Hermoromahdus iski, täytyy myöntää että en jaksa enää 5-v:n kanssa!!!

Meillä samanlainen viisivuotias kivireki. Sama taistelu jokaikisestä pukemisesta, syömisestä, ulosmenosta, sisääntulosta, autoon istumisesta, autosta nousemisesta. Olen epätoivoissani kyseenalaistanut koko kasvatukseni - missä on mennyt pieleen?! Poika on kotihoidossa kaksivuotiaan pikkuveljen kanssa, ja välillä tuntuu että olisi ehkä ollut terveellisempää käydä hoidossa...



Tsemppiä kohtalotovereille. Ehkä se tästä helpottaa joskus :-)

Taaperon kanssa kun leikkiminen on ihan eri juttu. Miksi tytölle ei kelpaa naapuruston lapset leikkikavereiksi? osaako tyttö leikkiä ikäistensä kavereiden kanssa ylipäätään? Onko tyttö ollut aina temperamentiltaan samanlainen?



Jos käytös on muuttunut jossain vaiheessa, jotain tytönkin elämässä on muuttunut niin, että se aiheuttaa hankalaa käytöstä.

Älytöntä taistelua pukemisesta, narinaa, kiukuttelua, loukkaantumista "tyhjästä" ja vastaan sanomista. Tyttö täytti juuri 5 v. Ilmeisesti turhautuu kotona, kun kaverina on vain 2-vuotias pikkuveli. Kerho loppui, joten tämä kesä tulee olemaan piiiitkä. Syksyksi olen hakenut hänelle osa-aikaista hoitopaikkaa, että pääsee enemmän leikkimään ikäistensä kanssa.

tuokin voi pitää hyvinkin paikkaansa. Voi olla että pitäisi olla enemmän virikkeitä. Tässä naapureissa ei ole päiväaikaan oikein kavereita, ja pikkuveli on vielä niin pieni, ettei hänestä ole kunnolla leikkikaveriksi kuin pieniä hetkiä kerrallaan.



Lähin leikkipuisto on niin kaukana, etten pysty sinne helposti lasten kanssa menemään ja kun pienempi on niin villi, niin en enää tässä vaiheessa mielellään lähde lasten kanssa kolmestaan enää mihinkään missä joudun juoksemaan pienemmän perässä. Ehkäpä meillä on melko tylsää tässä vaiheessa tämä elämä. Rupeaa siis kuulostamaan entistä paremmalta idealta se että löytyisi kesäksi jokin kerho.



Tuota jäin vielä pohtimaan, että kun mies ei osallistu juurikaan niin suuressa määrin tähän kasvatuspuoleen. Se taitaa olla yksi syy miksi tyttö on sitten minun kanssa aina taistelemassa. Isä antaa helposti periksi/ ei vaadi loppuun asti asioita, joten kun minä vaadin niin tyttö yrittää saada omaa tahtoaan läpi myös minun kohdalla. Isä on muuten hyvin hommassa mukana, siis hoitaa pienempää ja tekee todella hyvin kotitöitä ym. mutta tämä on asia jossa ois parannettavaa. Täytyy ottaa keskustelun alle tämä juttu, ja vaatia mieheltä myös yhteisrintamaa tähän että mitä pyydetään ja vaaditaan tytöltä, niin se vaaditaan sitten loppuun asti. Jospa sitä jämäkkyyttä löytyisi.



AP

Hei



Olen eri mieltä (ja niin ovat monet kasvatusoppaatkin) siitä, että vanhemman ei aina tarvitse pitää päätänsä.

Minusta vanhempi voi hyvin joustaa monissa asioissa.



Vaikka ehkä olette "perinteisemmän" kasvatusmallin kannattajia, ap ja sinä joka totesit olevasi jääräpää, niin kun nyt olette todenneet, että pyynti, keskustelu, uhkaukset, tarrat etc. ei toimi, niin mitä jos KOKEILISITTE vielä yhtä tapaa.



Eli olkaa joustavampia, osoittakaa lapselle että fiksumpi joskus joustaa, eikä periaatteen vuoksi pidä päätänsä.



Kaikki voidaan katsoa tilanekohtaisesti.

Esim. aamiainen. Miksi siitä tåytyy tehdä tappelu? Jos ei syö, eikä tule pöytään, niin onko aina pakko??

Entä pukeminen: lähteköön sitten yöpuvussa tarhaan tms. Tai vanhempi voi mennä jo pihalle odottelemaan jos lapsi ei suostu pukemaan, tulkoon sitten itse perässä, jos ei yhdessä suostu tulemaan.



Antaisin myös lapselle paljon vastuuta itselleen.



Pukemiset, pesutkin melkein, hoitaa 5-vuotias jo itse. Mielestäni lapsen voi itse antaa kantaa seuraukset siitä, jos ei suostu toimimaan "järkevästi". Esim. jos ei syö, niin sitten on nälkä.

Ei silti tarvitse antaa lapsen kärsiä, vaan voi vaikka matkalle sitten varata jotain pientä purtavaa.



Siis ennen kaikkea kyseenalaistan siis vanhempien jääräpäisyyden.

Vaikka olenkin ns. pehmeän kasvatuksen kannattaja, niin en silti kannata sitä, että lapsen kanssa neuvotellaan kaikesta. Toki pitää keskustella ja KUUNNELLA lasta, että mikä siinä pukemisessa tms. on niin vaikeaa. Vanhempi kuitenkin asettaa raamit, ja lapsi niiden sisällä valitsee miten toimii.



Siinä mielessä 5v kuitenkin on vielä hyvin pieni, että usein vanhemman kannattaisi miettiä, ovatko vaatimukset liian suuret. Eli onko esim. lapsen pakko istua ruokapöydässä loppuun saakka.

Kuulostaa ihan normaalilta. Meilläkin 5v omapäinen tyttö.



Anna enemmän positiivista huomiota hänelle. Vauvan tulo saattaa pelottaa ja se että sinulla ei enää riitä huomiota hänelle, jos nytkin kanssakäynti on karjumista ym.



Olisihan se kiva kun lapset toimisi kuin kaukosäätimestä painaen, mutta eivät ne toimi. Meillä saa ohjata kolme pienintä 5-8v usein kädestä pitäen pesulle, pukemaan ym. Teinejä ei onneksi enää;) Sohvalta käskyjen karjuminen pahentaa asiaa, lapsi tietää että voi velmuilla eikä sem äiti tule kuitenkaan pakottamaan, huutaa vaan kauempaa. Kokemusta on;)



Lapselle on vaikeaa kun aikuinen määrää kokoajan eikä saa tehdä mitä haluaa. Hämää noissa tilanteissa hermostumisen sijaan, sen sijaan että komennat pukemaan kysyt että "haluatko laittaa tämän vai tämän paidan" tai "otatko muroja vai leipää". Näin lapsi saattaa osallistua kuin itsestään eikä tarvitse tapella, saa positiivista huomiota kun hänen mielipiteestään ollaan kiinnostuneita. Älä määrää turhaan asioissa joissa ei tarvitse. Esim. vaatteissa anna valita minkävärinen paita tänään tms. pääset itsekin helpommalla.



Tukistaminen vaatii saman kävelyn lapsen luo kuin käsivarteen tarttuminen, tee mielummin jälkimmäinen ja ohjaa lapsi pesulle tms. Minusta tuo vaikuttaa täysin ja 100% siltä että lapsi kaipaa nimenomaan sitä että saa huomiota ja hoivaa sinulta. Älä pakota liian isoksi liian aikaisin, 5v on vielä pieni. Lapset jotka saavat tarpeeksi huomiota ovat aika helppoja luonteesta riippumatta, pois lukien neurologisen tms. diagnoosin saaneet.



Kokeile palkitsemista, meillä on ollut samaan tarkoitukseen "tarramaa" eli lapsen piirtämä kuva johon saa aina tarran hyvin sujuneesta ruokailusta, iltapesusta jne. ja kun on 50 tarraa seuraa lapselle mieluinen palkinto esim. hoplop-reissu (kahdestaan äitin/isän ja tämän yhden lapsen kanssa vaikka perheessä useampiakin lapsia).



Pidä päiviä kahdestaan lapsen kanssa jolloin olet vain hänen kanssaan, ne ovat tärkeitä etenkin perheessä jossa useampia lapsia. Kun lapsi tuntee olevansa tärkeä ja erityinen protestoinnin tarve vähenee.



Vaadi omaa aikaa itsellesi, ota sitä. Jos on tiukkaa, laita lapsi päiväkotiin, rutiinit oppii helpommin vertaisryhmässä kun kaikki muutkin tekevät. Voisi olla hyvä, ehtii oppia ennen koulua sopeutumaan ryhmään, uhmakkaalla luonteella voi mennä enemmän kuin se eskarivuosi sopeutua ryhmätoimintaan jossa pitää tehdä niinkuin aikuinen sanoo.



Ja sitten vielä: rauhoitu. Älä anna pulssin ja äänenpainon nousta vaan ota rennosti. Ei ole kuolemanvakavaa jos lapsi ei tee sillä sekunnilla kun pyydät. Ole rauhallinen, vie kädestä pitäen, pue vaikka. Pidemmän päälle alkaa ärsyttämään lasta tuollainen ja alkaa tehdä itse.



Viimeinen neuvo saattaa ärsyttää, mutta usko pois, minulla on yksi vasta murrosiässä diagnosoitu maailman kovapäisin lapsi, kaksi erittäin itsepäistä tyttöä (ja kaksi helppoa poikaa), tiedän mistä puhun. Ihan oikeasti älä ota pulttia tuosta itsepäisyydestä, säästät niin ennenkaikkea itseäsi. Keskity hyviin puoliin lapsessasi ja kerro myös hänelle "olet tosi taitava piirtämään", "sinä olet tosi söpö pieni tyttö", "voi kun olit kiltti kun autoit äitiä jne." Ongelma ei useinkaan ole lapsessa, vaan hermostuneessa vanhemmassa johon lapsi reagoi.



Lohduttaudu sillä että tyttäresi tulee pärjäämään elämässä, tuolla luonteella ei hänen ylitseen kävellä;)

Ensin ollut usemman vuoden ainokainen ja sitten tullut pikkusisarus horjuttamaan hänen asemaansa ja pian perään tulee vielä toinenkin. Ehkä ei oikein tiedä mikä hänen paikkansa perheessä oikein on.

Ikätasoinen seurakin voisi kyllä tehdä hyvää. Ei äidistä ja pikkuveljestä ole vastaavaa kaveriseuraa.

että teet kaikkesi mutta lapsella ei ehkä kaikki kunnossa.

Meillä oli käsittämätön inttäjä-jankuttaja, sen verran normaali että ainoastaan vanhemmat näki siinä erityislapsen. Murrosiässä ongelmat lähti lapasesta ja diagnoosi saatiin ja selvisi että lapsi on ollut ikänsä hankala koska käsittää asiat eri tavalla kuin me muut.

Mä olen miettinyt jo pitkään, miten tämä elämä voikaan olla pienellä tytöllä niin vaikeaa, ja miksei kenenkään muun lapsella ole vastaavaa tarvetta inttää, jankuttaa, taistella vastaan ja komennella. Meillä kyseessä on syksyllä 5v täyttävä tyttö, ja tosiaan kuvauksesi täsmää häneen ihan täysin.

Uhkailu, lahjonta, palkitseminen, keskustelut jne. eivät auta. Päinvastoin tuntuu, että varsinkin lahjonta ja palkitseminen tekevät hallaa, eli kun tyttö on saanut hyvän käytöksen, tottelevaisuuden tms. syyn vuoksi jonkin palkinnon, seuraavasta päivästä alkaa kuukauden mittainen jakso, jolloin käytös on entistä pahempaa. Jotenkin tuntuu, että tyttö tulkitsee nämä palkintosysteemit sellaisiksi itsestään selviksi etuuksiksi, joiden jälkeen hän voi käyttäytyä kuinka tykkää. Hän ei tunnu lainkaan käsittävän, vaikka miten yritän selittää, että palkinto tulee esim. tottelemisesta, ja jos hän ei tottele, palkintoa ei tule. Ei, vaan tyttö vinkuu palkintoaan ja se olenkin minä se paskapää, kun riistän häneltä hänelle kuuluvan palkinnon (vaikka miten selitän ja perustelen, miksi palkinto jäi saamatta).

Olen yrittänyt myös selittää ja perustella, vedota järkisyihin, miksi tytön pitäisi totella. Keskustelun aikana tyttö kyllä väittää ymmärtävänsä, muttei sitten käytännössä näytä siltä. Toisaalta harvemmin edes on sellaista rauhallista hetkeä, jolloin keskustelua voisi edes käydä, ja ylipäänsä meillä on tilanne sellainen, että kun yritän puhua vaikkapa tästä tottelevaisuusasiasta, tai mistä tahansa asiasta, josta tyttöä ei huvita puhua, tyttö kieltäytyy keskustelemasta.

Tiedän kyllä, että tytöllä on vahva temperamentti, ja tiedän senkin, keneltä hän on sen perinyt (minultapa tietenkin). Silti tuntuu jotenkin käsittämättömältä, harva se päivä mietin, voiko tämä olla normaalia. Olen puhunut tästä neuvolassa, mutta siellä sanotaan vain, että "sellaista se on, tytöllä on vahva luonne". Olen yrittänyt jopa päästä lastenpsykologille sekä perheneuvolaan, mutta tuntuu olevan jatkuvasti hirveät jonot, ja aina kun meidän aikamme olisi lähestymässä, tulee soitto, että nyt on taas kiireisempää ja akuutimpaa tapausta tulossa, emmekä sitten pääsekään.

Mä myös luulen, että yksi syy tähän ongelmaan on se, että meilläkin mies vetäytyy tästä vastuusta täysin. Kyllä hän muuten lapsia (tytön lisäksi perheessä on 1v poika) hoitaa, ruokkii ja näin edelleen, ja joskus yrittää tytölle kuria pitää, mutta ei mies jaksa kuunnella jankutusta ja valitusta, vaan taipuu tytön tahtoon. Varmaan tyttö on huomannut senkin, että äidiltä ei yhtä helpolla tule periksi, ja jotenkin tuntuu, että juuri sen vuoksi me olemmekin niin usein nokat vastakkain. Minun jääräpäisyyteni tuntuu yllyttävän tytön jääräpäisyyttä, ja myönnän kyllä, että myös päinvastoin. Mutta minun järkeni ja kaikkien kasvatusammattilaisten mukaan kuitenkin minun nimenomaan pitääkin pysyä siinä kannassani, eikä antaa tytön pomputella. Se vaan on ihan hillittömän väsyttävää, rasittavaa ja suorastaan itsetuntoa polkevaa. Usein tulee itkettyä niin sen vuoksi, että mun täytyy olla todella huono äiti, kun tämä on tytön kanssa tällaista, kuin senkin vuoksi, että 1v kuopus jää aivan tyystin huomiotta (pakollisia vaipanvaihtoja ja syöttämisiä lukuunottamatta), kun kaikki aika ja huomio menee tytön kanssa taistellessa.

Meillä myös puuttuvat ne lähisukulaiset yms. joille voisi tyttöä viedä kylään, ja meilläkin jäätiin kerhosta juuri kesälomalle. Kun muut odottelevat auringonpaistetta ja rannalle pääsyä, minä mietin, montako viikkoa kestää ennenkuin minä lähden suljetulle osastolle... No, toistaiseksi odottelen edelleen, josko pääsisin tytön kanssa joko sinne perheneuvolaan tai lastenpsykologille. Itselleni olen luvannut, että jos sovittua aikaa siirretään vielä kerrankin kuukaudella tai sitä enemmän, soitan itse lastensuojeluun ja pyydän apua sitä kautta (jos sitä ei kerran muuten saa).

täälläkin yksi. Tosin meillä on 5v poika. (lisäksi 2v tyttö ja kesällä synt. kolmas)

Vastaan väittämistä, tottelemattomuutta, narinaa, ja kiukkua.. taitaa siis kuulua ikään. Meillä käytössä palkitseminen hyvästä,jäähypenkki, karkkipäivän menetys..

Varoituksia jaetaan kolme, jos ei tottele, 5 min jäähyä. jne.

Paljon asioista myös keskustellaan, selitetään miksi aikuiset "määrää" jne.

Rankka ikä kyllä, täytyy myöntä, mutta kai tämä ohi menee.

Jos paljon tekemistä/virikkeitä/kavereita niin päivä on paljon mukavampi.. eli poika tylsistyy helposti, mutta siinäkin on opettelemisen paikka, vanhemmat kun ei voi jatkuvasti viihdyttää ja keksiä tekemistä. Eikä mielestäni pidäkään.

Voimia sinne(kin)!

Meidän 5-vuotias oli kanssa oikein uhmakas välillä ja ilmoitti suoraan minulle ja miehelle, että hän määrää täällä ja sillä siisti!

Meidän kohdalla tepsi yleensä se, että rauhallisella äänellä ( pojan tasolla, silmiin katsoen) sanottiin hänelle, että ok, sinä saat määrätä, mutta määrääjänä olemiseen liitty raskas vastuu ja painolasti, varsinkin noin pienelle.

Ilmoitettiin, että pojan (kun kerran oli määrääjä)

täytyy jatkossa tietää itse milloin lähdetään hoitoon, mitä puetaan, milloin ja mitä syödään, milloin nukkumaan, kuka saa ja milloin tulla kylään jne. loputtomiin.

Tästä oli yleensä seurauksena se, että poika "luovutti" valtansa takaisin ja saattoi tokaista: "no, minä määrään vain tästä asiasta ja te kaikista muista". Siihen mennessä oli jo unohtunut sekin, mistä halusi määrätä..

Ikä kai...

Olen kokeillut tuota että tyttö saa itse päättää ja hoitaa asioita. Se ei toimi ollekaan meillä sillä sitten tyttö päättää että aamupesua ja hampaiden harjausta ei tarvita, eikä aamupalaakaan tarvita. Tarvitaan ainoastaan vaatteet päälle jotenkuten, ja sitten hän voikin jo lähteä ulos pyöräilemään. Hänellä ei siis toimi ollenkaan tuo että päättäisi itse.



Tokihan hän osaa tehdä aamupesun itse ja pukemiset ym. mutta minun pitää valvoa että hän tekee ne. Muuten niitä ei tapahdu. Ja näin voisi siis hänen puolesta olla vaikka viikon putkeen, ne ovat niin ikäviä rutiineja, että ne voisi unohtaa kokonaan.



Olen jättänyt turhat vaatimukset pois tästä kasvatushommasta jo ajat sitten, ettei tarvitse kaikesta tapella. Ja nytkin jää aamupala joskus tytöllä väliin kun koen että parempi olla molempien hyvällä mielin kuin vaatia aamupalan syömistä. Välillä saa jäädä jopa hampaiden pesu väliin, ihan vain pitääkseni tytön "aisoissa", kun vaikka on kiire lähteä johonkin. Joustoa siis löytyy, mutta rutiinit olisi saatava tehdyksi että ne joskus muodostuisi tavaksi ihan vapaaehtoisesti. Eikä meillä tarvi istua ruokapöydässä loppuun asti tms. vaan muuten on aika vapaata tämä kasvatus, liekö siinä vika?

"neuvotella" eli saada aina tahtonsa isän kanssa läpi johtaa siihen, että hän kyseenalaistaa sitten sinunkin kanssa kaikkia sääntöjä? Jos kerran isän kanssa saa niin helposti protestoimalla tahtonsa läpi, niin kait hänellä on motivaatiota kokeilla samaa sinuunkin? Tai sitten se että vanhempien kanssa on eri sääntöjä johtaa siihen, että hän on vaatimuksista hieman sekaisin?

sinä paapot sitä 1,5 vuotiasta, ja seuraava tulee kohta. sinulla tuskin on kahdenkeskeistä aikaa tytöllesi...?



minä ainakin näkisin niin,että tyttösi saa suurimmaksi osakseen vain karjuntaa, ja "inhoa", niin eipä siinä pienellä lapsella ole kovin helppo osa:(



et vie tyttöä puistoonkaan,koska se 1,5 vuotias estää senkin. ehkä kokee,että kaikki on viety, äiti ei ole enää hänelle äiti,vaan huutaja ja meuhkaaja, ja pikkuveljelle kiva.. annas olla,kun kolmas syntyy,niin äiti välittää entistä vähemmän..



mitäpä jos koittaisit asettua ajettelemaan asioita pienen tyttösi näkökulmasta,miltä se elämä näyttää ja tuntuu. ja hommaat sitä kahdenkeskeistä aikaa,näytät,että välität yhä.

että lapsi saa päättää liikaa, jos lapsi saa päättää mennäänkö pesulle tai syödäänkö. Se aiheuttaa turvattomuuden tunnetta kun noin pieni on vastuussa itsestään. Aikuinen päättää että nyt pesulle ja nyt syömään mutta lapsi voi päättää että syökö puuroa, muroja vai jugurttia aamupalaksi, terveellisistä vaihtoehdoista joita kotona on. Jos ei maistu kuin puolikas omena niin ok. Hampaidenpesussa kyllä aikuisen pitää muutenkin olla mukana, 5v ei osaa vielä joka paikasta pestä kunnolla.

t. 18

Olen kokeillut tuota että tyttö saa itse päättää ja hoitaa asioita. Se ei toimi ollekaan meillä sillä sitten tyttö päättää että aamupesua ja hampaiden harjausta ei tarvita, eikä aamupalaakaan tarvita. Tarvitaan ainoastaan vaatteet päälle jotenkuten, ja sitten hän voikin jo lähteä ulos pyöräilemään. Hänellä ei siis toimi ollenkaan tuo että päättäisi itse.

Tokihan hän osaa tehdä aamupesun itse ja pukemiset ym. mutta minun pitää valvoa että hän tekee ne. Muuten niitä ei tapahdu. Ja näin voisi siis hänen puolesta olla vaikka viikon putkeen, ne ovat niin ikäviä rutiineja, että ne voisi unohtaa kokonaan.

Olen jättänyt turhat vaatimukset pois tästä kasvatushommasta jo ajat sitten, ettei tarvitse kaikesta tapella. Ja nytkin jää aamupala joskus tytöllä väliin kun koen että parempi olla molempien hyvällä mielin kuin vaatia aamupalan syömistä. Välillä saa jäädä jopa hampaiden pesu väliin, ihan vain pitääkseni tytön "aisoissa", kun vaikka on kiire lähteä johonkin. Joustoa siis löytyy, mutta rutiinit olisi saatava tehdyksi että ne joskus muodostuisi tavaksi ihan vapaaehtoisesti. Eikä meillä tarvi istua ruokapöydässä loppuun asti tms. vaan muuten on aika vapaata tämä kasvatus, liekö siinä vika?

olen kyllä yrittänyt itsekin päästä helpoimmalla niissä asioissa missä mielestäni voin. Eli on käytössä esim. pukemisessa se, että itse saa valita paidan värin, mutta äiti tai isi sanoo, riittääkö t-paita vai pitääkö olla pitkähihainen. Mutta ei se oikein toimi meilläkään, joka aamu siitä huolimatta päädytään tappelemaan siitä, kuinka hän haluaa laittaa kesämekon, vaikka ulkona on kylmä. Kuitenkin mielestäni on mun tehtäväni huolehtia siitä, että tytöllä on säänmukaiset vaatteet. Ja on muuten kokeiltu sitäkin, että sai sitten mennä tuossa keväällä kesämekossa ulos, ja kokeilla, kuinka äkkiä palelee. No, tyttö värjyili pihalla tunnin verran, huulet sinisenä ja iho kananlihalla, kieltäytyi lähtemästä sisälle ja kivenkovaan väitti, ettei palele yhtään. Lopulta kannoin väkisin sisälle, kuten yleensäkin, ja seuraavana aamuna, yllätys yllätys, tytöllä oli kuumetta 39,4 astetta. Ja arvatkaapas, mikä oli tytön ensimmäinen kommentti heti aamulla? "Kyllä sä äiti olet sitten tyhmä, kun annoit mun mennä ulos kesämekossa vaikka siellä oli kylmä." Yritin selittää, että minähän käskin pukemaan kunnolla, mutta itse halusit sen kesämekon, mutta oli se kuulemma silti minun vikani, että hän on nyt kipeänä, ja minä olen tyhmä.



Meilläkin aamupalan syöminen on hyvin harvinaista, vaikka aina tytöllä tuleekin sitten nälkä ennen lounasaikaa. Hän vaan ei halua aamupalaa syödä, ellei se ole jätskiä tai muuta herkkua, eikä auta muistuttaa, että eilenkin tuli nälkä. Tyttö toteaa, että tänään ei tule. Jos hän sitten erehtyy aamupalan syömään, niin vaikka kysytään, ottaako muroja, puuroa tai leipää, ja tyttö itse sanoo, että muroja, niin siinä vaiheessa, kun minä istun pöytään puurolautasen kanssa, tyttö sanoo, että "minäkin olisin kyllä ottanut puuroa". Tai kun kysytään, ottaako leivälle juustoa, makkaraa tai kurkkua, tyttö sanoo, että makkaraa, mutta sitten pöydässä olisikin halunnut juustoa. Ruokapöydässä ei ole pakko istua loppuun asti, ja jos ei kerran tule pöytään niin olkoon sitten tulematta, mutta minä en laita muutakaan ruokaa sitten (jolloin tyttö vinkuu nälkäänsä ja muistuttaa, miten tyhmä äiti minä olen). Minä olen myös päättänyt, että haluan itsekin syödä ruokapöydässä rauhassa, joten pöydässä vinkumisesta seuraa siitä pois lähtö (jos ei yhdellä varoituksella ymmärrä lopettaa valitustaan, ja kun harvemmin ymmärtää, joutuu pois pöydästä, ja sitten taas valittaa, miten on nälkä, ja äiti on tyhmä). Tuntuvat oikeasti varmasti pikkujutuilta, eihän se nyt ole silloin tällöin iso asia nousta ylös ja höylätä se yksi pala juustoa, mutta kun tämä sama toimintamalli toistuu joka ainoassa asiassa joka ainoa päivä, se on väsyttävää. Lisäksi tyttö ei tosiaan välitä niistä rajoista, joita hänelle asetetaan, vaan saa raivareita, kun ei tehdäkään kuten hän haluaa, tai jos kielletään jotakin, hän tekee silti.



Vasta viime viikolla kävimme taidemuseossa, olimme sopineet käyttäytymissäännöt ja lupasin, että jos museossa sujuu hyvin, menemme hampurilaisille. Museossa tyttö ei kuitenkaan enää totellut yhtään, ja päätin lähteä sieltä aiemmin pois, josta tyttö sai raivarin. Ei menty myöskään hampurilaisille, josta tuli uusi raivari. Sunnuntai-iltana tyttö keksi haluta mennä erääseen huoneeseen, joka on meillä maalauksessa juuri nyt, joten sinne ei lapset saa mennä. Oveen on laitettu lukkokin sen vuoksi, mutta tyttö rikkoi lukon, koska halusi sinne huoneeseen.



En tosiaan koe vaativani ihan älyttömiä kuitenkaan, mutta mielestäni mun täytyy jotkut rajat ja rutiinit pyrkiä säilyttämään ihan jo muunkin perheen vuoksi, ja mielestäni tytönkin pitäisi siihen onnistua sopeutumaan. No, itse toimin pari vuotta sitten jonkin aikaa erään asperger-nuoren tukihenkilönä, ja tuolloin huomasin joitakin samoja piirteitä tässä nuoressa kuin tytössänikin, ja nämä piirteet ovat vain vahvistuneet tässä ajassa. Sen vuoksi olenkin yrittänyt sinne perheneuvolaan ja lastenpsykologille päästä, mutta kun ei... Tässä vaan alkaa itsensä tuntea aika voimattomaksi ja surkeaksi äidiksi, eikä siinä tosiaan auta yhtään se, että tyttö vielä muistuttaa joka päivä, miten tyhmä minä olen, kun käsken pukemaan kunnolliset vaatteet ulos, en tee hänelle aina juuri sitä ruokaa mitä hän haluaa enkä anna syödä mielin määrin jätskiä ja karkkia.



- se jääräpää-äiti

Tsemppiä ja jaksamista sulle jääräpää-äiti, ei kuulosta helpolta sielläkään. t. AP

Ja voin lohduttaa: ollessani päiväkodissa töissä 5-vuotiaiden ryhmässä, kaikki suurin piirtein olivat tuollaisia. Tähän ikään kuuluu tämä. Haluaisi jo olla isompi kuin mitä on ja mihin taidot riittää, toisaalta taas haluaisi olla vielä ihan pikkuinen. Ja se aiheuttaa aikamoisen ristiriidan.



Meillä on jo helpottanut, poika täyttää kohta 6 mutta pikkusisko tulee hyvää vauhtia perässä, ja näyttää siltä että hän aloittaa 5v:n kitinät jo heti 4 täytettyään :(. Mutta meillä auttaa se, että rajoista pidetään tiukasti TIUKASTI kiinni. Ja aina jos ei totella, jäähypenkki seuraa vääjäämättä. 5v istuu enää erittäin harvoin jäähyllä, pienempi sisarus sitä vastoin tutustuu tällä hetkellä hieman lähemmin jäähypenkkiin. Kun isompi tajusi että penkki heilahtaa aina ja ikuisesti typerästä käytöksestä, hän alkoi uskomaan ihan ekasta tai tokasta sanomisesta.



En usko että lapsesi on mitenkään epänormaali tai jonkun diagnoosin tarpeessa. Sinun pitäisi olla nyt vaan uskomattoman johdonmukainen kasvattaja, se palkitsee sitten jonkun ajan päästä. koita saada miehesi myös ymmärtämään, miten tärkeää on kummankin vanhemman olla samalla linjalla kasvatuksen suhteen. Ja myös ymmärtämään se, mitä hallaa miehesi tekee tyttösi myöhemmälle kehitykselle jos nyt antaa tytölle aina periksi. Aikamoista itsevaltiasta siinä sitten kohta saatte katsella!



Tsemppiä ja voimia vaativaan tehtävään! Päivä kerrallaan, muuta ei voi sanoa. Ja muista että huutaminen ja räyhääminen ei tosiaan auta mitään. Rauhallinen ääni ja muutama kehoitus - jos ei usko niin sitten jäähylle. Ja meillä ainakin jäähyllä ajan laskeminen alkaa vasta sitten, kun penkiltä ei enää karata eikä siinä kiljuta tai huudella rumia. niin kauan kun tuolilta kiljutaan "äiti on tyhmä" -juttuja, ei aika vielä ala. niin ja meillä on vielä sellainen sääntö että toisen lyömisestä tai muusta fyysisestä vahingoittamisesta tulee tuplajäähy,5v saa siis kaksi kertaa 5min silloin. Auttaa!

Sanoit että palkitseminen ei onnistu, koska tyttö rupeaa heti vaatimaan sitä palkkiota, eikä suostu "sääntöihin". Mutta oman kokemukseni mukaan palkitsemisessa menee pieleen juuri se, että vanhempi (se "kouluttaja") itse ei muista niitä sääntöjä, ja lähtee joko mukaan siihen neuvotteluun tai jopa rankaisuun siitä kun ei totella.



Kertaan positiivisen vahvistuksen perusasiat varmuuden vuoksi (oma näkemykseni):



1) Toivotusta käytöksestä palkitsemiseen voi lähteä, jos on jotain mitä lapsi tavoittelee ja mitä vanhempi voi kontrolloida. Näitä on vaikka kuinka paljon lasten kanssa, rusinoista leluihin tai mihin vaan. Eli vanhemmalla on hallussaan jotain mitä lapsi mielellään haluaisi, mutta vanhempi pystyy määräämään millä ehdoilla sen saa. Ei käy sellainen asia, johon lapsella on vapaa pääsy jatkuvasti, eihän hän silloin mitään sen eteen ole valmis tekemään. Tietenkään ei voi olla kyseessä mikään sellainen, mitä ilman lapsi ei pärjää.



3) Samaten se teko, johon palkitsemista sovelletaan, pitää olla ensinnäkin molempien kontrolloitavissa sikäli että milloin se on suoritettu hyväksyttävästi ja milloin ei, ja molemmat tietää mitkä ne kriteerit on. Esim. joku "ole kiltisti" on hyvin vaikea valvoa ja pitää kiinni, "kerää lattialta kaikki lelut laatikkoon" on taas selkeämpi, se on joko tehty tai sitten ei. Lisäksi vapaaehtoisuutta ei voi soveltaa sellaiseen juttuun, joka lapsen on pakko tehdä ja jota ei voi jättää tekemättä. Se ei niin haittaa, jos onkin kyseessä joku juttu joka ylipäänsä jonkun on pakko tehdä (kuten roskisten vienti),



1) Ideanahan on se, että lapsi itse omalla käytöksellään pystyy kontrolloimaan tilannetta, eli vanhemman toimintaa (antaako vanhempi palkkion vai ei). Vanhempi määrää säännöt (tee tämä niin saat tuon), lapsella on vapaasti valittavana kaksi vaihtoehtoa, joko lähtee leikkiin mukaan ja tekee mitä palkkion saamiseksi vaaditaan, tai ei lähde. Palkinnon ja tehtävän suhde tulisi olla sellainen, että lapsi mieluummin valitsee leikkiin lähdön kuin luopumisen. Jos hän kuitenkin ei halua lähteä leikkiin, hänelle ei ole siitä muita seuraumuksia, ainoastaan hän silloin menettää mahdollisuutensa ansaita palkkion. Se on ihan sama lähteekö lapsi paikalta vai alkaako kirkua ja lyödä, tai minkä käytöksen tahansa hän valitsee, jos se ei ole sitä mitä vanhempi on ilmoittanut palkkion saamisen ehdoksi, lapsi ei sillä käytöksellä palkkiota saa. Jos kyse on siitä, että tehtävä on liian vaikea ja lapsi yrittää mutta ei onnistu, vanhempi helpottaa tehtävää ja antaa uuden mahdollisuuden yrittää saada palkkiota, jos lapsi taas tietää mitä tehdä ja osaa, mutta valitsee kiukuttelemisen, leikki loppuu siihen ja lapsi menettää siltä erää palkkion saamisen mahdollisuuden. Äiti panee lelun tai rusinan pois, tai jos oli kyse vaikka lelujen keräämisestä ja niitä ei haluta jättää lattialle, äiti kerää ne lelut pois. Lapsella oli mahdollisuus kerätä lelut ja ansaita palkkio, hän ei tehnyt niin joten joku muu kerää ne lelut -> palkkion mahdollisuus häipyy tai äiti voi itse syödä sen rusinan. Yhtä hyvin ne lelut tosin voisi jättää lattialle, eihän siihen kenenkään maailma kaadu. Äiti ei suutu tai ala rankoa lasta, vaan ainoastaan hän kontrolloi palkkiota. Myöhemmin voidaan antaa lapselle uusi mahdollisuus yrittää, ja jos hän sillä kertaa suostuu toimimaan halutulla tavalla ja suorittaa tehtävän, hänet palkitaan siitä ihan yhtä lämpimästi kuin jos hän olisi onnistunut ensimmäisellä kerralla. Rankaiseminen epäonnistumisesta vähentää lapsen halua lähteä mihinkään ehdotuksiin mukaan, siksi pysytellään vain siinä palkitsemisessa/palkkion menettämisessä. Rankaisua on myös jonkun jo lapsella olevan esineen tai vapauden pois ottaminen, eli siksi palkkion täytyy olla sellainen joka on lähtökohtaisesti vanhemmalla eikä lapsella.



4) Kuitenkin olisi tarkoituksen mukaista, että siitä suorituksesta tulisi lapselle mukava ja hauska juttu eikä pääpaino olisi epäonnistumisessa/rankaisussa. Eli ei ole yleensä tarkoitus ladata eteen valtavaa tehtävää ja sen loppuun ehkä suurta palkkiota (suoritus on vaikea ja epäonnistumisen pelko voi olla liikaa lapselle ja jos se kiukutteleminen on jo tuttua, ei lapsi ehkä edes yritä), vaan on fiksumpaa aloittaa ihan pienistä askelista ja palkita usein pienemmällä palkkiolla. Vähitellen lähdetään leikinomaisesti kasvattamaan vaatimuksia, mutta hitaasti. Esimerkiksi niin, että lapsella on joku tehtävä, josta hän saa satunnaisesti palkkion, joko yhden tai kahden tai kymmenen toiston jälkeen, niin että hänen motivaationsa tavoitella palkkiota säilyy (vanhemman on seurattava tätä motivaatiota, ettei homma kaadu liian nopeasti kasvaviin vaatimuksiin). Palkkiota voi myös kasvattaa sitä mukaa kuin palkitsemistiheys pienenee ja vaatimukset kasvaa. Lapsi saa oppia, että hän pystyy valitsemaan ja vaikuttamaan omaan maailmaansa ja hänen maailmansa toimii ennakoitavasti, mutta vanhempi myös saa haluamansa asiat hoidettua yhteisymmärryksessä.



5) Jos epäonnistumisia tulee (eli lapsi ei saavuta vaadittua kriteeriä) yksi tai kaksi kertaa, se ei haittaa mitään. Se kuuluu pelin henkeen ja ei pidä siihen tosiaankaan lannistua. Jos palkinto on riittävä ja tehtävä suoritettavissa, ahneus voittaa jossain vaiheessa. Jos taas vaikuttaa siltä, että palkinto ei lapsen mielestä ole riittävä tehtävään nähden, voidaan palkkiota aina suurentaa, mutta sitä ei pidä tehdä niin, että lapsi saa kiukuttelemalla pelattua palkkiota kerta kerralta ylöspäin. Vaan jos lapsi ei innostu siitä rusinasta, voidaan vaihtaa keksiin, mutta ei heti yhden tai kahden epäonnistumisen jälkeen, vaan mieluummin pidetään taukoa ja mielellään vaikka muutetaan tehtävää niin, ettei ne ole ihan yksi yhteen. Muuten lapsi oppii, että homma helpottuu kun ei edes yritä.

Numerot meni väärin ja viestistä tuli pitkä, mutta idea on tämä: Pidä kiinni päätöksestäsi palkkion ja tehtävän suhteen, mutta älä missään tapauksessa lähde maanittelemaan, lahjomaan, rankaisemaan lasta tai hermostumaan itse. Sinä kontrolloit palkintoa, sinä kontrolloit omaa toimintaasi, lapsi haluaa sen mitä sinulla on, lapsi tietää miten sen saa, lapsi valitsee itse mitä tekee. Sinulla ei ole mitään syytä hermostua, pidät vaan jääräpäisesti kiinni vaatimuksestasi, ja jos lapsi ei sitä halua tehdä, se on hänen oma valintansa. Silloin hän ei saa palkintoa. Jos hän kuitenkin suostuu palkintoa tavoittelemaan, hän sen saa. Seuraavalla kerralla on sama tilanne, on houkutteleva palkinto ja lapsella "pallo", haluaako hän sen palkkion vai ei. Alkuun palkinto voi olla ylimitoitettu, "liian hyvä" vaadittavaan tehtävään nähden, se ei haittaa mitään. Se on vaan hyvä, jos valinta on lapselle tosi helppo. Kun lapsi alkaa mielellään tarttua toimeen, eli ei enää edes harkitse kiukuttelemista, voidaan vaatimusta alkaa kasvattaa. Jos se tehdään liian varhain, on seurauksena vastustusta.