Onko diagnoosista aina etua?
Joskus olenkin kertonut täällä, että pojallamme (6v.) on lievä puheenkehityksen viivästymä. Havaittiin 3-vuotiaana ja sen jälkeen olemme käyneet puheterapiassa.
Ensin kävimme n. 3 kerran jakson, mutta emme tulleet pt:n kanssa juttuun (hän mm. kielsi satujen lukemisen sillä perusteella että lapsi ei ymmärrä).
4,5-vuotiaasta lähtien aloitimme tiivimmän käymisen (1x vko) ja puheterapeutti on loistava! Edistymistä on tapahtunut paljon.
Nyt pohdimme diagnoosia. PT oli toivonut, että neuvolalääkäri olisi tehnyt lähetteen foniatrille, mutta lääkärin mielestä sille ei ollut tarvetta. Nyt PT haluaisi, että syksyllä haetaan se diagnoosi "vaikka väkisin". Näin poika voisi saada esim. ryhmäavustajan kouluun (hän menee nyt eskariin).
Poika on koko ajan ollut rajatapaus. Että onko hän vain ollut tässä asiassa hitaammin kehittyvä, vai onko kyse oikeasta viiveestä.
Kannattaako diagnoosi hakea vaikka väkisin? Onko siitä oikeasti aina etua?
Kommentit (9)
Ja dysfasia-diagnoosi olisi täälläkin siis haussa. Foniatrilla emme ole siis olleet, kun lääkärit eivät ole katsoneet aiheelliseksi laittaa lähetettä.
Neuvolassa ylipäätään koko puheenkehityksen viivästymään on suhtauduttu 'hitaana kehityksenä' ja puheterapeutit taas 'lievänä viivästymisenä'.
Ongelmia on siis enemmän nykyään ymmärryspuolella. Esim. hankalammat kysymyssanat ovat pitkien lauseiden yhteydessä haastavia. Myös pitkien lauseiden rakentaminen kieliopillisesti oikeaksi on välillä haastavaa.
Äänneongelmat ovat R-kirjainta lukuunotammatta selätetty.
aika rankalta kuulostaa olla ekalla 25 oppilaan luokassa ilman apuja, jos on ongelmia ymmärryspuolella. Aika pian tulee leima, että on oppimisongelmia älyn takia - vaikka kaikki on siitä kiinni, että oikeanlaisissa olosuhteissa ja oikeanlaisen avun kanssa lapsi oppisi hyvin
Minä huomasin pojastani, että tuon puheen viivästymä alkoi käymään hänen itsetunnon päälle. Hän ei ole tyhmä vaikka puhe takkusi eikä saanut itseään ymmärretyksi. Ensin tukiviittomat puheen tuoton tukena ja sitten kuvien käyttö ovat auttaneet poikaamme arjen jäsentämisessä. Jos teillä ongelmia ymmärtämisen puolella niin noista kuvista voisi olla apua. Lapsen on helpompi toimia kun tietää mitä tulee tapshtumaan. Meillä esim on käytössä päivän kuvat. Alussa oli aamupalan kuva, pukeminen, hampaanpesu, ulkoilu, ruokailu jne kuvat laitettu allekkain. Aina kun kyseisnen tapahtuma oli tehty niin kuva käännettiin ympäri. Lapsella oli turvallinen olo kun tiesi mitä tehdään ja missä järjestyksessä. Nyt kun poika puhuu ja saa itsensä sanallisesti ymmärretyski niiin emme käytä kuvia enää niin yksityiskohtiasesti. Lähinnä jos tapahtuu arjesta jotain poikkeavaa niin sen laitamme päiväjärjestykeen. Käy katsomassa liiton sivuja www.stroke.fi sieltä saat paljon tietoa. Neuvolan ongelma usein onkin, että asioita hyssytellään ja turhaan odotellaan "Kyllä se lapsi vielä joskus puhuu". Kuuntele tuntojasi, äläkä tyydy neuvolan "odotellaan"-fraasiin. Foni on tämän alan erikoislääkäri. Hänen vastaanotolle haluatte ehdottomasti :)
Kuvat ovat tosiaan olleet päiväkodissa alusta asti käytössä (jo ennen kuin lapseni edes meni sinne) ja kotona on kuvallinen viikkokalenteri. Poika ei tunnu enää varsinaisesti tarvitsevan sitä, mutta tykkää siitä, joten tottakai pidämme sitä käytössä edelleen.
Ymmärrysvaikeudet tulevat lähinnä abstrakteista ja arjesta poikkeavista tilanteista, sekä joissakin uusissa tilanteissa. Esim. nyt keväällä poika aloitti jalkapallokoulun ja aluksi uudet tilanteet ja ohjeet "syöttäkää pallo kaverille sinne kulmaan ja kiertäkää tolppa palloa kuljettaen" -tyyliin tuottivat hankaluuksia. Syöttäminen ja kuljettaminen on meillä liitetty niin erilaisiin tilanteisiin.
On niin hämäävää, kun toisinaan lapsi itse kysyy hirveän monimutkaisia asioita. Yhtenä aamuna esimerkiksi: "Äiti... Sitten kun kuolee, niin syntyykö sitten uudestaan vauvana vai tapahtuuko jotakin muuta?" Lause oli kieliopillisesti oikein, mikä on harvinaista hänelle noin pitkässä lauseessa. Ja toisinaan lyhytkin lause voi mennä päin honkia "Montako kello on?".
Vieraankin on siis helppo jo ymmärtää muksua, vaikka kielioppi heittääkin. Se, paljonko muksu ymmärtää, on ajoittain arvoitus. Hän voi noudattaa annettuja ohjeita sujuvasti, mutta tapahtuuko se muita seuraamalla vai siksi, että hän tosiaan ymmärsi ohjeet.
Toisinaan kyse on silkasta keskittymiskyvystä. Ei malteta kuunnella ohjetta loppuun.
En siis sinänsä arkaile diagnoosia. Minusta vain tuntuu, että toisinaan halutaan se diagnoosi lapselle turhan heppoisin syin ja hinnalla millä hyvänsä. Ja puheterapeutin "vaikka väkisin" -ilmaisu hiukan kummastutti.
Meillä poika ymmärtää asiat konkreettisesti. Esim lausahdus: "Voi ei!" sai pojan ärtymään kun hän ei ymmärtänyt voi ja sitten ei. huumorin tajua pojalla ei juuri ole ja nykyään osaakin kysyä: "Äiti oliko tuo huumoria/ vitsi." sittne kun myönnän näin olevan niin poika rentoutuu. Pojallemme ei voi puhua kielikuvilla koska hän ei ymmärrä niitä. Puhe pitää olla selvää ja lauseet lyhyitä. Asian on tultava heti esille eikä sivulauseen mutkassa jos haluaa että poika sen ymmärtää.
nro2
tulee varmana siitä, että nykyään on niin vaikea saada tukitoimia, vaikka olisi se diagnoosikin. Silloinkin pitää olla kaikki paperit lausunnot mahdollisimman rankasti kirjoitettu - ilman diagnoosia ei saa mitään.
Se että vanhemmat omaa laiskuuttaan huvikseen diagnooseja hakisivat - ja niitä niin sain- on AV:n urbaanilegenda
Ja nimenomaan koulunkäyntiä ajatellen. Ns. "leimautumisen" pelossa on useimmiten kyse siitä, että vanhemmat pelkäävät erikoislapsen vanhemmiksi leimautumista.
Tai siis me olemme jo nyt erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhempia :) Ihan ilman diagnoosiakin.
Voiko foniatriin luottaa? Entä jos hänkin ajattelee, ettei lapsi ole dysfaatikko ja puheterapeutti on yhä eri mieltä?
Ryhmäkohtaisia tai henkilökohtaista avustajaa on lähes mahdotonta saada ilman diagnoosia. Foniatrin olisi todellakin syytä tutkia lapsenne ja kartoittaa mahdolliset muut tuen tarpeet. Jos edellinen pute on sitä mieltä etei poikanne ymmärrä niin tuo puheenviivästymä voi olla myös ymmärtämisen puolella. Kelalta olette oikeutettuja hakemaan lapsellenne hoitotukea jos lääkäri tilanteenne näin katsoo. Meillä on 6v dysfaatikko (vai mikä tuo uusin termi onkaan) jokao n käynyt foniatrin luona ja joka on säännöllisessä seurannassa Lastenlinnassa. Upeaa palvelua ja apua olemme saaneet lapsellemme.