¤¤¤LOKAHAIKKARIT¤¤¤

Muskaripäivä.



Soitin eilen aamulla baby bluesin unilinjalle.



Nasu täytyy opettaa nukahtamaan sänkyyn.



Ollaan opetettu. Me suuret pedagogit olemme antaneet pojan itkeä sängyssään. Kädestä on pidetty kiinni, mutta sanaakaan ei ole saanut sanoa. Pojalla ei kuulemma ole mitään hätää, jos näkee meidät vierellään. Vaistoaa turvan. Ja Itkee.



Yö meni aika hyvin. Uskon, että unikoulusta on apua Nasullekin. Viime yönä nukkui neljä kolmen tunnin pätkää. Paitsi 1½ tuntia. Itki.



Väsylinjan täti osasi perustella asiansa hyvin. Asiantuntuijoidenkin mukaan tämä on lempeä ja turvallinen tapa. Vaikka Itkee.



Eikä aiheuta traumoja.



Paitsi äidille.





***********************************

Päivän yhtälö: Huoli + Rakkaus = Huokaus



***********************************

Pakko oli taas kirjoittaa, kun riipaisi niin sydämestä tuo sinun kirjoituksesi! Toi vahvasti mieleen myös omat tunnot silloin kuin tuota projektia aloittelimme. Uskoin kuitenkin siihen mitä tein (uskotko sinä?) ja ikävää sanoa, mutta siihen huutoon tottui lopulta (hyvä vai huono?).



Vaikka oli vaikeaa, en silti ole katunut muuta kuin että olin päästänyt tilanteen siihen pisteeseen; alusta lähtien toisin toimimalla ei olisi tarvinnut koko hommaa aloittaakaan. Lopputulos on kuitenkin nyt niin palkitseva, vaikka täydellisiä öitä meillä ei ole (heräilyä on, mutta nukahtaa helposti uudestaan ja ilman syöttöjä), että en siis kadu.



Tänään laitoin pinnasänkyyn päivällä; leikki siellä itsekseen tunnin verran ja sitten nukahti. Yöunille nukutin vähän aikaa, mutta sitten lähdin pois ja nukahti itsekseen. Ja traumoista ei tietoakaan. Aluksi pelotti, että mitä jos sängystä tulee ikävä paikka, kun joutuu siellä itkemään. ei tämänpäiväisen (ja aiempienkaan) perusteella tullut, vaan mukava turvallinen paikka se on nykyisin.



Meillä siis vaivan arvoista. Voin kuvitella että lapsilähtöisempää ihmistä tämä hirvittää (ja paljon). Siihen mitä tekee pitää uskoa, muuten se on liian rankkaa. Voimia!

Minäkin palailen taas tänne.... Täällä asustaa oikea punttimaakari. Koko viikon joku pikku takiainen roikkunut puntissa =) Ei tietoakaan yksin leikkimisestä. Ja jos vahingossa unohtuu itekeseen lelujensa pariin niin kohta jo muistaa että hei missä on äippä ja sit alkaa korvia vihlova vikinä ja äkkiä mamia etsimään. Kohta sanoo selkä sopimuksensa irti. Noh, tämä on nyt tämmöinen vaihe =) Paljon syliä vaan ja siivoukset saa odottaa.



Tuosta unikoulusta vielä.... Olen myös sitä mieltä että siihen pitää olla itse valmis ja uskoa kovasti siihen. Minulla meinas monta kertaa usko loppua ja aina sitten soitin sinne väsylinjalle että mitäs NYT????? Ja aina ne jakso sieltä tsempata ja perustelivat tarkasti miksi näin ja noin. Minulla on vaan itsellä kova halu nukkua perhepedissä. Taitaa olla niin että äippä kaipaa tytyä viekkuun. Itsehillintä koetuksella ettei yöllä nosta viereen. Nyt pukkaa pari ylähammasta tulemaan niin vähän ollut heräilyjä yöllä mutta hyvin on nukahtanut itekseen uudelleen, ehkä käden olen antanut pienelle. (rauhoittaa äitiä)



Joo no eipä minulla tämän ihmeitä ollut. En viitsi itseäni kokonaan teistä vierottaa. Ja täälläkin on lievää kuumeilua toisesta =/



Päivän jatkoja kaikille!!!!!!!



Heppamami ja punttimaakari 8 kk

Jos nyt nuolaisen, niin varmasti tipahtaa, mutta riskillä riskillä...



Elikkäs. Nasu nukahti illalla kahdeksalta! Sitä edelsi 15 minuuttia pientä uni-itkua ja vain pari karjaisua. Heräsi ennen puoltayötä kaksi kertaa, mutta nukahti heti uudelleen, kun otin kädestä kiinni. Seuraava herätys olikin viideltä, jolloin imetin ja sitten uni jatkui lähes puoli kahdeksaan.



On niin huojentunut olo. Nasu ei vaikuta nukahtaessaan pelokkaalta, vaan laulaa omaa unilauluaan, ihan niin kuin sylissäkin teki. Vaikka Nasun itku tuntuu luonnollisestikin pahalta, en aio antaa periksi, sillä toinen vaihtoehto on ne risaiset yöt, joita kukaan ei enää jaksa.



On niin mukavaa, kun olette tsempanneet ja ymmärtäneet :) Rancklelle erityiskiitos hyvistä neuvoista ja kokemuksista!



Sitten vähän parisuhdearkea.



Olen jo pitkään himoinnut jotain valkosipulista ruokaa, mutta en Nasun masukipujen pelossa ole uskaltanut sellaista syödä. Eilen illalla kuitenkin söin ison kipon intialaista kanariisicurrya. Valkosipulia oli ihan kiitettävästi, ainakin Miehen aamureaktiosta päätellen. Otin Nasu aamulla rinnalle ja Miehekäs vielä vieressä heräili. Toki minä luonnonlapsi estoitta omassa kodissani suun kautta hengitin, mutta Miespä alkoi haistella Nasun pyllyä! Kunnes tajusi ja häpesi. Suljin suuni ja hengitin vaivalloisesti tukkoisen aamunenän kautta. Onneksi on jo sormus sormessa. Alkuaikoina tällainen olisi voinut koitua kohtaloksi ja henkäys jäädä viimeiseksi.



Ampi (nyt jo phepshodhenthin rhaikhasthama)

Tsemppiä täältäkin Ampille unikouluun! Minäkin ehdin jo pelätä pahinta - meillä muutama risainen yö takana, mutta huoh, viime yönä tuli jo neljän tunnin unipätkä. Ilmeisesti vaan heräilee tukkoiseen nenäänsä. Siis toivottavasti. Kop kop kop.



Koen kyllä huonoa omaatuntoa siitä, että nuhalasta olemme roudanneet kylään, meillä on ollut vieraita ja eilen vielä se vauvatapaaminen. Pari päivää kyllä lepäiltiin, mutta taisi siinä se kotikiintiö täyttyä ja meneminen maistui taas äidille... Hyihyi. Olen kyllä tiedottanut asioiden tilasta tapaamilleni äiti-lapsille. En tiedä. Pitäisikö olla kotona niin kauan että nuha on ohi?



(Täällä ulkomailla kun näitä suomalaisia asuu niin pilvin pimein, että välillä unohtaa koskaan koto-Suomesta lähteneensäkään. Kivaa kotiäiti- tai kotirouvaseuraa, rouvien maassa kun ollaan.)



Ilo on käyttäytynyt suhteellisen mallikkaasti. Ottanut pikku puolen tunnin nokoset oudossa sängyssä, vierastuskin tuntuu siirtyneen taustalle mutta äitisymbioosi jatkuu. Tällä kertaa ehti itkeä kymmenen minuuttia kunnes äiti tuli jumppasalin ovesta ulos ja kuuli kumman tutulta kuulostavan itkun... Isä oli tullut Ilon kanssa vastaan.



Mukavaa viikonloppua kaikille!



PS. Ilollakin ihan oma unilaulu - kuulin sävelen korvissani kun luin Nasun laulusta.

Ilo nukkuu vieläkin(!) sylissä ja täällä sitä surffaillaan - ostaisinko uuden imetyspaidan vai en? Kun tuota imutahtoa tuntuu olevan... Olen muuten kyllästynyt tähän T-paita - housut -linjaan. Eilenkin piti kyläilemään mennessäni keksiä jotain muuta mutta Ilo päätti toisin.



Piti sanomani vielä tuosta oppimisesta/opettamisesta, että toivon kyllä - Jillan Veivetyinen esikuvana, että josko se Ilokin yhtäkkiä oppisi itsekseen nukahtamaan tai ainakin nukkumaan pidempiä pätkiä. Pätkäpäiväunipäivistä kun tuppaa tulemaan pätkäpäiviä.



Kun Ilo herää, aion lähteä kaupunkiin rattailla. Piilotan kantovälineet jonnekin näkymättömiin, niin josko tuo Ilo yhtäkkiä simahtaisikin siihen ihan noin vain... Hui, jo ajatuskin jännittää. No, mutta jos ei opi itsekseen, pitää varmaan opettaa täältä saatujen oppien mukaan, hiukan rankemman kautta.



Kivaa, viikonloppu ja mieskin kantoapuna!

Samat suunnitelmat meilläkin, Eline. Kunhan Nasu herää, lähdemme kaupungille. Vauvavaunuilla kylläkin me hurjapäät.



Mies lähti juuri töihin. Vasta illalla palaa. Huokaus.



Pyysin Miehekästä lukemaan Nasulle vauvojen lorukirjaa sillä aikaa kun itse pyörittelin lihapullia. Kuuntelin mielissäni, kun hän alkoi lorutella kirjasta Körö körö kirkoon -värssyä tutuin äänenpainoin ja loppukiihdytyksin.



Hämmästyksekseni loru ei kuitenkaan päättynyt tuttuun pom pom pommiin, vaan jatkui vähän omintakeisemmalla tavalla: " Hypitetään vauvaa sylissä tai jalan päällä, aluksi verkkaiseen tahtiin sitten koko ajan kiihdyttäen. Lopuksi nostetaan vauva kolmesti ylös, viimeisellä kerralla korkeimmalle." Ja koko ohjerimpsu tuli samalla nuotilla kuin itse lorukin. Että ei se univelka ihan hetkessä häviä :)

Onko haikkarit nauttimassa aurinkoisesta syyssäästä? Ulos aiomme pian mekin, kunhan Nasu herää. Poika nukahti äsken sänkyynsä ensimmäisen kerran ilman itkua!



Tapasimme äsken miehen työkaverin kaupungilla. Hän kertoi, että heidän poikansa oppi nukkumaan yönsä vasta yhdeksän VUODEN iässä. Huh. Hatunnosto ja ansiomitali tälle äidille. Minä kun meinasin luhistua jo neljän vähäunisen kuukauden jälkeen.



Ulkona nielaisemani kärpänen yhä ylös yrittää. Imeytyyköhän se äidinmaitoon? Thai-maitoa Nasulle.



Nyt oikean ruuan tekoon.



Äiti Sammakko

Kehitteillä uusi haasteellinen tietokonepeli.



Syöttötuolissa istuu animoitu, virkeä vauva. Pelaajan tehtävänä on saattaa puurolusikka turvallisesti vauvan suuhun.



Pelaajan täytyy väistellä oikealta ja vasemmalta puolelta yllättäen lusikkaan tarttuvia käsiä, joita tuntuu olevan luonnottoman monta paria. Lusikka yritetään saada pujoteltua sormiviidakon halki kohti suuta, ei esimerkiksi poskea tai silmää.



Pelaajan tulee myös estää vauvaa työntämästä sormiaan suuhun silloin, kun siellä on vielä puuroa ja sen jälkeen estää vauvaa hieromasta puuronuljaskanyrkeillä silmiään. Miinuspisteitä tulee, jos puuro liimaa silmäripset yhteen tai muuraa silmän umpeen.



Jos vauva saa kauhaistua sormillaan puurot lusikasta ennen kuin lusikka on ennättänyt suuhun, peli täytyy aloittaa alusta. Samoin käy, jos vauva ehättää käyttää katapulttitekniikkaa ja singota puuron kohti pelaajaa.



Miinuspisteitä tulee myös seuraavista seikoista: Vauva nielee enemmän ruokalappua kuin puuroa, kasvojen puuroalue ylittää hiusrajan (vauvan tai pelaajan), vauva pääsee kiskaisemaan pöytäliinaa, jolloin kallisarvoinen puurokippo kilahtaa lattialle ja pelaaja joutuu pelkäämään, että vauvan ensimmäinen sana tulee alkamaan tavuilla per-, hel- tai ei juma-.



Hauskoja pelihetkiä kaikille! Meillä niitä jo vietettiin.

Meille on nuo ampin kuvailemat pelihetket ah, niin tuttuja :-) Veekku on syönyt kiinteitä 4 kk iästä asti, tai syönyt ja syönyt, harjoitteluahan se oli ekan kuukauden.



Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi ilmoittautua haikkariksi tänne teidän pinoon, niin tyttö on muuttunut öidensä suhteen yhä vähemmän hiakkariksi! Kaksi yötä on mennyt loistavasti: La nukahti klo 21 ja heräsi syömään ekan kerran klo 6!!! No, äiteen tissithän vuosi kuin ässien maali, koska eihän tuollaista aikaa kestä mitkään rinnat yht' äkkiä imettämättä!!! Kahdelta heräsin ja ajattelin tytön kuolleen, mutta nukahdin samantien enkä mennyt tarkistamaan tytön huoneeseen, huono äiti.... Tytsy söi vain toisen rinnan ja äiti lypsi toisen (oli ehtinyt pumpata pumpulla jo tovin, ennen kuin unen pöpperössä huomasi, erttä oli unohtanut liittää pullon pumppuun ja sylissä oli sitten lätäkkö rintamaitoa). Seiskalta tosin heräsi taas syömään, mutta äiti nukkui puoli ysiin tytön potkiessa selkää vieressä.



Su tyttö nukahti klo 20.30 ja heräsi syömään " jo" klo 4, mutta tämä äitipä oli herännyt lypsylle jo klo 3 kun halusi varautua samanlaiseen uniputkeen (heh, taisi olla once in the life time-juttu edellinen yö). Sitten ei uni tullutkaan ennen kuin tyttö oli syönyt. Yöuniltaan tyttö heräsi lopulta klo 8!!!



Lohduksenne on todettava, että päivät menee samaa rataa edelleen, päikäreitä nukutaan 30 min pätkissä ja naapurit kehhuu kun ulkoilen tytön kanssa niin paljon repun kanssa ja välillä huuddatetaan tyttöä vaunuissa etteivät kiltiksi erehdy luulemaan...



Iskenyt paha olo. Siis äitiin ja henkisesti. Toisen lapsen annetaan tulla jos on tullakseen, mutta nyt mieleen on noussut aika jolloin odotin Veekkua. Veekkuhan ei ollut suunniteltu (sarjassamme terkkari joka luotti varmoihin päiviin). Odotusaika olikin melkoisen yksinäistä, sillä vaikka itse sopeuduin aika nopeasti siihen että vauva tulee (oli pakko sopeutua, koska abortti ei tullut mkysymykseen), niin mies alkoi iloita ja osallistua vasta synnärillä tytön synnyttyä. Nyt sitten masentaa nuo raskausmuistot ja yksinäisyys, vaikka ne mennyttä onkin. Mikä oikeus meillä on olla onnellisempia sitten mahdollisesta tulevastakaan raskaudesta?!? Jos mies osallistuu ja iloitsee sitten raskausaikana, niin miten osaan siihen suhtautua kun ei kerran ollut tukena edelliselläkään kerralla. Olen ollut pitkän aikaa pahalla päällä kun jotenkin on niin katkeroitunut raskausajasta. Sählyt ja jääpallot ja työt meni ultrien, valmennusten ja synnäriin tutustumisen ohi ja yksin sain ihailla masuvauvan potkuja. En osaa miehelle puhua ja eihän mennyttä tosiaan takaisin saa vaikka kuinka puhuisi. Kökkö olo.... Aah, tytsy heräsi aamunokosiltaan. Nyt mennään pelaamaan mössönsyöntiä, me olemme edenneet perunanaudanlihamössö-kenttään...



Kaisu ja Veekku 5 kk

Kaisu, kirjoituksesi jäi mieleeni ja koko eilisen päivän huomasin aina välillä miettiväni sitä :) Varmasti miehesi aiempi käytös ahdistaa ja tuntuu katkeralta, mutta onneksi hän on Veekun syntymän jälkeen muuttanut käytöstään. Raskausaika on miehille niin paljon epätodellisempaa kuin meille naisille ja todellinen kasvun paikka saattaa tulla vasta, kun vauva on ihkaelävä ja omassa sylissä. Paljon kuulee tarinoita miehistä, jotka vauvan syntymän jälkeen luistavat vastuustaan ja aloittavat / jatkavat " oman elämänsä" elämistä kodin ulkopuolella. Onneksi miehesi on ajoissa tajunnut, mikä onkaan tällä hetkellä tärkeintä. Kaikilla on omat kasvun paikkansa, hänellä ehkä Veekun syntymä. Minun mielipiteeni on, että jos raskaudutte uudestaan, tilanne on silloin uusi verrattuna aiempaan raskauteen, olette ihmisinä uusia ja voit nyt kokea ja ansaitusti nauttia " yhteisestä" raskaudesta! Enkä todellakaan halua puolustella miehesi aiempaa käytöstä, vaan haluan auttaa sinua näkemään asian valoisan puolen. (Mikä ei epätoivon syövereissä kovin helppoa ole.) :)



Öh, isseoppinut tsykoloki Ampi hakee takkinsa ja hipsii omaan koloonsa ajattelemaan omia pieniä ajatuksiaan ja nakertamaan juustonkannikkaa.

kotipyskoloki Ampi lohdutuksen sanoista. Koitanpa taas muistaa valoisat puolet asioista. Tottahan se on, että aina positiivisia puolia on vaikea muistaa kun oikein on murheen alhossa :-) Aah, Veekku laulaa aamuaariaansa, pitänee mennä heiluttelemaan helistintä.





Terkuin Köyhänmiehen Kotiteatteri ja Veekku

minua on viime aikoina mietityttänyt eräs asia. Joka paikassa kuulee tai saa lukea, kuinka " meidän vauva on niin iloinen aina, kiltti on eikä turhia kitise." Kiltti on Nasukin ja kunnon rasvauksella saa kitinätkin pois, mutta kun aikaa on, sitä alkaa turvottaa kärpäsestä härkästä.



Ropleema on tämä: Onko olemassa muita totisia ja mietteliäitä vauvoja? Tokihan Nasu kotona on iloinen ja hymyilee, mutta silloin kun ei hymyile, niin tuntuu aprikoivan syntyjä syviä. Joko poika on perinyt äitinsä liian mietteliään mielenterveyden tai sitten olen onnistunut masentamaan hänet jo näin varhaisessa vaiheessa. Jälkimmäistä pelkään, ensimmäistä epäilen.



Tosin itse olin pienenä kuulemma iki-iloinen, kuten kai lasten kuuluukin olla. Nasu tuntuu olevan jotenkin " vanhana syntynyt" . Ihan laskettuna päivänä kyllä syntyi, mutta tietänette mitä tarkoitan.



Sitten äsken epäilyni pojan eksistetiaalisesta ahdistuksesta sai vahvistusta, kun näin hänen epätoivoisesti tavoittelevan liukaspintaista kylpyankkaansa. Ankka pulpahti aina Nasun otteesta ja loittoni vähä vähältä kauemmaksi. Poika jäi pohtimaan asiaa hetkeksi, tarttui vieressä olevaan isoon legopalikkaan, sihtasi ja heitti palikalla ankan kumoon.



Onko siis muita ei aina niin mahdottoman nauravaisia vauvoja?



Nimim. Kuuntelinko raskausaikana liikaa totista torvensoittoa?

T. Likinäköinen Ampi ja pienipränttinen ooppus Sivistyssanoja itsetehostukseen ja pätemiseen vasta-alkajille

ampi:

Ropleema on tämä: Onko olemassa muita totisia ja mietteliäitä vauvoja? Tokihan Nasu kotona on iloinen ja hymyilee, mutta silloin kun ei hymyile, niin tuntuu aprikoivan syntyjä syviä. Joko poika on perinyt äitinsä liian mietteliään mielenterveyden tai sitten olen onnistunut masentamaan hänet jo näin varhaisessa vaiheessa. Jälkimmäistä pelkään, ensimmäistä epäilen.

Nasu tuntuu olevan jotenkin " vanhana syntynyt" . Ihan laskettuna päivänä kyllä syntyi, mutta tietänette mitä tarkoitan.

Onko siis muita ei aina niin mahdottoman nauravaisia vauvoja?

Nämä tekstinpätkät - anteeksi editointi - ovat kuin minun ajatuksiani! Jo sairaalassa kätilö ihmetteli tarkkaavaista katsetta. " Ensituijotuksen" sain jo synnytyssalissa :) Ja siitä lähtien poika on katsellut maailmaa enemmän tai vähemmän epäluuloisin silmin. Tai olisiko vain ihmettelyä, epäuskoa? " Mikä on tämä paikka?"

Vieraille hymyillään jonkin salaisen koodiston mukaisesti, joku saa hymyn joku mulkaisun. Joku ei kiinnosta lainkaan. Bussissa täti loukkaantuu, kun poika ei katsokaan häntä, vaan hänen laukkuaan... Silti viereen istunut setä saa ihanan hymyn! Tosin harvoin näin.

Poika nauraa ääneen muutaman kerran viikossa. Jotkut nauravat jatkuvasti. Pelkään, että olen itse synkistänyt vauvaseni. Pitäisikö itse naureskella kotosalla, ääneen, yksinään, peilikuvalle? Miksei hän naura? Kotona poika kyllä on iloinen, hymyää ja hihkuu. En ole huolissani. Nauru on vain harvinaista herkkua. Totinen on, tarkkailija. (Tosin aivan viime viikkoina luonne on alkanut muuttua. Sieltä kuoriutuu r-i-e-h-u-j-a, apua! Saa nähdä mihin johtaa....)

Osuvin kommentti meille, poika alle 2 kk: " Sehän on filosofian proffa, vain tweed-asu puuttuu." Niin. Pitäisiköhän hankkia baby-mallinen tweed-asu. Ja uskoa, että tulee mikä on tullakseen.

Kompsu ja ent. haikkaripoika 7,5 kk

1) Kiitos Ampi mahtavasta mössöpelistä! ;-) Vallan odotan, että parin kuukauden päästä pääsen sitä koittamaan - olen aika haka tietokonepeleissä ja joskus jotain itsepuolustuslajiakin tullut harjoitettua. Lepakonheitossa olen tosin alhaista keskitasoa, kokeilin pari viikkoa sitten.



2) Tekisinkö jotain toisin, jos voisin, soisin, loisin, koisin? (koisimista ottaisin kyllä kiitos enemmän.. zzzzzz.. kroooohh...)



Mulla on ollut pitkään sellainen kuvitelma, että jossain kaukaisessa maassa (ei Helsinki, todennäköisesti Vantaatakin kauempana) asuu runsaasti viisaita, kaiken tietäviä kahdeksan lapsen äitejä ja kolmenkymmenenviiden mummoja. Joilla ei ole ikinä ollut yhtään ongelmaa lastenhoidossa. Ja että heillä olisi hallussaan monia sellaisia pieniä niksejä ja tietoja, jotka meidän esikoisen äitien täytyy opetella alusta ja pyörä uudelleen keksien, mutta jotka he voisivat meille koska tahansa kertoa, jos saisimme heihin jotenkin yhteyden....



Peräänkuulutan mummopalvelua ja vihjepuhelinta, johon voi anonyyminä soittaa kaikki tietämänsä vauvanhoidon niksit ja josta voi tilata varamummon tutkimaan perheemme tilanteen ja kertomaan, mitä teemme väärin ja miten voisimme korjata tilanteen!



Eli siis tekisin vaikka mitä toisin, jos joku kertoisi mitä ja miten. Mutta kun ei kerro (ja uskokaa pois, tietoa on yritetty hakea ja turhiakin neuvoja kokeiltu), teen niin kuin kulloinkin uskon olevan lapselle parhaaksi, tietäen, että mitä useimmin nämä ovat nimenomaan uskomuksia. Vielä se on hengissä ja ainakin eilen vielä hymyili, eikö se ole jo merkki siitä, että on ihan onnistunut?



(Mulla oli sellainen perusvaatimus itselleni ennen lapsen syntymää, että jos onnistun pitämään hänet elävien kirjoissa ja suhteellisesti puhtaana, vaippa vaihdettuna, ruokittuna ja huollettuna, olen onnistunut ihan hyvin. Kaikki muu on plussaa.)



3) Vakavat vauvat. Meidän Tuittu pohtii joskus asioita tosi pitkään sellainen huolestunut kurttu otsassa. Näyttää ihan keskustapoliitikolta. Mikä huolestuttaa mua huomattavasti enemmän kuin pohdintojen vakavuus. Vaimo on kuulema ollut pienenä juuri sellainen - vakava ja pohdiskeleva ja ajatuksiinsa vaipuileva. Kyllä siitä sitten isonakin tuli viisas, että kai se jostain viestii..? Eksistentiaalista tuskaa kai joutuu jokainen potemaan aina välillä - päteeköhän siihenkin se, että mitä nuorempana aloittaa, sen paremmin se sitten alkaa sujua? Nuorena vitsa väännettävä.



Sinuna Ampi olisin riemuissani Nasun ongelmanratkaisukyvystä: Ankka karkaa, tyhmä ankka, siis tuhoan ankan. Sitten kun poika siitä kasvaa, hänelle kehittynee hieman monisyisempiä toimintamalleja. Esim: Ankka karkaa, tyhmä ankka, siis kirjoitan ankasta tulikivenkatkuisen mielipidekijroituksen valtakunnan päälehteen. Tai: Ankka karkaa, mutta Sting laulaa: " if you love somebody, set them free.." Joten lennä ankka, vapaana kuin taivaan keltainen kumilintu, jos rakastat minua, palaat kyllä luokseni.. ;-)



Visioi edelleen puolimukaeiehkäsittenkäänhaikkari Tuitun kanssa arkea elelevä zel

Perhanan aurinko, mene pois. Veekku on paremmalla päällä kun on sateista ja hämärää, aurinko vain häikäisee ja hikityttää. Tule jo talvi, Veekku vaatii. Ja äiti, jonka pitää kantaa tyytymätöntä tyttöä yhtä hikisenä.



Veekku on kanssa sellainen ryppyotsainen filosofi. Siis silloin kun malttaa olla hetken paikoillaan. Kyllähän tyttö hymyileekin kun leikitään ja jutellaan, mutta välillä vaipuu ajatuksiinsa katse kaukaisuuteen sihdattuna. Synnärillä katseli kankaasta ja pumpulista tehtyjä tauluja totisena, mietti varmaan samaa kuin äitikin, että tissejäkö ne möykyt seinällä esittää... Mutta ehkäpä lapsosemme ovat huomanneet sen karun tosiasian, että itsekseen hymyileviä ihmisiä pidetään auttamatta jotenkin vinksahtaneina. Viisaita ovat, filosofinen pohdiskelu on alkanut jo nuorena tuottaa satoa.



Äsh, mitä ihmettä mun vielä piti muistaa kirjoittaa?!? Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?!? Niin, Ampi, onnittelut taitavasta metsästäjästä, tuo ankantainnutustaito tulee tarpeeseen jos joskus tulee puute leivästä :-) Siitä sitten lapsen kanssa lähimmän lammen rantaan ja metsästäjälle kivi käteen. Ei lopu paisti pöydästä ei. Kannatan treenejä kylpyammeessa vastaisen varalle!!!



Mies meni neuvomaan minua su kahvipöydässä. " Kyllä sun kannattaisi lopettaa kahvin juonti, kofeiini siirtyy äidinmaitoon ja siksi Veekku ei nuku päivällä kunnolla" . Kahvi se äidin tiellä pitää sanon minä. Pääasia että nukkuu yöt. VAROITUS: Sisältää paljastuksen joka on tuleva masentamaan yöllä valvovia vanhempia *häpeilee ja punastelee*. Veekku nukahti eilen klo 20.30 ja heräsi syömään klo 6.55!!! Söi, höpötti, kääntyili ja puri äitiä tissiin seuraavat 45 min ja nukuttiin yhdeksään. Se siitä haikkarista. Onneksi päivät on näynnä haidia ja niidiä, että säilyy tämä kauhun tasapaino.... Jahas ulos naurattamaan naapureita. Ettei iske vauvakuume ikäihmisiin.



Kaisu

Oltiin lauantaina lähikaupungissa junalla (vältettiin autoitkua). Paluumatkalla Ilo flirttaili kovasti vastapäätä istuvan nuoren miehen kanssa. Ja nuori mies viihdytti. Ja matka sujui. Eli tuo hymyilyasia on taas kunnossa, kun sille päälle sattuu. Mutta missä on se nauru? Se kikatus? Sen saa esiin vain kaivamalla, oikealla hetkellä kutittelemalla. Se on sellainen vaimea heko heko, eikä kestä kauaa. Olen yrittänyt väärää hetkeä ja silloin saan kummeksuvan katseen: mitä ihmettä siinä pelleilet?



Oltiin eilen vaunuiksi naamioiduilla rattailla liikkeellä (täältä saatujen vinkkien rohkaisemana). Ei sentään niihin nukahtanut, mutta jäi nukkumaan kun nukkuvana sinne laitoin. Suljin silmäni turvallisuusnäkökohdille (miten kiinnität vyöt nukkuvalle Ilolle?). Ja niin sitä mentiin, pitkästä aikaa rattaissa nukkuva lapsi! Vau!



Kuka sitä rohkaisikaan meitä taannoin tässä syömisasiassa? Täälläkin pelaillaan, yritetään kovasti maaliin. Maalivahti vaan on niin hyvä, osumat harvassa... Eräs uusi äitituttuni kehui, että poikansa lahjakkuusalue on tuo syöminen. Ei olla meillä lahjakkaita tällä saralla, ei. Jospa se siitä...