Minusta pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua on puolison menettäminen!

eihän suruja voi kukaan vertailla, suru on aina subjektiivinen käsite. Ottamatta kantaa koko provosoivaan (sitähän tässä on haettu) aloitukseen, haluan vain sanoa että läheisen kuolema on aina peruuttamaton ja käsittämättömän rankka kokemus, joka ei mene ohi hetkessä.



Ja vielä aloittajaakin typerämmän kommentin heitti se joka väitti että ihmisen voi korvata toisella. No huhhuh. IKINÄ, IKINÄ ei kukaan korvaa toista, oli kyse lapsesta, puolisosta tai kenestä muusta läheisestä. Ihminen voi rakastaa elämänsä aikana montaa ihmistä, mutta se ei vie pois kaipausta siitä kenet on menettänyt.



t. puolisonsa ja lapsensa isän menettänyt

vaan kuolivat kummatkitn onnettomuudessa...Ja miehen kuolema satutti eniten. Mutta täällä av:lla varmasti suurin osa tietääkin,miltä tuntuu kun mies pettää/jättää...Enkä yhtään ihmettele...

Minusta on ihan oikein ajatella noin. Tavallaan tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että tunnen päinvastoin, eli ajattelen, että lapsen menettämisestä en pääsisi mitenkään yli. Kyllä sen parisuhteen pitäisikin olla ykkönen, lapset ovat vain sen "sivutuote", noin niin kuin kärjistetysti... Mutta ehkä tuohon kuolemavertailussa pahalta tuntuu juuri se, että luonnollista olisi, että vanhemmat kuolisivat ennen lapsiaan, kun taas leskeksi jää yleensä jompikumpi.

Kuvitteletteko todella, että olette lapsenne ansainneet??Sallikaa mun nauraa!Ei teidänlaisenne ihmiset mitään lapsia ansaitse!

Ottaisitko mieluummin miehesi takaisin kuin lapsesi, jos saisit valita?

4,5 v. Ottaisin miehen!

Minä kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä lapsen menetys olisi ehdottomasti kamalinta mitä voisi tapahtua!



Voiko olla niin, että joillakin pareilla on sellainen yhteys, että elämä ilman toista tuntuu sietämättömältä? Silloin kai voisi olla niin, että lapsen menetys tuntuisi siksi erilaiselta, että lapsi on kuitenkin vain "lainassa" meillä... Olenko ihan hakoteillä, ap?



Minä en ainakaan koe sellaista yhteyttä mieheni kanssa (vaikka yhdessä ollaankin ja rakastetaan toisiamme), että en kykenisi ilamn häntä elämään. Kamalaahan se olisi, mutta ei likellekään niin kamalaa kuin oman lapsen menetys olisi...

liian läheisriippuvainen? Mitä jos miehesi jättää sut eikä perhana kuolekaan? ;)

puoliso lähtee rinnalta mutta lapsi syvältä sydämestä.

Mutta syvästi ihmettelen, että aikuinen ihminen on niin riippuvainen toisesta, että se menee lapsen edelle. Tulee mieleen, että halusiko ap alun alkaenkaan lasta, kun tunneside on jäänyt noin löyhäksi. Erikoista ajattelua. En voi muuta kuin tuntea suunnatonta surua edesmennyttä pikkuista kohtaan siitä, että hän ei ollut kenellekään se rakkain ),:



Mielestäni on vanhanaikaista ajatella, että lapset ovat sivutuote. Ennen olikin niin, lapsia ei pidetty yhtä arvokkaana kuin aikuisia. Lapset olivat juuri se sivutuote, jota käytettiin työvoimana ja jotka olivat vain hyötytarkoitusta varten.

Suosittelen todella lämpimästi että sellainen ihminen jättää lapset hankkimatta ja keskittyy 100% siihen puolisoon.

jossain vaiheessa voi olla tärkeämpi kuin oma lapsi. Ajatus on täysin käsittämätön. Sama kuin sanoisi, että ei rakasta lastaan ja on ihan sama kuoleeko se vai ei. Täytyykö sitten lapsi todellakin hankkia jos se ei merkitse mitään?

vaan lapsi on esim. otettu huostaan.

Itse kyllä ajattelen, että lapsen menettäminen on kauheinta mitä voi tapahtua.

Lapsen kuolemasta voisin toipua vain jos vierelläni olisi puoliso, joka ymmärtää menetyksen suuruuden ja voi tukea minua (molemmat toisiamme). Luulen että vuosien kuluessa elämä kuitenkin jatkuisi.

Jos taas puolisoni kuolisi, en voisi odottaa lapsieni tukevan minua, vaan minun olisi jaksettava luovia eteenpäin ja yrittää auttaa lapsiani surun yli... Ei tulisi kyllä mieleen lähteä uutta miestä iskemään, eikä hän ikinä ymmärtäisi suruamme...



....Siis itsekkäästi luulisin selviäväni itse paremmin kuitenkin lapsen menetyksestä..... (kamala asia)

T:Ap

Nyt lapset on leikki-ikäisiä ja varmasti kuolemansa sattuisi enemmän kuin miehen kuolema.



Olen menettänyt yhden lapsen rv21 ja jos sitä veraa miehen kuolemaan niin varmasti miehen kuolema olisi tuntunut pahemmalta. Siksi seuraavassa raskaudessa mietin noita paljon enkä uskaltanut rakastua lapseen ennen kuin tämä oli syntynyt, pelkäsin menettämistä liikaa. Uskoisin siis että jos lapsi kuolisi synnytyksessä, se olisi MINULLE vähemmän kamalaa kuin miehen kuolema.

kuka lohdutta sinua, kuka sinun jaksamistasi ajattelee kuka sinua nyt passaa ja palvoo. Olisihan se kamalaa jos totaalisesta itsekkyydestä joutuisi luopumaan ja miettimään jotain toista ihmistä tässä tapauksessa omaa lastaan.

kuka lohdutta sinua, kuka sinun jaksamistasi ajattelee kuka sinua nyt passaa ja palvoo. Olisihan se kamalaa jos totaalisesta itsekkyydestä joutuisi luopumaan ja miettimään jotain toista ihmistä tässä tapauksessa omaa lastaan.

Siitä huolimatta ihmettelen, miksi pitää tehdää arvojärjestys näille asioilla. Puolison menettämisestä kertoo hyvin kirja; Viikkoja, kuukausia. Lapsen kuolemasta en juuri

pysty kirjoja lukemaan. En tiedä kumpi vailuttaisi silti loppuelämääni dramaattisemmin.

Siitä huolimatta ihmettelen, miksi pitää tehdää arvojärjestys näille asioilla. Puolison menettämisestä kertoo hyvin kirja; Viikkoja, kuukausia. Lapsen kuolemasta en juuri

pysty kirjoja lukemaan. En tiedä kumpi vailuttaisi silti loppuelämääni dramaattisemmin.

Ihan yhtä typerästi voitaisiin kysyä usemman lapsen äidiltä kumman/kenen lapsen kuolema satuttaisi eniten. Pakko vastata.