Kielteinen jee: taas pitää sietää miehen ex-suhteen lasta kotona.

.

sama juttu. Lapsi kyllä näkee mitä mieltä hänestä ollaan.

oletus, että äitipuoli olisi jotenkin katkera tai mustasukkainen miehen ex:lle?



Meillä se on ainakin juuri toisin päin, sillä ex:llä olisi halutessaan syytäkin olla katkera (en tiedä onko, en ole koskaan edes nähnyt koko naista). Minä vein häneltä miehen, meillä on toivotut ja suunnitellut lapset, minulla on parempi koulutus/työpaikka + olen pärjäänyt muutenkin hyvin elämässäni, minulla ja miehelläni on erittäin hyvä tulotaso häneen verratuna jne.



You see, en keksi yhtäkään syytä olla katkera! En edes siitä, että hän on joskus harrastanut seksiä mieheni kanssa, olenhan minäkin tehnyt sitä n. kymmenen miehen kanssa ennen naimisiinmenoa....

Siksi näissä keskusteluissa vedetään tuo eksä mukaan, kun ne eksät näitä kirjoittaa ja toivoo että niille oltaisiin vielä mustasukkasia. että ne merkitsisi vielä jotain, eikä tosiaan olis ilmaa.

Ja varmaan niistä tuntuu kurjalle kun niiden lapsista ei pidetä, kai sitä toivoisi itsekkin että selitys olisi ihan mikä muu vaan. kuin että omia lapsia jossain vihataan ja heidät toivotaan vain pois.

minua on alkanut kiinnostaa miten mies/ isä suhtautuu siihen, että hänen uusi kumppaninsa ei hyväksy tai halua miehen lasta luokseen. Onko esim ap kertonut miehelleen millaisia tunteita lapsi hänessä herättää? Mitä siitä on seurannut? Miehenhän täytyy tietää tai ainakin vaistota, että puoliso ei pidä lapsesta. Kauhea ajatella, että kun lapsi tulee isänsä luo niin kaikilla on paha mieli ja tukalat oltavat.

minua on alkanut kiinnostaa miten mies/ isä suhtautuu siihen, että hänen uusi kumppaninsa ei hyväksy tai halua miehen lasta luokseen. Onko esim ap kertonut miehelleen millaisia tunteita lapsi hänessä herättää? Mitä siitä on seurannut? Miehenhän täytyy tietää tai ainakin vaistota, että puoliso ei pidä lapsesta. Kauhea ajatella, että kun lapsi tulee isänsä luo niin kaikilla on paha mieli ja tukalat oltavat.

Kun ei ketään voi kieltää tuntemasta asioita niin kuin tuntee. Ja onhan sen uuden puolisonkin vain hyväksyttävä se lapsi eli tasoissa ovat...kumpikin joutuu sopeutumaan.

minua on alkanut kiinnostaa miten mies/ isä suhtautuu siihen, että hänen uusi kumppaninsa ei hyväksy tai halua miehen lasta luokseen. Onko esim ap kertonut miehelleen millaisia tunteita lapsi hänessä herättää? Mitä siitä on seurannut? Miehenhän täytyy tietää tai ainakin vaistota, että puoliso ei pidä lapsesta. Kauhea ajatella, että kun lapsi tulee isänsä luo niin kaikilla on paha mieli ja tukalat oltavat.

Toinen täällä viljelty, että kun mies jätti edellisen vaimonsa, niin voi tehdä näin uudellekin. Miksi oletetaan että juuri mies lähti edellisestä liitosta, vaikka sitä ei ole kirjoitettu. Meillä ainakin edellinen avovaimo potkaisi nykyisen mieheni pihalle.

Kyllä minäkin olen ollut uskomattoman kylmä miehen lapsen kanssa. En ole mitenkään minä-minä tai prinsessasyndrooma ihmisiä, vaan keskenkasvuinen aikuinen. Olen elänyt lapsuuteni ei-toimivassa uusperheessä joka loppui vanhempien avioeroon ja sen jälkeen yh-perheeseen. Isäni oli alkoholisti ja tappoi itsensä ja äidilläni oli aina uusi mies kuvioissa ja henkisiä ongelmia. Niistä lähtökohdista ei kasva AIKUISTA ihmistä.



Nykyään miehen lapsi on jo aikuinen ja mielettömän hieno ihminen (ihme niissä kaikissa ihmissuhdekiemuroissa missä hän kasvoi). Ja onneksi mieheni minua kesti, mutta en tunteistani lasta kohtaan suoraan hänelle puhunut- minua ne hävettivät. Olen myös itse hieman kasvanut ihmisenä, mutta paljolti omien lasteni kanssa. Olen varmasti ollut kylmä ja kamala akka, mutta ei se miehenikään varsin täydellinen ihminen ollut omien kokemustensa pohjalta (myös isänsä ollut alkoholisti, äitinsä yksinhuoltaja ja lapsensa äiti halusi lopettaa yhteiselon). Eli kaksi ei-niin-täydellistä ja aikuista ihmistä kuitenkin jaksoivat ja kasvoivat yhdessä (oli 18v kun aloitimme olemaan) ja nyt voin sanoa että rakastan miestäni mielettömästi ja hän on älyttömän hyvä isä kaikille lapsilleen. Ja kieltämättä miehen lapseen suhtautumiseni muuttui omien yhteisten lasten myötä, kun lapsille kasvoi keskinäinen side.



Mutta ap:ta ymmärrän, samalta minustakin tuntui kuin vieras ihminen olisi tullut meille aina säännöllisesti käymään.

Katkeruutta nähtävästi kuvitellaan puolin ja toisin. Paljonko tosiaan tiedetään? Paljonko omaa epävarmuutta tai katkeruuden tunnetta projisoidaan toiseen? Etsitäänkö vahvistusta omalle itselle ja ratkaisuilleen mollaamalla toista? Kun ei olla väleissä eikä kysytä/nähdä, niin aina vaikeammaksi menee tietäminen ja helpommin tulee vaan oletettua.

Mistä esim. voi tietää toisen omaisuuden määrän oikeasti? Toiset elävät ulkonaisesti vaatimatonta elämää, kun toiset elävät yli varojen jotta voi päteä ulkoisilla ansioilla. Tai esim. mitä joku tienaa. Veropörssi jättää paljon kertomatta. Ihmisellä voi olla suuriakin verottomia tuloeriä tai omaisuuksia, mitkä eivät ole kaiken kansan nähtävillä. Katkeruuden syy on epäreiluuden kokemus. Katkeruus on kuitenkin minusta tyytymättömyyttä omaan elämäänsä ja aina subjektiivista. Tyytymättömyys voi johtua aivan eri asioista. Vaikka itse arvostat korkeakoulututkintoa (niin kyllä minäkin, kirjoittajan sivuhuomautus), niin toiselle se on yksi ja sama.

Olen itse ex-vaimo ja varmaan olisi monen mielestä syytä olla katkera koska miehen uusi kumppani tuli kuvioihin vielä meidän ollessa naimisissa. Eihän se kivalta tuntunut ettei mies ollut rehellinen vaan pelasi lopun liittoa koko ajan kahteen suuntaan. En kuitenkaan elä erityisen katkeroituneena, ehkä osittain myös siksi että itse halusin erota ja mies olisi halunnut jatkaa avioliitossa. Sain siis olla se joka valitsi (tavallaan). Varmaan tyypillinen ex-vaimon asenne on, että hyvä vain kun pääsin huonosta miehestä eroon. Mutta samalla ymmärrän että mikä on toiselle arvoton voi olla toiselle suuri aarre. :)

Voisiko tässä olla yksi uusien kumppaneiden epävarmuuden lähde, että ex ei arvosta sitä minä minä arvostan eli miestäni? Silloin pitää saattaa ex typeräksi, jotta tämä arvostelu mitätöitäisiin. Samoin exien oletetaan olevan katkeria koska he ovat menettäneet taiston miehestä, nyxä on voittaja ja saanut miehen ihailun ja valinnan. Exien pitää siis mitätöidä miehen arvo, jotta menetys olisi vähäisempi. Ehkä "totuus" on jotain tältä väliltä. Tai kuten itse ajattelen, on kaksi totuutta, exän ja nyxän. Ja ne harvemmin kohtaa.

oletus, että äitipuoli olisi jotenkin katkera tai mustasukkainen miehen ex:lle?

Meillä se on ainakin juuri toisin päin, sillä ex:llä olisi halutessaan syytäkin olla katkera (en tiedä onko, en ole koskaan edes nähnyt koko naista). Minä vein häneltä miehen, meillä on toivotut ja suunnitellut lapset, minulla on parempi koulutus/työpaikka + olen pärjäänyt muutenkin hyvin elämässäni, minulla ja miehelläni on erittäin hyvä tulotaso häneen verratuna jne.

You see, en keksi yhtäkään syytä olla katkera! En edes siitä, että hän on joskus harrastanut seksiä mieheni kanssa, olenhan minäkin tehnyt sitä n. kymmenen miehen kanssa ennen naimisiinmenoa....

Mutta kai minullakin on oikeus edes netissä sanoa, että minä en välittäisi edes nähdä koko lasta, ja jos hän jostakin syystä katoaisi mieheni elämstä, en jäisi kaipaamaan. Kun lapsi on äidillään, on poissa minun mielestäni. Voisin jopa sanoa, että hän on minulle ilmaa, ei siis uhkaa minun "prinsessan paikkaani" niin kuin joku asiasta tietämätön aikaisemmin väitti. Miten sellainen asia tai ihminen, joka on minulle täysin merkityksetön, voisi uhata minua?

Luinpa miehenä ihan mielenkiinnosta tämän ketjun ja ei voi kun ihmetellä mitä kantturoita tämäkin pallo päällään kantaa.

Sääliksi käy ne äijäparat jotka ap:n kaltaisia kantturoita on ristikseen saaneet.

No ehkä äijä jonain päivänä tulee järkiinsä ja nostaa kytkintä. Niin mä tekisin.

Ja vielä väität ettet ole mikään prinsessa.... Sinulle merkityksetön ihminen ei voisi uhata sinua... Oletko hetkeksikään pysähtynyt miettimään miten paljon sillä lapsella on miehelles merkitystä.? Et vissiin omaan napaan tuijottelultas ole kerennyt. Helvetin kermaperse!

m34

Ajatelkaa nyt vähän, lapselliset naisenkuvatukset, mitä puhutte! Järkyttävää!!

Vierashan hän silti on jossain määrin ja sunnuntaina lähdettyä pääsemme taas jatkamaan arkea. Pääsiäisenä lähdemme kylpylään kahdeksi päiväksi ja kysyin mieheltä, pitäisikö "Matti" ottaa mukaan, vaikkei olekaan isäviikonloppu. Äidille kyllä kaikki tälläiset ylimääräiset sopii eli varmasti onnistuisi. Mies mietti hetken ja totesi lopulta, että "ei nyt jaksa, mennään kolmestaan". Sellaista, mieskin välillä haluaa olla vaan tällä pikkuporukalla. Ei se aina ole äitipuoli, joka ei halua lasta johonkin. Kyllä mun puolesta olisi voinut tulla, vaikka tarkemmin mietittyä mies olikin olikin oikeassa. Esimurkkuikä painaa päälle ja noi yhteiset pikkumatkat ei ole enää herkkua, vaikkei varsinaisesti vielä tappelekaan meidän kanssa.

Lapsen vikako se on, jos se tuntuu ulkopuoliselta? Höpsistä, ajattelijan päässähän se vika silloin on.

Itselläni on poikapuoli, joka on asunut isänsä kanssa ihan alusta saakka ja minä tulin kuvioon pojan ollessa 4,5v. Olihan siinä aluksi totutteleminen, mutta lähinnä sen vuksi, etten ollut ollut pienten lasten kanssa tekemisissä paljon, koska olen ainoa lapsi.

Pojan äiti on onneksi järkevä ja mukava tyyppi, jonka kanssa on hommat sujunut hienosti. Ollaan yhdessä käyty katsomassa pojan koulujuhlia, vietetyt synttäreitä, sovittu joululahjoista jne. Poika on mulle kuin oma poika, koska minä olen hänen kanssaan 10v elänyt. Ja onhan välillä ollut yhteenottojakin, etenkin nyt murrosiän kynnyksellä, mutta onpa noita omien lapsienkin kanssa.

Kyllä mä tiesin alun alkaen, että miehen mukana tulee poika, enkä osannut asiaa edes pahana pitää. Musta lapset on mukavia ja oma suhtautuminen ratkaisee paljon. Olen joskus kuulluyt sanonna, että hyvän äitipuolen ominaisuudet ovat pitkä pinna ja huono kuulo :)

Olenpa miettinyt asiaa niinkin, millaisen äitipuolen toivoisin omille lapsilleni jos meille tulisi ero tai minä kuolisin. Olisipa se järkyttävää, jos äitipuoleksi tulisi ap:n kaltainen keskenkasvuinen ihminen! Ja sitäkin mieltä olen, ettei elämän taritse olla aina hauskaa; pitää oppia sietämään huonojakin päiviä ja ainoa ihminen ketä pystyy muuttamaan, on oma itsensä. Ei ole lapsen vika, että vanhemmat ovat eronneet ja ei ole hänen tehtävänsä alkaa muuttamaan itseään niin, että äitipuoli "sietäisi"paremmin. Meillä myös mies olisi kauan aikaa sittenn laittanut pihalle sellaisen eukon, joka hänen lapsiaan halveksisi. Ja niin tekisin minäkin, jos joskus vastaavassa tilanteessa olisin ja mahdollinen uusi kumppani osoittaisi minkäänlaisia merkkejä moisesta ajattelutavasta.

Äitipuolena oloa ei voi verrata naapurien, työtovereiden ym tapaamiseen. Em. epämiellyttäviä henkilöitä tapaat rajoitetun ajan ja hetkittäin. Tiedät milloin pääset heistä eroon. Lapsipuoli on viikonlopun aikana omassa kodissasi 2 yötä ja 2 päivää, loma-aikoina vielä pidempään. Et pääse häntä pakoon tuona aikana! Siksi ne tunteet niin kärjistyy!

Ihan eri juttu olis jos sitä lapsipuolta pitäis sietää parin tunnin erissä pitkin viikkoa, sais välillä nollattua tunteensa.

Jännä miten joidenkin äitien/isien on vaan niin vaikea tajuta, että kaikki ihmiset eivät pidä teidän kullanmuruista...

Äitipuolena oloa ei voi verrata naapurien, työtovereiden ym tapaamiseen. Em. epämiellyttäviä henkilöitä tapaat rajoitetun ajan ja hetkittäin. Tiedät milloin pääset heistä eroon. Lapsipuoli on viikonlopun aikana omassa kodissasi 2 yötä ja 2 päivää, loma-aikoina vielä pidempään. Et pääse häntä pakoon tuona aikana! Siksi ne tunteet niin kärjistyy!

Ihan eri juttu olis jos sitä lapsipuolta pitäis sietää parin tunnin erissä pitkin viikkoa, sais välillä nollattua tunteensa.

Jännä miten joidenkin äitien/isien on vaan niin vaikea tajuta, että kaikki ihmiset eivät pidä teidän kullanmuruista...

lapsesta ei voi pitää? Entä jos joku ajattelisi samoin sinun lapsestasi, olisiko se sinusta ihan ok asia? Miksi joku voi adoptoida lapsen, ja rakastaa sitä kuin omaansa ja sinä et voi sietää oman miehesi biologista lasta? Mun mielstä kyseessä on asennevamma, ei edes haluta pitää siitä lapsesta, vaan pidetään sitä vain muistutuksena kumppanin edellisestä elämästä. Asennoitumisessa on vika, ei lapsessa.

että ei saa kuin "käytettyjä" ukkoja, ja sitten täällä vinkuvat ja valittavat kun ei olekkaan ykkössijalla ukon elämässä.

Uskoisin, että äitipuoleni oli kuten tämä ap, kylmän välinpitämätön minusta ja sisarestani. Äitipuoleni elämä meni näin:



- oli meille lapsille viileä äitpuoli, linnoittautui omaan huoneeseen lukemaan ja katselemaan tv:tä, kun antoi meidän lasten viettää isäviikonloppua

- näimme miten isä kärsi tästä, hän oli ja on todella hyvä isä meille

- lopulta isä alkoi saada tarpeekseen äitipuolesta ja noin yhdeksän vuoden yhteiselon jälkeen jätti naisen

- äitipuolesta en ole pahemmin kuuullut mitään, enkä pitänyt yhteyttä, elelee kuulemma hiukan katkeroituneena yksikseen

- sisarpuoleni (siis äitipuoleni ja isäni yhteinen lapsi) muutti isäni luokse ja olemme paljon tekemisissä.



Kauheaa tunnustaa, mutta itselleni jäi sen verran hampaan koloon lapsuuden viileästä kohtelusta, että en osaa surra ex-äitipuolen kohtaloa. Koen tapahtuneen jopa oikeudenmukaiseksi jollain tavalla.

Sinä asut lapsen kanssa ja hän (mahdollisesti) käy VIERAILULLA äitinsä luona. Siinä se ajatus olikin, lapsi, vaikka jonkun oma ei asu pääsääntöisesti suurimmalla osaa isistä ja käy joka toinen vkl KYLÄSSÄ. Sitähän se on vaikka kuinka yritettäisiin puhua "toisesta kodista." Minä olen erolapsi ja mulla oli hyvät suhteet isään ja hänen vaimoonsa, mutta en ikinä ajatellut meneväni toiseen kotiin vaan isäni kotiin kylään, isää katsomaan. Samaa ajattelen mieheni lapsesta, jonka vierailut välillä ahdistaa. Tulemme toimeen ihan hyvin, mutta hän ei asu meidän kanssa, joten hän on vieras kuitenkin. Ihan sama kuin esim. omien lasteni serkut tulisivat joka toinen vkl meille 2 yöksi. Pidän heistä, mutta en jaksaisi ottaa heitä meille noin usein. Oman perheen arki jatkuu taas normaalisti kun vieraat lähtevät. Tuota on hankala selittää ihmiselle, joka ei tiedä asiasta. Eri asia on sitten ne lapset jotka ovat puolet ajasta molemmilla vanhemmilla, mutta kukaan ei voi väittää että lapsi tuntisi kodikseen paikan, jossa viettää 4 vrk/kk.

Lapsen vikako se on, jos se tuntuu ulkopuoliselta? Höpsistä, ajattelijan päässähän se vika silloin on.

Itselläni on poikapuoli, joka on asunut isänsä kanssa ihan alusta saakka ja minä tulin kuvioon pojan ollessa 4,5v. Olihan siinä aluksi totutteleminen, mutta lähinnä sen vuksi, etten ollut ollut pienten lasten kanssa tekemisissä paljon, koska olen ainoa lapsi.

Pojan äiti on onneksi järkevä ja mukava tyyppi, jonka kanssa on hommat sujunut hienosti. Ollaan yhdessä käyty katsomassa pojan koulujuhlia, vietetyt synttäreitä, sovittu joululahjoista jne. Poika on mulle kuin oma poika, koska minä olen hänen kanssaan 10v elänyt. Ja onhan välillä ollut yhteenottojakin, etenkin nyt murrosiän kynnyksellä, mutta onpa noita omien lapsienkin kanssa.

Kyllä mä tiesin alun alkaen, että miehen mukana tulee poika, enkä osannut asiaa edes pahana pitää. Musta lapset on mukavia ja oma suhtautuminen ratkaisee paljon. Olen joskus kuulluyt sanonna, että hyvän äitipuolen ominaisuudet ovat pitkä pinna ja huono kuulo :)

Olenpa miettinyt asiaa niinkin, millaisen äitipuolen toivoisin omille lapsilleni jos meille tulisi ero tai minä kuolisin. Olisipa se järkyttävää, jos äitipuoleksi tulisi ap:n kaltainen keskenkasvuinen ihminen! Ja sitäkin mieltä olen, ettei elämän taritse olla aina hauskaa; pitää oppia sietämään huonojakin päiviä ja ainoa ihminen ketä pystyy muuttamaan, on oma itsensä. Ei ole lapsen vika, että vanhemmat ovat eronneet ja ei ole hänen tehtävänsä alkaa muuttamaan itseään niin, että äitipuoli "sietäisi"paremmin. Meillä myös mies olisi kauan aikaa sittenn laittanut pihalle sellaisen eukon, joka hänen lapsiaan halveksisi. Ja niin tekisin minäkin, jos joskus vastaavassa tilanteessa olisin ja mahdollinen uusi kumppani osoittaisi minkäänlaisia merkkejä moisesta ajattelutavasta.

Sinä asut lapsen kanssa ja hän (mahdollisesti) käy VIERAILULLA äitinsä luona. Siinä se ajatus olikin, lapsi, vaikka jonkun oma ei asu pääsääntöisesti suurimmalla osaa isistä ja käy joka toinen vkl KYLÄSSÄ. Sitähän se on vaikka kuinka yritettäisiin puhua "toisesta kodista." Minä olen erolapsi ja mulla oli hyvät suhteet isään ja hänen vaimoonsa, mutta en ikinä ajatellut meneväni toiseen kotiin vaan isäni kotiin kylään, isää katsomaan. Samaa ajattelen mieheni lapsesta, jonka vierailut välillä ahdistaa. Tulemme toimeen ihan hyvin, mutta hän ei asu meidän kanssa, joten hän on vieras kuitenkin. Ihan sama kuin esim. omien lasteni serkut tulisivat joka toinen vkl meille 2 yöksi. Pidän heistä, mutta en jaksaisi ottaa heitä meille noin usein. Oman perheen arki jatkuu taas normaalisti kun vieraat lähtevät. Tuota on hankala selittää ihmiselle, joka ei tiedä asiasta. Eri asia on sitten ne lapset jotka ovat puolet ajasta molemmilla vanhemmilla, mutta kukaan ei voi väittää että lapsi tuntisi kodikseen paikan, jossa viettää 4 vrk/kk.

Lapsen vikako se on, jos se tuntuu ulkopuoliselta? Höpsistä, ajattelijan päässähän se vika silloin on.

Itselläni on poikapuoli, joka on asunut isänsä kanssa ihan alusta saakka ja minä tulin kuvioon pojan ollessa 4,5v. Olihan siinä aluksi totutteleminen, mutta lähinnä sen vuksi, etten ollut ollut pienten lasten kanssa tekemisissä paljon, koska olen ainoa lapsi.

Pojan äiti on onneksi järkevä ja mukava tyyppi, jonka kanssa on hommat sujunut hienosti. Ollaan yhdessä käyty katsomassa pojan koulujuhlia, vietetyt synttäreitä, sovittu joululahjoista jne. Poika on mulle kuin oma poika, koska minä olen hänen kanssaan 10v elänyt. Ja onhan välillä ollut yhteenottojakin, etenkin nyt murrosiän kynnyksellä, mutta onpa noita omien lapsienkin kanssa.

Kyllä mä tiesin alun alkaen, että miehen mukana tulee poika, enkä osannut asiaa edes pahana pitää. Musta lapset on mukavia ja oma suhtautuminen ratkaisee paljon. Olen joskus kuulluyt sanonna, että hyvän äitipuolen ominaisuudet ovat pitkä pinna ja huono kuulo :)

Olenpa miettinyt asiaa niinkin, millaisen äitipuolen toivoisin omille lapsilleni jos meille tulisi ero tai minä kuolisin. Olisipa se järkyttävää, jos äitipuoleksi tulisi ap:n kaltainen keskenkasvuinen ihminen! Ja sitäkin mieltä olen, ettei elämän taritse olla aina hauskaa; pitää oppia sietämään huonojakin päiviä ja ainoa ihminen ketä pystyy muuttamaan, on oma itsensä. Ei ole lapsen vika, että vanhemmat ovat eronneet ja ei ole hänen tehtävänsä alkaa muuttamaan itseään niin, että äitipuoli "sietäisi"paremmin. Meillä myös mies olisi kauan aikaa sittenn laittanut pihalle sellaisen eukon, joka hänen lapsiaan halveksisi. Ja niin tekisin minäkin, jos joskus vastaavassa tilanteessa olisin ja mahdollinen uusi kumppani osoittaisi minkäänlaisia merkkejä moisesta ajattelutavasta.

eli on helpompaa jasvattaa vieraan niasen lasta kuin katsoa sitä joka toinen viikonloppu? Ihanko totta olet tätä mieltä? Olisikohan sulla suhteellisuudentaju hukassa. Luulisi se olevan rankempaa kasvattaa 24/7 outoa lasta kuin yrittää olla mukava aikuinen lapselle, jota näkee vain pari päivää kahdessa viikossa. Ihme ajatusmalleja täällä. Eikä tuo lapsi ollut sen tutumpi aluksi tuolle naisellekaan, joka samaan taloon muutti. Kyllä sitä on siinäkin varmaan joutunut aluksi töitä tekemään, että se lapsi on alkanut omalta tuntumaan, ei se itsestään ja yhtäkkiä tapahdu. Terveisin, toinen äitipuoli, joka näkee miehensä lapsia joka toinen viikonloppu ja myös viihtyy heidän seurassaan

Ja kaikki sinun kaltaisesi on kauheita ämmiä. Taas kiinnostaa teidän ikä, kun ei ole vielä aikuiseksi kasvanut.



On aikoja, kun vielä opettelee sitä parisuhteen muodostumista. On eri aikoja jolloin vain vietetään villiä aikaa miehen kanssa, mutta se on eri asia kun parisuhde.



Jos lähdetään siihen leikkiin, jo perheen perustaneen kanssa, niin siinä kohtaa pitää ymmärtää mihin lähtee, eikä olla nokkava " minä omistan tuon miehen - ämmä " . Näinhän tässä tapauksessa nämä tämän tyypin naiset käyttäytyy toisille lapsille.



Kävisit juttelemassa jossain ja hommaisit itsetunnon. Kasvaisit aikuiseksi, ja ymmärtäisit että elämässä on paljon muutakin kun se oma napa ja omat tarpeet. Lapsellisin on se, joka lapselle kiukuttelee.



Lähde siis suhteestasi menemään. Sinä et ansaitse sitä miestä joka sulla on, vaan joku paljon sinua parempi.