Outo ulkopuolisuuden tunne riivaa..

en oikeasti osaa sanoa mistä on kyse. Olen ollut tosi huono kestämään lapsien itkua, hermostun herkästi huutoon ja metakkaan, ja koen ihan kauheaa ärsyyntymistä joka kerta kun lapset eivät tottele. Meillä lapset ovat vielä pieniä, kumpikaan ei puhu (vanhemmalla puheen viivästymää), ja puutteet kommunikoinnissa käyvät hermoille. Silti olen aina tullut tosi hyvin toimeen toisten ihmisten lasten kanssa ja aina halunnut äidiksi. Nyt vaan tuntuu että en osaa olla äiti omille lapsilleni :(

voi johtua siitä, ettet itse ole saanut lapsena tuntea noita tunteita - jos olet itkenyt, vanhempasi ovat ahdistuneet ja ehkä jättäneet sinut yksin itkusi kanssa ja myöhemmin yrittäneet saada sinut lopettamaan itkusi vähättelemällä hätääsi tyyliin: ei sinua sattunut, älä itke (jos satutit itsesi vaikka kaatumalla) tai älä itke, eihän tuo nyt mitään ollut, turhasta itket (jos pahoitit mielesi jostain).



Jos et ole saanut tuntea niitä tunteita mitä olet oikeati tuntenut, olet voinut vieraantua tunteista etkä enää tunnista oikeita tunteitasi. Siksi vauvan itku ahdistaa, sillä et ole saanut mallia miten toimia tilanteissa - muuta kuin että tunne pitää saada piilotettua.



Olet ehkä tullut hyväkstytyksi vain tiettyjen tunteidesi kanssa (ilon, tyytyväisyyden) ja muiden tunteiden osoittaminen on aiheuttanut emotionaalisen hylkäämisen. Siksi nyt omien lasten itku ja meteli ja muut rasittavat sinua emotionaalisesti ja vievät energiaasi.



Kuinka vanhoja lapsesi ovat? Pienten lasten kanssa olo ei ehkä tunnu sinusta luontevalta, mutta kun lapset kasvavat, vuorovaikutussuhde lapsen kanssa tuntuu helpommalta, kun lapsen kanssa pystyy paremmin juttelemaan yms. On käsittääkseni ihan tavallista, että joissain lapsen ikäkausissa vanhemmuus voi tuntua vaikeammalta kuin jossain toisissa.



2

ja ovat ihan pieniä. t.2 ja 4

Mulla on ihan samaa ollut, ehkä enemmän toistepäin, eli kun lapset olivat pieniä, olin täysillä heidän asioissaan mukana.



Nyt lapseni ovat jo isoja, ja olen aivan iloinen, jos ovat menossa yökylään tms :(



Mun ei olisi koskaan pitänyt tehdä lapsia, mutta oletin olevani loistava äiti, tykkään lapsista, ja olin aina halunnut omia...

Mäkin koen itseni ulkopuoliseksi perheessäni, vaikka käytännössä koko talous pyöriikin minun varassani (en tarkoita rahallista taloutta). Hoidan kotona lapset, laitan ruuat, siivoan, pesen pyykit, teen lähes kaikki kotityöt, ulkoilutan, leikitän, syötän ja niin edelleen. Koko aikaa en kaipaa omaa aikaa, yksinäisyyttä ja lomaa perheestä, mutta säännöllisesti tarvitsen omaa rauhaa jonkin aikaa. Olen huomannut, että mulla vuorovaikutus lasten kanssa alkaa kärsiä nimenomaan siitä, etten ole saanut omaa rauhaa aikoihin. En jotenkin jaksaisi sitten enää keskittyä kuuntelemaan lapsia, en jaksaisi hymistä 4-vuotiaani jutuille, jotka tietysti hänelle ovat tärkeitä, mutta näin aikuisen näkökulmasta, anteeksi vain, saattavat kuulostaa joskus tosi typeriltä. En jaksaisi myöskään itkua, valitusta, vinkumista, en mistään asiasta enkä yhtään, enkä jaksaisi syliin änkeämistä, halimista, pusuttelua, enkä jaksaisi puhua itse ollenkaan, saatika että puhuisin ystävällisesti. Kun pidän kiinni siitä, että säännöllisesti saan omaa rauhaa ja pääsen tuulettumaan, jaksan lapsia paremmin.



No mutta siis, mulla on lapset tosiaan 4v tyttö ja 1v poika, ja molemmat ovat valtavan ihania. Tyttö on liikunnallisesti ikäistään taitavampi, osaa paljon asioita joita tuon ikäiset eivät vielä yleensä osaa, ja usein herättää esim. perhekerhoissa, kerhossa, kyläreissuilla yms. huomiota sillä, että "miten tuo teidän tyttö osaa tuollaista, ei meidän lapset vaan tuon ikäisenä...". Väitän siis tosissani, että tyttäreni on fiksu ja filmaattinen :) Poikani taas on vielä tietysti pieni, minulle aivan vauva, jota imetänkin vielä. Aina, kun nostan pojan syliin, sydämeni suorastaan sulaa siitä, kun hän on niin suloinen. Esikoiseni oli koliikkivauva, ja sairastin synnytyksen jälkeistä masennusta hänen syntymänsä jälkeen, joten pitkään hänen vauva-aikanaan en osannut häntä nähdä mitenkään ihanana. Pojalla ei ole ollut koliikkia, ja minä olen toipunut masennuksesta.



Mulla itselläni on aika rikkinäinen lapsuus, ja olen tajunnut, etten oikeastaan edes tiedä, millaista normaalissa perheessä on elää. Olen epäillyt tätä yhdeksi syyksi sille ulkopuolisuuden ololleni. Yksi syy varmasti on sekin, että koen ajoittain niin mieheni (joka muuten on myös ihana, kiltti mies) kuin lapsenikin äärettömän kiittämättömiksi - vaikka ahertaisin miten itseni henkihieveriin, kukaan heistä ei huomaa yhtään mitään, ellen erikseen mainitse ja kehota kiittämään. Ikään kuin minä, minun läsnäoloni ja minun tekemäni työ olisi aivan täysin itsestään selvää, jotakin joka vain nyt sattuu kuulumaan muun perheen etuoikeuksiin. Ehkä se on normaalia, mutta minä en lapsuuteni vuoksi sitä vain tiedä, joten jotenkin sisäsyntyisesti odotan erityistä kiitosta siitä, että teen täysin normaaleja asioita.



En siis usko, että teet asioita velvollisuudesta, enkä usko, ettet rakastaisi lapsiasi. Uskon, että kaipaat vain pientä irtiottoa arjesta, ja vaikka nyt väitätkin, ettet kahteen viikkoon miettisi yhtään, miten kotona pärjätään, niin silti luulen, että parin päivän päästä oikeasti ikävöisit jo kotiin. Yritä puhua miehellesi tunteistasi, yritä järjestää irtiottoa arjesta, äläkä ajaudu mihinkään itsesyytöksiin. Et ole kuitenkaan ihan yksin tuntemustesi kanssa.

pieniä, 2- ja 1-vuotiaat. Odotan kovasti sitä aikaa kun lapset ovat hiukan isompia ja heidän kanssaan voi jo keskustella tai vaihtaa ajatuksia.



Onko mitään neuvoa millä voisin "kehittää" noita vuorovaikutus-/tunnetaitoja lasten kanssa? Pitääkö hakeutua terapiaan vai voiko itse auttaa itseään jotenkin?



ap

Omien tunnetaitojen kehittämiseen auttaa ainakin se, että haluaa oppia ymmärtämään itseään ja reaktioitaan. Terapia tietysti olisi siinä hyvä, mutta Kelan tukemaan terapiaan ei niin vain pääse. Ja yksityinen taas tulee kalliiksi.



Itse voi kuitenkin yrittää opetella tuntemaan itseään ja tunteitaan. Voi miettiä, millaista oma lapsuus oli ja millainen kiintymyssuhdetyyli itsellä on (voit googlettaa aiheesta...). Se avaa ehkä tietoisuutta siitä miksi reagoi niin kuin reagoi ja miksi toinen ihminen aiheuttaa itsessä tietynlaisia tunteita.



Kun ymmärtää omaa toimintaansa, on se jo askel sen muuttamiseen. Mutta pitkä tie se silti on, saada tieto ja ymmärrys näkyväksi toiminnaksi ja muutokseksi. Se vaatii aikaa ja harjoittelua, mutta sitähän vanhemmuus joka tapauksessa on, yhdessä lapsen kanssa kasvamista.



Itseänikin kiinnostaisi, miten tunnetaitoja harjaa nnutetaan ja mistä siihen löytäisi apua - siis vaikka kirjoja aiheesta.

joka auttaa tunnetaitojen harjaannuttamisessa. Kirja on oikeasti parisuhdeopas nimeltään Kaikki se rakkaus mikä (vai joka? valitan, en muista ihan varmaksi ulkoa) sinulle kuuluu, ja sen tarkoituksena on tosiaan edesauttaa pariskuntia kehittämään vuorovaikutustaitoja, oppia ymmärtämään sekä itseään että toista sekä syitä sille, miksi toinen käyttäytyy kuten käyttäytyy. Sitä kautta puolisot voivat pyrkiä purkamaan esim. tyypillisiä riitatilanteita.



Mutta kirja on minusta ollut hyvä apu jo ihan itseni ymmärtämiseen. Kirjassa on harjoituksia, joita voi tehdä sekä yksin että yhdessä, ja osa harjoituksista tähtää siihen, että selvitetään juuri niitä syitä omalle käytökselle tietyissä tilanteissa. Ja tosiaan, kun tietää, miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy, pystyy tiedostamisen kautta kohtaamaan käytöksensä, näkemään sen ulkopuolelta toisen ihmisen näkökulmasta, ja muuttamaan sitä. Itsekin tuon kirjan ja harjoitusten myötä vasta tajusin, miten lapseni kokevat ne tilanteet, joissa en jaksaisi kuunnella heitä enkä olla läsnä. Tajusin vasta nuo harjoitukset tehtyäni, että toistan oman äitini käyttäytymismalleja, ja kuten minä lapsena en tajunnut, miksi äiti oli joskus niin kylmä ja välinpitämätön.



Varmaan aiheesta löytyy muitakin teoksia, mutta tuota ainakin suosittelen.

tuntui niin ihanalta kuulla että on muitakin samojen asioiden kanssa kamppailevia.



Mulla taas on ollut kaiketi ihan hyvä lapsuus. Muistan, että äiti on aina hermostunut tosi nopeasti ja pienistäkin asioista, ja se vähättely-kulttuuri on elänyt vahvasti meidän perheessä. En vaan koskaan aiemmin ole tajunnut että voisi näin vahvasti vaikuttaa suhtautumiseeni omiin lapsiini.



ap



Tietoa aiheesta janoan minäkin, lukisin mielelläni jotain asiasta. Väestöliiton julkaisema Äidin kielletyt tunteet on jo luettu.

vanhempasi ovat kohdelleen tunteitasi vältellen - ehkä sinulla ap on turvaton kiintymyssuhde, ja nimenomaan välttelevästi turvaton. Se on ihan tavallista, sillä noin 40% suomalaisista on sellainen, eikä se ole mitenkään "patologinen" asia.



Kiintymyssuhdetyyli vaikuttaa hyvin laaja-alaisesti ihmiseen - siihen, miten ihminen suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin ja maailmaan ja asioihin yleensä. Ehkä jos tutustuisit välttelevään kiintymyssuhtetyyliin, voisit sitä kautta saada näkökulmia itsesi ja reaktiotapojesi ymmärtämiseen, ainakin itseäni se auttoi paljon.



t.2 ja 4

Muistan, että äiti on aina hermostunut tosi nopeasti ja pienistäkin asioista, ja se vähättely-kulttuuri on elänyt vahvasti meidän perheessä. En vaan koskaan aiemmin ole tajunnut että voisi näin vahvasti vaikuttaa suhtautumiseeni omiin lapsiini.

Yleensähän se on äiti, joka on lapsen ensimmäiset vuodet eniten kontaktissa lapsen kanssa - ja silloinhan rakentuu perusturvallisuuden tunne ja monta muuta tärkeää asiaa, joiden pohjalta kasvetaan aikuisuuteen ja aletaan osoittamaan tunteita. Ja jos oikein alkaa miettiä, useimmat äidit löytävät itsestään todella paljon samanlaisia piirteitä ja tapoja kuin omalla äidillään oli. Löytyy ehkä samanlaisia arvoja, samoja sanontoja, samanlainen tapa tuhahtaa jne. Sieltä se otetaan se äidin malli, ja juuri tästä syystä minä olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään parempaa äidin mallia kuin mitä omani oli.

Lainasin tuon pätkän kirjoituksestasi juuri siksi, että tällainen minunkin äitini oli. Hermostui herkästi ja pienistäkin asioista, joskus jopa melko arvaamattomasti ja ennustamattomasti. Lisäksi vähätteli meitä lapsia, meidän tunteita jne. Sen lisäksi äiti otti viinaa ja tienasi rahat elämiseen itsensä myymisellä, jonka toteutti käytännössä meillä kotona.

t. 7

Olen kovasti pohtinut tätä asiaa. Kuitenkaan en koe ihan "kylmä" olevani lasteni tunteille, sillä ymmärrän ja tajuan miestäni herkemmin (vaikka hän hoitaakin lapsia ihan loistavasti) lasten mielipahaa ja siihen johtaneita syitä. Osaan myös mielestäni lohduttaa lapsia hyvin.



Ehkäpä juuri äitiyden epäkiitollisuus ja kaikki se puurtaminen lasten ja perheen eteen saa näitä tunteita nousemaan pintaan. Tuntuu että kaikki on niin levällään eikä harmoniasta ole tietoakaan... Haaveilen välillä siitä, että mies lähtisi lasten kanssa johonkin viikoksi ja saisin olla vaan yksin. Kaipaan omaa tilaa ja rauhaa suunnattomasti.

eikä harmoniaa ole - lasten kanssa eläminen. Jos ja kun on tottunut aiemmin pitämään asiat kontrollissa (ja siten pystynyt ylläpitämään omaa turvallisuuden tunnetta!), niin tämä asioiden (ja lasten) kontrolloimnattomuus ja se että joitain asioita on hyvin vaikea ennakoida aiheuttaa, jos ei ihan turvattomuutta niin ainakin turhautumista.



Ja onhan äitien ja isien työmäärä ihan loputon, teilläkin on kovin pienet lapset, mikä aiheuttaa sen että koko ajan saa seurata lasten tekemisiä ja

olla valmiina täyttämään pienten toiveita ja vaatimuksia. Kukapa vanhempi ei kaipaisi aikaa hengähtää! Tai vähän pidempääkin vapautta ylenmääräisestä vastuusta. Tuskin mikään muu sitoo ihmistä yhtä paljon kuin pienten lasten vanhemmuus, myös tunnetasolla. Se on uuvuttavaa.

Ulkopuolisuuden tunne taas voi johtua siitä, että et osaa olla aidossa vuorovaikutuksessa lasten kanssa - suoritat äitiyttä ja hoivaa, mutta pystytkö ottamaan vastaan kaikkia lasten tunnetiloja, jakamaan niitä ja osoittamaan itse erilaisia tunteita?



Jos jotenkin "panttaat" tunteita etkä osaa käsitellä niitä, läheisyys tunnetasolla lasten kanssa ei ole mahdollista ja tunnet itsesi jotenkin ulkopuoliseksi.



Voi olla että ymmärsin väärin mitä tarkoitat ulkopuolisuudella, ja kyse on jostain muusta, mutta tämä tuli ensimmäisenä mieleeni kirjoituksestasi.