin ihastutaan ja joitten kanssa yhteiselo sujuu ehkä paremmin, kuin joittenkin muitten kanssa.

sitä välillä vielä itsekin miettii, mistä tietää, onko mies itselle oikea. Tai olenko itse miehelle se oikea.



Mutta... tiedän, että voin mieheeni luottaa. Hän ei jätä minua pulaan. Hänelle olen kertonut asioita, joita ei kukaan muu maailmassa tiedä.



Joskus tuntuu, että tässäkö elämä on? Olisiko kuitenkin olemassa joku toinen ihminen itselle?



Sitten mietin niitä muita miehiä ennen nykyistä - juu ei, en usko, että vaihtamalla paranisi. Niin monta vuotta etsin miestä, johon voin luottaa. Joka ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä juokse karkuun.



Itselle ei heti iskenyt, että tämä on se mies, jonka haluan. Se kiintymys, luottamus ja rakkaus on tullut pikkuhiljaa.

muutaman tapaamisen jälkeen. Hänessä ei ollut mitään sellaista mikä olisi jollakin tavalla häirinnyt tai mietityttänyt minua.



Meillä molemmilla oli ikääkin jo reilusti yli kolmekymmentä ja molemmilla pitkiä parisuhteita takana.



Se oli ihana tunne, kun tunsi löytäneensä sen oikean! Hän oli luonteeltaan juuri minulle sopiva ja ulkonäöltään minua miellyttävä.



Nyt 11v myöhemmin olen häneen edelleen rakastunut! Kun katselen häntä, niin tunnen ylpeyttä ja onnea siitä, että minulla on niin hyvä ja kaikenlisäksi komea mies:)

Miehenä ja aviomiehenä hän on täydellinen. Hänelle minä ja lapset ovat tärkeintä elämässä. Ja hän myös elää sen mukaan.



Halaan häntä usein ja sanon täydestä sydämestäni rakastavani häntä!

Tavatessani mieheni hän vaikutti heti hyvin kiinnostavalta. Hänessä oli paljon sellaisia hyvin harvinaisia ja poikkeuksellisia ominaisuuksia, joita ilman en oikein voi ihmisen kanssa tuntea syvää kumppanuutta. Olin itse asiassa jo tullut siihen tulokseen, ettei sen kaltaista toista ihmistä minun lisäkseni taida olla olemassakaan, mutta sitten tapasin mieheni.



En kuitenkaan ihastunut heti päätäpahkaa, osasyynä se että olin silloin toiseen mieheen kohdistuvan, onnettoman ihastuksen pyörteissä. Mies ei tästä häiriintynyt, vaan ilmaisi selkeästi kiinnostuksensa ja ihastuksensa minua kohtaan. Jälkikäteen ajatellen tämä muodostui ensimmäiseksi "testiksi", jolla mittasin (tietoisesti tai alitajuisesti) miehen sopivuutta kumppanikseni.



Ihastuin mieheen nopeasti tuon epämääräisen alun jälkeen, mutta ihastuminen tuntui erilaiselta kuin aiemmat. Olin jotenkin varautunut ja mietin, onko hän sittenkään se oikea minulle. Testitilanteita ilmaantuikin pian lisää. Vaikka arvomme olivat osittain hyvin samanlaiset, meissä oli myös suuria eroja maailmankatsomusta myöten. Toisena testinä pitäisin sitä, että mies kertoi minulle mielipiteensä ja ajatuksensa rehellisesti silloinkin, kun tiesi niiden mahdollisesti satuttavan ja loukkaavan minua. Rehellisyydestä kun en voi parisuhteessa tinkiä missään tapauksessa.



Näistä tilanteista seurasi riitelyä, rajuinta mitä olen koskaan kokenut (oikeastaan siihen saakka olin luullut, että en edes osaa riidellä). Riitely vei voimat, kulutti ja ahdisti. Sitä jatkui on/off -tyyppisesti jopa pari vuotta, mutta kolmen vuoden kohdalla olimme eläneet jo jonkin aikaa ilman yhtään riitaa, ja siitä alkoi nykyinen ylämäki. Vaikka riitelymme olikin repivää, se oli myös rakentavaa, koska asioita todella ratkottiin ja puhuttiin halki riitojen aikana, eikä ratkaistuihin kysymyksiin ole tarvinnut jälkikäteen enää palata. Lopulta opimme ratkaisemaan konflikteja kokonaan ilman riitaa. Se oli kolmas testi.



Neljäntenä testinä oli seksin toimivuus. Alussa se ei toiminut kovin hyvin, ja erilaisten seksuaalisten profiiliemme yhteensovittamisessa onkin mennyt eniten aikaa. Mutta hiljalleen olemme oppineet ymmärtämään toisiamme, ja kummankin seksielämä on rikastunut rikastumistaan. Nykyisin seksimme on ainakin omasta näkökulmastani parasta, mitä minulla on koskaan kenenkään kanssa ollut, mikä on sentään aika paljon sanottu.



Sitten kohtasimme keskisuuren kriisitilanteen, joka todella kuormitti parisuhdettamme ja meitä molempia yksilöinä. Sitä, että suhteemme selvisi siitäkin, pidän viidentenä ja lopullisena testinä. Nyt uskon, että selviämme mistä tahansa ja olen todella täysin rinnoin sitä mieltä, että hän on minulle se oikea. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta ja häntä ajatellessani olen pakahtua rakkauden tunteesta. En todellakaan allekirjoita väittämiä, joiden mukaan suhde laimenee vanhetessaan. Meillä liekki paloi alussa pienenä, ja voimistuu vain vuosi vuodelta.



Kokemuksiini perustuen uskon seuraavaa:

- jokaiselle on olemassa useampia "oikeita", eivätkä he todennäköisesti ole keskenään täsmälleen samanlaisia (yksi voi olla yhdellä tavalla oikea ja toinen toisella tavalla);

- vaikka kumppani olisi kuinka "oikea", suhteeseen ei voi jättäytyä möllöttämään ja odottaa että se pysyisi hienona vain alkuihastuksen tai optimaalisen yhteensopivuuden voimalla (oman suhteeni liima on se suuri työ, minkä molemmat ovat tehneet suhteen toimivuuden eteen);

- vaikka välillä tuntuisi kuinka toivottomalta, paljon on tehtävissä jos pari vain haluaa olla yhdessä ja on valmis näkemään vaivaa suhteen hyväksi;

- aloittajan teksti vaikuttaa aivan siltä, että tuo tekstin mies on hänelle "se oikea"! :D