Sektion jälkeinen masis
Onkohan ketään muuta, joka on masentunut tai pettynyt siitä että on kokenut sektion? En väheksy ketään jolle sektio on tehty, että olisi huonompi äiti tai muuta vastaavaa, mutta minusta kokemus oli masentava.
Ensinnäkin pelkäsin leikkausta, vaikken yleensä leikkauksia tai nukutusta pelkää. Tällä kertaa pelkäsin kuollakseni leikkauspöydällä kun väki touhusi ympärillä eikä puhunut juuri mitään minulle, ja kaikki tapahtui suhteellisen nopeasti vaikkei hätäsektiosta ollutkaan kyse (kiireellinen sektio). Kauhistuin ajatusta että pian vatsani avataan ja voin pian kuolla, itkin jopa esikoistytärtäni etten tule häntä koskaan näkemään enää jos kuolen. Ehkä järjettömän kuuloisia juttuja, mutta jostain kummasta mulle iski kamala kuoleman pelko. Tuntui että olin toisten armoilla, joka tietysti pitikin paikkansa, enkä mahda asialle mitään.
Olisin halunnut kokea normaalin alakautta synnytyksen kuten esikoiseni kanssa. Olin odottanut synnytyksen käynnistymistä jo pari viikkoa. Olihan mulla ollut tiedossa että ehkä päädytään suunniteltuun leikkaukseen koska istukka oli osittain kohdunsuulla. Mutta viimeisessä ultrassa todettiin että kyllä voin synnyttää alakautta, kun istukka oli sen verran noussut eikä pitänyt olla esteenä.
Sitten yhtenä iltana alkoi kamala verenvuoto ja ambulanssilla lähdettiin sairaalaan. Ei hätää sinänsä vielä ollut mutta ilmeisesti olin jo jonkin verran menettänyt verta. Verenvuoto hilliintyi kuitenkin ja sitten alettiin seuraavana päivänä käynnistellä synnytystä, joten vielä siinäkin vaiheessa normaali synnytys oli näköpiirissä ja odotin innolla supistuskäyriä. Mutta sitten alkoi tuo verenvuoto uudestaan sen verran rajuna, että lääkäri päätti leikata melko kiireellisesti. Romahdin. Itkin ja vollasin etten halua leikkaukseen. Olin varmaan hysteerinen kaikkien mielestä ja luulen että olinkin jonkinlaisessa shokissa ehkä jo sen verenvuodonkin takia.
Sitten mut kiikutettiin huoneeseeni ja laitettiin leikkauspaitaa ja katetri ja ties mitä. Mä vaan itkin ja joku yritti rauhoitella ettei tässä mitään hätää ole. Vauvalla oli hyvät sydänäänet, ei siis siinäkään hätää.
Mies ei tiennyt mitään, oli vasta tulossa sairaalaan kun luuli että mua käynnistellään. Häneeen ei saatu yhteyttä, ja hänelle oli yllätys sairaalaan saapuessa, että vauvamme makasi jo lämpökaapissa ja minut oli leikattu. Olin siis aika yksin koko jutun kanssa, vaikka äkkiähän se tapahtui.
Heräämössä oli inhottava nainen joka ei ottanut kuuleviin korviinsa mun valituksia kun sattui vaikka kipulääkettä oli lisätty. Itkin sielläkin ja sain tylyn vastauksen: " Mitäs sä nyt siinä vielä itket" . Tuntui pahalta. Porukkaa oli sielläkin mutta kukaan ei tuntunut välittävän. Kuulin vihdoin että poika oli syntynyt, siinä kaikki. En meinannut maskini takaa pihisevällä äänelläni edes saada mitään sanotuksi. Oli tosi tapettu fiilis! Henkisesti ja fyysisesti. Koko vauvan olemassaolo tuntui epätodelliselta. Ei mulla ollut mitään onnentunteita. Oli vain sietämätön kipu, vankina olemisen tunne ja mitättömyys siitä että olenko edes inhimillisen kohtelun arvoinen.
Sainhan sitten viimein tuon vauvan rinnalleni, olin kyllä niin tokkurassa etten muista siitä enää paljon mitään. Kuvat on muistona mutta tunteitani tai ajatuksiani en muista. Kaikki oli usvaa, eikä vauva tuntunut samalla tavalla omalta kuin esikoisen kanssa.
Näin kuukauden jälkeen sektiokivuista selvinneenä, olen tietysti kiitollinen että kaikki meni lopulta hyvin eikä tullut komplikaatioita ja vauva on terve ym.
Mutta silti tunnen edelleen jonkinlaista masennusta siitä etten kokenut " oikeaa" synnytystä. En kuullut vauvani ekaa parkaisua, en ollut hänen lähellään ensimmäisinä hetkinä. Hänet vain kiskaistiin mahasta ja sitten en tiedä edes mitä kaikkea on tapahtunut. Mulla on olo etten ole edes synnyttänyt. Sellaista vahvaa rakkauden ja ihastelun tunnetta ei ole juurikaan ollut mitä oli esikoisen kanssa, kun sain hänet heti rinnalle hamuilemaan rankan synnytyksen jälkeen.
Tuskin olen ainoa tunteitteni kanssa, mutta en tiedä puhutaanko näistä. Vaikka syntymä on hieno asia, tapahtui se sitten miten tapahtui, niin jotain tärkeää jäi puuttumaan. Ehkä nää tunteet laimenee ja menettää merkityksensä myöhemmin. Mutta nyt tuntuu tältä ja tiedän että mulla on oikeus tuntea näin. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta miksi tuntuu että olen menettänyt jotain arvokasta, jota odotin 9 kuukautta.
Ei voi puhua miehen kanssa synnytyksestä, jakaa tunteita ja muistella että miten mikäkin tapahtui. Ei ole kuvia ensihetkistä, pesemisestä, pukemisesta tms. Ei ole muistoja että kätilö sanoisi että nyt se pää näkyy jo ja on tukkaa yms.
Olenko naurettava? Ehkä joku teilaa minut näistä tuntemuksistani sanoen että mitä siinä valitat kun kaikki on hyvin... Mutta näin vain on.
Tunsin jonkinlaista kateutta sairaalassa niitä synnyttäjiä kohtaan, jotka näyttivät niin raikkailta ja punakoilta kun olivat synnyttäneet ja kävelleet vielä synnytksen jälkeen osastolle hyvissä voimin. Minä olin kalpea kuin kuollut, hyvä kun pyörtymättä jaksoin vessaan kävellä. Enkä ollut " edes synnyttänyt" .
Oisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan sektiosta. Vai olenko ainoa jota asia vaivaa? Tiedän kyllä että iloksi tämä muuttuu ja onhan se kallisarvoinen kokemus tämäkin.
t. peppirella + poika melkein 1kk
Kommentit (26)
Mulla sektiosta nyt 7,5 kuukautta. Synnytys käynnistettiin rv 42 ja lähtikin ihan hyvin käyntiin. Kohdunsuun avautuminen kuitenkin pysähtyi kuuteen senttiin ja tehtiin sektiopäätös. Siinä vaiheessa olin aika helpottunut, että tuskat pian loppuisivat. Käynnistyksestä tytön syntymään meni 19h 51min ja olin todella kipeä kun kipulääkitys ei ottanut toimiakseen.
Mies ei päässyt leikkaukseen mukaan, koska kyseessä oli päivystyksellinen sektio. Kätilöt jopa laittoivat hanttiin, kun pyysin miestä saattamaan leikkuriin ja pitämään mua kädestä edes sinne asti, kun pelotti. Sanoivat vaan, ettei kannata lähteä kun ei kuitenkaan pääse leikkaukseen mukaan...
Sektion jälkeen olin pari tuntia heräämössä ja sen sulkeuduttua mut vietiin takaisin synnytyssaliin. Siellä vasta sain vauvan ekan kerran syliin, kun kyselin, että voisko joku edes kertoa minkä kokoisen lapsen olen saanut. Tässä vaiheessa en tiennyt missä mies tai vauva oli, mutta kätilö lähti etsimään vauvan tietoja ja toikin sekä miehen että vauvan tullessaan. Leikkaussalissa vauvaa näytettiin pikaisesti kapaloituna ja muistan miettineeni, että onko tuo oikeasti se joka vielä hetki sitten potki mun mahassa? Ettei lääkärit vaan ole tempassu sitä jostain pöydän alta..?
Itse leikkauksesta mulla ei ole pahaa sanottavaa, kaikki sujui hyvin ja toivuin suht nopeaan. Henkilökunta oli ystävällistä ja pitivät ajantasalla.
Kotiin päästyämme kuitenkin alkoi mielessä pyöriä ajatuksia epäonnistumisesta. Mulle tuli joku hirveä tarve päästä synnyttämään alateitse, saada vauva siihen rinnalle heti sen synnyttyä. Koin itseni jotenkin epäonnistuneeksi, vaillinaiseksi. Kroppa petti mut pahemman kerran eikä toiminut yhtään niinkuin piti. Eräällä toisella palstalla kirjoittelin näitä tunteitani ja siellä muutamat ihmettelivät miten voi tuntea epäonnistuneensa kun on saanut terveen lapsen. Niinpä... Ja siitä tuli entistä pahempi mieli, kun ei edes ollut oikeutta näihin tunteisiin.
Mä tilasin sitten jälkeen päin oman synnytyskertomuksen sairaalasta. Se jotenkin helpotti, kun sai lukea mitä on milloinkin tapahtunut (itsellä ei selkeää mielikuvaa tapahtumista). Ja neuvolalääkärin kanssa juteltiin synnytyksestä, hän sanoi että voin sen kertomuksen kanssa mennä hänen luokseen uudestaan, niin käydään yhdessä läpi. Ajan kanssa tää on kuitenkin helpottanut, enkä enää niin kauheasti asiaa mieti. Kieltämättä seuraava synnytys pelottaa, vaikken vielä raskaana olekaan. Mitä jos käy samalla lailla?
Ymmärrän ajatuksesi ja tiedän hyvin että tarkoitat niillä vaan omaa kokemustasi (etkä siis vähättele muita). Olen kuullut hyvin saman tapaisia juttuja tuttaviltani jotka ovat vasten tahtoaan sektioon joutuneet, varsinkin jos sektiopäätös tuli yllättäin ja kiireellä.
Omat kokemukseni ovat olleet aivan päinvastaiset. Itselläni on takana kiireellinen sektio rv37 ja sektiopäätöksen tulo säikähdytti. Kuitenkin kun lääkäri vakuutteli vauvalla olevan kaikki hyvin ja että sektio on lapselle turvallinen tapa syntyä, pääsin nopeasti sinuiksi tilanteen kanssa. Helpotusta toi synnytystä kohtaan tuntemani pelko (pelko on varmaan liian vahva sana, mutta sinnepäin).
Saatiin pari tuntia aikaa valmistautua, mies pääsi kameroineen mukaan ja sain olla hereillä koko ajan. Vauvasta ei tarvinut olla erossa kuin ehkä vajaa 20min yhteensä (5min heti syntymän jälkeen ja vartin verran odottelin yksin heräämössä). Muuten pääsi vierihoitoon heti ja oma vointini leikkauksen jälkeen oli mainio, ei oikeastaan lainkaan kipuja =) Ja henkilökunta oli todella mahtavaa!
Eli minä koin sektioni erittäin positiivisena kokemuksena, olen sitä kertonut ystäville sun muille omana " synnytyskertomuksenani" . kuitenkin olen saanut jotenkin oudoksuvia kommentteja. Monien mielestä minun pitäisi olla pettynyt sektiooni, pitäisi jäädä kaipuu oikeaa synnytystä kohtaan, tunne että minulta vietiin jotain todella tärkeää. Itse en tunne kaipaavani mitään, olen täysin tyytyväinen " synnytykseeni" . Olenko teidän mielestänne jotenkin outo?
hengenvaarallinen sekä sinulle että syntymässä olevalle vauvallesi.Joten ennen nukutusta kokemasi pelko on normaalia, vauva olisi todella voinut kuolla, jos et olisi ehtinyt sairaalaan ajoissa.
Synnyttäjä on jokseenkin täysin toisten ihmisten toiminnasta riippuvainen vaikka hän synnyttäisi alakauttakin. Myös alatiesynnytysten yhetydessä on esiintynyt toisten ehkä kommunikaatiohäiriöön liittyvästä pelkoholismista kärsivien naisten harjoittamaa henkistä väkivaltaa-pelotttelua:" mehän voidaan tehdä sulle mitä halutaan, etkä sä voi sille mitään" . Eikö kuulostakin entiseltä koulukiusaajalta.
Olisin halunnut kokea normaalin alakautta synnytyksen kuten esikoiseni kanssa. Olin odottanut synnytyksen käynnistymistä jo pari viikkoa. Olihan mulla ollut tiedossa että ehkä päädytään suunniteltuun leikkaukseen koska istukka oli osittain kohdunsuulla. Mutta viimeisessä ultrassa todettiin että kyllä voin synnyttää alakautta, kun istukka oli sen verran noussut eikä pitänyt olla esteenä.
-tässä on saattanut tapahtua hoitovirhe. Ota yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen.
Romahdin. Itkin ja vollasin etten halua leikkaukseen. Olin varmaan hysteerinen kaikkien mielestä ja luulen että olinkin jonkinlaisessa shokissa ehkä jo sen verenvuodonkin takia.
-ihmisen käytös voi verenhukan vuoksi muuttua kummaliseksi ilman hänen omaa syytään, tällaisess a tialnteessa ei tarvitse odottaa itsehillintää.
Otaksun, että sana vollasin on jonkun henkilökuntaan kuuluvan sanoma, se on ilman muuta epäasiallinen ja kertoo huonosta ammattitaidosta samoin kuin romahtamisesta puhuminen tällaisessa tilanteessa.
Sitten mut kiikutettiin huoneeseeni ja laitettiin leikkauspaitaa ja katetri ja ties mitä. Mä vaan itkin ja joku yritti rauhoitella ettei tässä mitään hätää ole. Vauvalla oli hyvät sydänäänet, ei siis siinäkään hätää.
-vauvalla on ilman muuta hätä. Puhuminen leikakispaidasta kuulostaa tyhmältä, tämä on sitä aiemmin esiintynyttä vihjailutyylistä väkivaltaa- vihjataan pakkopaitaan joutumisesta, halveksittavaa.
Mies ei tiennyt mitään, oli vasta tulossa sairaalaan kun luuli että mua käynnistellään. Häneeen ei saatu yhteyttä, ja hänelle oli yllätys sairaalaan saapuessa, että vauvamme makasi jo lämpökaapissa ja minut oli leikattu. Olin siis aika yksin koko jutun kanssa, vaikka äkkiähän se tapahtui.
-Henkilökunan kielliset kyvyt eivät kuulosta normaaleilta, asia on syytä selvittää. Dysfasia voi aiheuttaa potilaalle aiheetonta kärsimystä.
Oli vain sietämätön kipu, vankina olemisen tunne ja mitättömyys siitä että olenko edes inhimillisen kohtelun arvoinen.
-kuten edellä sanoin syynä on henkilökunnan ammatttiatidottomuus, dysfaattisuus ja taipumus siitä huolimatta henkisellä väkivallalla estää tilanteesta valittaminen. Lisäksi älykkyysero hoidettavan ja hoitajien välillä on selkeä.
Näin kuukauden jälkeen sektiokivuista selvinneenä, olen tietysti kiitollinen että kaikki meni lopulta hyvin eikä tullut komplikaatioita ja vauva on terve ym.
-onneksi nykyään huolehditaan (edes) vauvan hyvinvoinnista keisarinleikkauksenkin jälkeen, huolehditaan siitä että vauva ei saa allergiaa aiheuttavaa maitopohjaista vastiketta vaan aminohappovastiketta tai äidinmaitoa. Jos vauva allergisoituisi, olisi äidinkin vaikeampaa toipua synnytyskokemuksestaan.
. Hänet vain kiskaistiin mahasta ja sitten en tiedä edes mitä kaikkea on tapahtunut. Mulla on olo etten ole edes synnyttänyt. Sellaista vahvaa rakkauden ja ihastelun tunnetta ei ole juurikaan ollut mitä oli esikoisen kanssa, kun sain hänet heti rinnalle hamuilemaan rankan synnytyksen jälkeen.
-leikkauksessa käytetyt ja välttämättömät lääkkeet vaikuttavat myös tunnekokemuksiin. Lääkkeiden vaikutuksista voit kysyä nukutuslääkäriltä.
On tosiaan terapeuttista lukea muiden kokemuksia. Tajuaa, että eipä tässä yksin olla näitten ajatusten kanssa. Hyvin samanlaisia ajatuksia monella kuin mitä mulla on ollut.
Nyt olen kyllä päässyt asian kanssa suht hyvin sinuiksi vaikka välillä tulee itku, että olisin halunnut synnyttää, kuulla kätilön sanovan että nyt näkyy pää, kuulla vauvan parkaisun, tietää että mies on mukana, saada ensikuvia lapsesta, saada vauva heti rinnalle ja olla tolkuissaan ym. ym. Ja musta kans tuntuu, ettei mun hormoonit ole samalla tavalla olleet mukana kuin ekassa synnytyksessäni joka oli siis alateitse. Imetys on menny pieleen, joka johtuu kyllä enimmäkseen muista syistä. Mutta aivan kuin hormoonit ei toimis niin samalla lailla, kuvittelenko vain...
No, olen saanut puhuttua pettymystäni jonkin verran. Sitä ei kyllä helpota sellaiset kommentit, että terve lapsi on pääasia tms.
Mutta tosiaan, synnytyksessä kuin synnytyksessä asiat ei mene aina niinkuin toivoisi, jokainen synnytys on yllätyksiä täynnä.
Toivon että jos seuraava lapsi vielä joskus tulee, saan kokea ihanan alatiesynnytyksen (jos sitä ihanaksi voi kutsua sitäkään!) mutta kuitenkin, mulla on sektiokammo ja mieluummin revitän sitten alapäätä :)
Jaksamista kaikille, hyviä äitejä me joka tapauksessa ollaan!
järkiperäisesti. Ensinnäkin tiedosta mistä pettymys johtuu. Kokemukseni mukaan suurin osa ihmisten pettymyksistä johtuu siitä että johonkin asiaan on ladattu tiettyjä ennakko-odotuksia. Niinpä ei sinuakaan ehkä oikeasti harmita se että lapsesi syntyi turvallisesti sektiolla, vaan se että unelmasi synnytyksestä ei toteutunut. Synnytys ei mennytkään kuten kuvittelit. Mutta harva asiahan elämässä menee kuten suunnittelet. Synnytys ei tee kenestäkään äitiä tai ' oikeaa naista' joten mieti miksi oikeastaan olet pettynyt, käsittele se järkiperäisesti ja unohda koko juttu. Oikeasti synnytyksellä ei ole mitään väliä vuoden päästä.
...jonkin verran samanmoisen kokemuksen omaavana. Itselläni kävi niin, että raskaus päästettiin yliaikaiseksi huolimatta siitä, että vauvan epäiltiin olevan suurikokoinen. Pääsin kontrolliin 40+5 ja siellä otettiin röntgenkuvat ja päätettiin, että lapsi saa syntyä sektiolla seuraavana päivänä koska painoarviokin oli 4,2-4,7kg. Tutkimusten jälkeen alkoivat säännölliset supistukset ja pääsin osastolle yöksi. Siellä oli hirviökätilö, joka ei uskonut ensin, että aloin synnyttää. En kuulemma näyttänyt tarpeeksi kivuliaalta!!! Itkin yksin huoneessani kurjaa kohtaloani(minulla oli yhden hengen huone) kunnes viimein kivut tuntuivat todella sietämättömiltä. Vaadin paikalle lääkärin, joka totesi synnytyksen käynnistyneen ja pääsin/jouduin päivystysleikkaukseen. Jouduin kuitenkin viisi tuntia odottelemaan leikkausta supistusten kourissa ilman minkäänlaista lääkitystä, koska olin saanut ruokaa...
Leikkauksesta minulla on jäänyt samanmoisia mielikuvia peloistani, kuin sinullakin. Olin todella kipeä ja leikkaussalin henkilökunta kohteli minua tosi törkeästi, esim. nauroivat ja huusivat minulle, kun en pystynyt olemaan liikkumatta puudutuksen aikana. Puudutus meni pieleen, minulta melkein meni tajut ja lähestulkoon jouduttiin nukuttamaan. Heräsin leikkauspöydältä, kun lääkäri huusi " Perkele, pitääkö tämä vielä nukuttaakin" Minut leikkasi joku apulaislääkäri ja menetin verta litran. Mieheni ei päässyt mukaan, koska sairaalan käytäntöjen mukaisesti kiireelliseen sektioon ei pääse mukaan.
Lapsi syntyi ja painoi vain 3,4kg, mutta oli ollut avo/kasvotarjonnassa, eikä tästä johtuen päässyt laskeutumaan synnytyskanavassa alaspäin. Lantioni ei myöskään ole kovin tilava, lapsen pää oli suhteessa suuri (36,5) synnytyskanavan kokoon nähden. Lapseni oli ehtinyt niellä vihertävää lapsivettä ja joutui teho-osastolle seurantaan ja antibioottihoitoon muutamaksi vuorokaudeksi.
Leikkaushaava repsahti auki vielä sairaalassa ollessani ja minuun nousi korkea kuume: tämän epäiltiin johtuvan alkavasta rintatulehduksesta, sillä mitään esim. kohtutulehdukseen viittaavaa ei löytynyt ja tulehdusarvokin oli suhteellisen normaali. Pääsin kotiin kuudentena päivänä leikkauksesta....
Aikamoisen v-mäinen olotila kaikesta jäi ja paljon hampaankoloon. Syytin itseäni aluksi, lääkäreitä, kirosin koko elämäni, että miksi minulle kävi niin kuin kävi! Muutaman kuukauden ajan tunsin alemmuudentunnetta muita synnyttäneitä kohtaan. Loppujen lopuksi kun olen kuullut heidän kokemuksiaan, eivät nekään kaikki niin kovin mieltäylentäviä ole. Minä kävin keskustelemassa lääkärin kanssa lävitse synnytykseni ja suurimpaan osaan kysymyksistäni sain kuin sainkin jonkin sortin vastauksenkin.
Nyt tästä on kulunut jo aikaa 1v.2kk eikä nuo asiat enää pyöri mielessäni päivittäin, enkä jaksa niitä edes ajatella. Vähitellen opin nauttimaan ja olemaan ylpeä itsestäni: vaikeistakin kokemuksista selviytyy. Niin sinäkin olet tehnyt ja aivan yhtä oikealla tavoin olet tuonut lapsesi tähän maailmaan. Älä syyllistä itseäsi ja ota rohkeasti yhteyttä sinua hoitaneeseen lääkäriin, että saat keskusteltua jonkun ihmisen kanssa näistä asioista! Hoitotyöntekijöiden ajattelemattomat kommentit kannattaa tyystin jättää omaan arvoonsa, jos haluat voit valittaa hänen esimiehellensä hänen käytöksestänsä.
Nauti nyt jokaisesta päivästä kun lapsesi on pieni, aika menee niin äkkiä...älä kuitenkaan turhaan liiaksi mieti menneitä, tulevaisuus on edessäsi ihanan lapsesi kanssa! Onneksi olkoon sinulle lapsesi johdosta!
*Halauksia!!!* *vilkuttaa tervehdyksen myös laamalle*
Näköjään tällaisen keskustelun merkeissä taas " tavataan" ...! :D
Itse en ole oppinut kokemuksistani näköjään mitään, sillä olemme aloittaneet yrittämään toista pienokaista...Arvaatte varmaan, että pelottaa!!!!