Aloittelevan vauvakuumeilijan hämmennys - Pyydän kommentteja.
Tervehdys kukkivan omenapuun juurelta!
Vauvakuume nostaa päätään, mutta vielä ei olla ryhdytty tuumasta toimeen. Tähän mennessä en ole vakavasti miettinyt asiaa, mutta nyt kun rinnalla on oikea mies, on se ajankohtaista - ja taitaa biologiallakin olla näppinsä pelissä. Miehen mielestä vauva saa tulla ja taloudellisestikin se on mahdollista, mutta minä ihmettelen ja epäröin. Toisaalta ei tässä loputtomiin voi miettiä, uskaltaako ottaa sen askeleen tuntemattomaan, sillä ikää on 32.
Minulla on tapana pohtia asioita juurta jaksain ja sitten tehdä päätös sen mukaan mitä sydän sanoo, että kai tämä hämmennys on osa mietintäprosessiani. Kaipaisin kokemuksianne ja kommenttejanne, missä vaiheessa olette siirtyneet tuumasta toimeen eli yrittämään raskautta? Mitkä olivat ne syyt päätöksen taustalla - vai oliko niitä, muuta kuin se tunne, että nyt tämä on oikein?
Asun ulkomailla ja tässä kohtaa kaipaan keskustelua suomeksi ja näkemyksiä Suomen maan kamaralta :)
Viimeisimpänä olen miettinyt, pitäisikö vain jättää ehkäisy ja katsoa, mitä tapahtuu. Unohtaa vain liika miettiminen. Voiko lapsen tulemiseen tai edes yrittämispäätöksen tekemiseen koskaan olla valmis (mitä se sitten tarkoittaakaan)? Ja kun lapset vielä tulevat, jos ovat tullakseen, eivätkä ymmärrä minun hienojen suunnitelmieni päälle.
Olen nähnyt itseni adoptiolasten vanhempana pikkutytöstä saakka ja biologisten lasten hankkiminen on ollut jossain taka-alalla... Tosin ei adoptioajatustakaan ole hylätty, mutta mietitään nyt ensin tämä ensimmäinen biologinen.
Sekavaa on tekstini, mutta se kuvaa hyvin tämän hetkistä hämmennystä. Toivottavasti saan teiltä lisää pohdittavaa! Kiitos jo etukäteen!
Kommentit (13)
Mä olen sitä mieltä, että kaikki ei ole ikinä valmiita lapsen saantiin, jos odottaa jonkinlaista vauvakuumetta tai "napsahdusta", että nyt sen vauvan haluan. Meille esikoinen tuli "puolivahingossa" mutta olen todella onnellinen, että tuli! Jos olisin saanut miettiä ja veivata asiaa niin voi olla, että meillä ei vieläkään olisi lasta! Raskauden aikana siihen äitiyteen kasvaa kummasti, vaikka alkuun olisikin epävarma olo. Nää on tietysti vaan mun kokemuksia! Nyt meillä haaveillaan kolmannesta lapsesta;)
Olen tullut myös siihen tulokseen, ettei lapsen saamiseen ole koskaan valmis ja ettei koskaan ole täysin oikea aika. Ja myös tuo, ettei liika miettiminen auta puusta pitkään - päinvastoin!
Taidan ottaa tietoiseksi taktiikakseni tuon "puolivahingossa"! ;)
Luonto on kätevästi järjestänyt niin, että vanhemmilla on 9 kk:tta aikaa valmistautua lapsen tuloon, joten yritykseen vaan! :)
T: Verona
http://haikaranjalanjaljilla.blogspot.com
Ajatuksesi (Opossum ja muut joiden nimimerkki ei nyt ketjusta jäänyt mieleen) kuulostivat tutuilta. Olen itse 27 ja vasta n. vuosi sitten tuli ensimmäinen vauvakuumeaalto. Vaikka ystävät saivat ja olivat jo saaneet lapsia ennen, niin itsellä ei vaan ollut vielä mitään kiirettä. Ensimmäisen aallon iskiessä työkuviot olivat vielä niin sekaisin että päätettiin odottaa hetki ja nyt sekin asia olis kunnossa ja vauvakuume entistä vahvempi.
Ensimmäinen "kunnollinen" yrityskerta vasta takana ja toivoisin kovasti että vois vaan olla kuulisti ja sanoa että lapsi saa tulla kun on tullakseen, mutta..... myönnän että testejä on tilailtu netistä ja greippimehu löytyy jääkaapista ja täällä palstalla tulee roikuttua liian usein. Kaipaankin vähän samaa ikäluokkaa ja samassa tilanteessa olevia henkilöitä vaihtamaan ajatuksia ja tuntemuksia. Ystävilleni en ole syystä tai toisesta halunnut vielä kertoa, voihan olla että lapsen tulo kestääkin enkä tiedä jaksanko käydä niitä kaikkia keskusteluja. Haluan nyt ainakin ensin, että tämä on vain minun ja mieheni projekti ja teidän kanssasisarten : ) Olisi ihanaa jos saataisiin se plussa ja vois jatkaa ajatusten vaihtoa.
terkuin: Tupuna
Meillä jo tuo yksi lapsi on mutta ajattelin jakaa oman "kokemukseni" esikoisen kuumeilusta.
Olin 29 kun alkoi tuntua siltä että oma lapsi olisi kiva. Tuntui että jos ei nyt niin ei sitten koskaan, että olen "jo liian vanha" :D. Varsinaista vauvakuumetta ei siis ollut ollenkaan ja vielä hetkeä aikaisemmin olin sanonut etten lasta halua. Yhtäkkiä vaan päässä "napsahti". Sitten vain päätettiin yhdessä miehen kanssa kokeilla "tulee jos on tullakseen periaatteella". Tulihan se!
Yritän kai vain sanoa etä jos et nyt ole vielä varma niin jossain vaiheessa se kyllä kolahtaa. Ja muutos voi olla ihan muutamassa viikossa! Eli ei kannata liikaa pähkäillä!!
p.s. minä kävin jo pähkäilyvaiheessa ovulaatiolaskurin sivuilla netissä miettimässä että milloin olisi ovulaatio ja milloin syntyisi jos tärppäisi :)
p.s. ja lapsen tulemiseen ei kai tosiaan koskaan ole valmis - sitä kasvaa lapsen mukana. Itse jännittelen miten pärjään kolmivuotiaan kanssa - mutta se tuleekin ssitten vasta aikanaan! Ei siihen tarvitse olla vielä valmis. Halu saada lapsi riittää!
lukeneeni jostain vanhasta Vauva-lehdestä, että jonkin tutkimuksen mukaan vain noin 25% potee vauvakuumetta. Lopuille käy vahinko tai vain toteavat että vauva saa tulla jos on tullakseen, kun elämäntilanne sen muuten sallisi.
Olin 32 kun saimme esikoisen ja ehdin juuri täyttää 34 ennen kuin tämä toinen syntyy joulukuussa. Minä podin vauvakuumetta ennen esikoista, mies ei, mutta suostui hommaan kuitenkin. Ja on nyt niin onnellinen siitä! Olen tullut siihen ajatukseen, että jos asiaa edes miettii, niin kannattaa antaa vauvan tulla vaan jos on tullakseen, ilman sen suuremia pohdintoja. Ikinä et tule sitä katumaan, jos sen vauvan saat :). Toisinpäin vanhetessa voi tulla mieleen, että olisiko pitänyt sittenkin edes yrittää.
Täällä yksi 33 vuotias, joka on juuri tehnyt miehensä kanssa päätöksen yrityksestä hankkia oma vauva, se ensimmäinen.
Olen kait niitä, jotka ovat aina sanoneet, että "meille ei ikinä tule lapsia"... Tai, että "en ainakaan ole siihen valmis". Onkohan sitä ikinä? Nyt ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä vauvakuume nostaa päätään ja asia pyörii mielessä lähes koko ajan. Elän vakiintuneessa parisuhteessa, molemmilla työpaikka, oma talo ja olemme olleet yhdessä jo todella pitkään. Tällä hetkellä elämästä ei oikeastaan puutu kuin lapsi ja nyt olisi sen aika.
Ajatukset pyörivät päässä, tunteet ailahtelevat ja tuntuu, että on itku herkässä koko ajan. Täysin kummallista. Ehkä vähän pelottaa tuleva, mutta toisaalta kovasti jo odotan tulevaa. Eniten ehkä pelottaa se, että mitä jos ei tärppääkään... Ehkä sen aika näyttää.
Mietityttää myös pitäisikö tilata ovistestejä vai hoitaako luonto homman ilman testejäkin. Ehkä kuitenkin tilaan, ehkä en.
Tämä "projekti" on mieheni ja minun yhteinen, onneksi olemme tästä samoilla linjoilla. Itse asiassa miehelläni on jo aiemminkin ollut vauvakuume minulla ei. Olen ajatellut, että en puhu tästä kenellekään, en edes parhaimmille ystävilleni, kerron sitten kun aihetta on. En jaksa sitä ulkopuolista "painostusta" tai tenttausta asiasta tyyliin "joko?". On ihanaa kun saa lukea saman tyylisiä tuntemuksia asiasta.
Onpa hauskaa!
Minä täällä suhailen vielä vuoristorataa ajatusteni kanssa, mutta suurimmaksi osaksi olen sillä puolella, että saa tulla, jos on tullakseen.
Tunnistan MyrttiMaarian ajatuksen, että viikoissa voi tapahtua ihmeitä. Kävin kesälomalla Suomessa ja ostin läjän aiheeseen liittyviä lehtiä (ovat muuten pirun kalliita tilata ulkomaille!). Nyt olen lehtiä ahminut ja olo on ollut, että eipä tuo nyt niin ihmeellistä olisi. Eipä tietenkään ole! Lapsi on lapsi eikä mikään avaruusolio ;)
Timantti, minulle jäi pari vuotta sitten mieleen ystäväni neuvo, että älä odota liian pitkään. Ja se tuli sydämestä, sillä hänelle kävi niin, että aika vain meni ohitse. Tällä hetkellä hän on vähän yli neljäkymmentä eli nuori vielä, mutta enää raskaaksituleminen ei ole hänelle mahdollista.
Tupuna, sama juttu täällä: en ole ystävilleni puhunut. Tuumannut vain lyhyesti, että on asiasta puhuttu, jos ovat udelleet, mutta ei enempää. Se on kumma, jos yrittää jotain asiasta keskustella odottavien/äitien kanssa, niin heti ollaan tivaamassa, että koskas teillä. Miehen kanssa on juteltu paljonkin ja sitten tämä linkki Suomeen ja teihin on minulle tärkeä.
Mutta ollaan yhteyksissä! Ja jatketaan touhottamista! Pitäisiköhän lyödä itsensä kanssa vetoa, kuinka nopeasti ovistestit loppujen lopuksi kolahtavat postiluukusta? ;)
Ajattelin tuoda tähän ketjuun myös sellaisen pointin, kuin se vauvan 9 kk:n toimitusaika ;). Uskoisin, että se positiivinen raskaustesti on tietynlainen (vaikkakin myönteinen) shokki aina, vaikka lasta olisikin suunniteltu, toivottu ja ehkä kuumeiltu. Ainakin esikoisen kohdalla, kun se muutos on niin iso. Raskausaika on kuitenkin sen verran pitkä, että jo sen aikana ehtii henkisesti valmistautumaan lapsen tuomaan elämänmuutokseen.
Meillä esikoista suunniteltiin puolisen vuotta (tietty ajatuksissa ollut koko 8-vuotisen yhteiselon ajan miehen kanssa), ja kun yritys sen jälkeen alkoi ja heti tärppäsikin, olin todella hämmentynyt aluksi ja ahdisti melkein, että olenko tähän valmis, kun en edes vauvakuumetta ehtinyt potea. Raskauden edetessä ajatus alkoi kuitenkin tuntua yhä luonnollisemmalta, ja jälkikäteen tuntuu uskomattomalta kuinka tunteet muuttuivat raskauden aikana hämmentyneisyydesta ja epävarmuudesta luontevuuteen ja malttamattomaan odotukseen.
Moi! Täällä kärvistelee toinen samanikäinen kuumeilija. Onhan sitä monesti ajatellut ja toivonut ja haaveillut perheestä. Mutta nyt, lopultakin uusi elämä ja suhde on kunnossa että siihen perhe ajatukseen todella haluaa sitoutua. Kuitenkin 25v asti toivonut että joskus olisi se lapsi miehen kanssa mutta hieman on kulunut aikaa ennenkuin elämässä pääsi tähän pisteeseen että voi oikeasti uskaltaa toivoa ja yrittää. Ja todella on se tunne että nyt tai ei koskaan.Vaikkei suhteessakaan ole oltu kuin vuosi!
Tietenkin ajatus tulevasta jännittää että miten sitä selviää. Mutta ei se ota jos ei annakkaan. Miehen kanssa on puhuttu että nyt kesän aikana jätetään se ehkäisy pois ja yritetään.
Lueskelin muiden kirjoituksia vauvakuumeesta jne. Itsellä kai eniten mietityttää että onnistuuko sitä tulemaan raskaaksi. ikääkin mittarissa enemmän kuin toivoisi. Että mitä jos ei tärppää. Mielessä pyörii kaikenlaista asiaa päivistä ja oviksesta sun muusta, hui!
Mutta ei auta pelätä vaan olla positiivinen :)
En tiedä onko tästä apua kenellekkään,,, mut mut minä ainakin vain tiesin että tässä se on. Siis oikea mies ja oikea olo itsellä. Kenenkään muun kohdalla ei ole koskaan käynyt näin. Mieheni sanoo samaa. En edes muista kumpi meistä mainitsi lapset ensimmäisenä. Se vaan meni niin... Olemme kolmenkympin molemmin puolin, minä vähän alle ;)
Pillerit lopetin kyllä monesta muustakin syystä (en vaan halunnut enää lääkitä itseäni, ja kuullut niin paljon haittavaikutuksista).
Yritämme lasta (tammikuusta -10 alkaen), eli vielä en oikeasti tiedä mitä se elämä lapsen kanssa on ja olenko hyvä äiti. Mutta odotan kovasti saadakseni sen selville :).
Välillä kun jännittää menkkojen alkamista, niin mielessä myös käy "ei se haittaa vaikkei tästä kierrosta tärppää", "ehtiihän sitä". Olen pähkäillyt, onko se vakavaa, enkö haluakaan tätä? Mutta ei, kyllä halu saada perhe on kova.
Yhdyn edelliseen ei auta pelätä, ja voisin lisätä siihen, että ei kannata pähkäillä liikaa. :)
Täälläkin 32 ikää mittarissa ja ensimmäistä haavelasta yritetty pari kuukautta.
Paljon olen miettinyt, että olenko valmis, mutta ei oikein auttaisi odottaa enää mitään kymmentä vuotta. En ole vielä kuullut kenestäkään, joka olisi katunut lapsen saamista. Yleensä kaikki lapsen saaneet sanovat, että lapsi on ollut elämän paras lahja. Nekin, jotka eivät sitä alunperin ole edes halunneet. Luotan siihen, että minullekin käy näin. :)
Yritän nyt olla tekemättä raskaustestejä ihan joka päivä, tulee vain stressiä. ;D
Todella kiva kuulla, että muillakin on samanlaisia ajatuksia.
Varmasti jälkeen päin nämä omat tämän hetken mittelöt itsen kanssa tuntuvat hassuilta (etenkin jos joku päivä on nyytti sylissä ja elo onkin erilaista kuin mitä oli kuvitellut), mutta läpi se on tämäkin vaihe elettävä.
Tsemppiä pohdintoihin ja plussia!